Katse tulevaisuuden kuuntelevaan ja myötätuntoiseen lääkäriin

Olin 13-vuotiaana yliopistollisessa keskussairaalassa umpisuolen leikkauksessa. Huonetoverinani oli aluksi noin yksivuotias pikkulapsi.

Mieleeni piirtyy muisto, jossa joukko valkotakkisia - mielikuva 6-10 henkilöstä - marssii pikkulapsen pinnasängyn ympärille ja lapsi itkee hirveästi. Valkotakkiset tekevät lapselle jotain - minulla tulee mielikuva, että he pistävät lasta. Lapsella ei ole ketään lohduttamassa. Valkotakkiset jättävät hänet yhtä kylmästi, kuin mitä ovat huoneeseen tulleetkin. 

Vaikka minut tuon jälkeen siirrettiinkin eri huoneeseen ja sain suunnilleen ikäiseni huonetoverin ja loppuajasta minulla on mukavat muistot, niin tuo valkotakkisten kylmä kohtelu pientä turvatonta lasta kohtaan ei ikinä unohdu.

Tuo lääkäreiden kylmyys ja tunteettomuus on sitten seurannutkin minua elämässäni monin eri tavoin. Siitä on tämä blogikin syntynyt.

Minusta on hyvin kummallista, kuinka joudun kirjoittamaan tästä aiheesta vielä 44 vuoden päästä tapahtuneesta. En nimittäin nyt kirjoittaisi, jos olisin saanut kokea lääkäreiden asenteen muuttuneen. 

Meillä on lääkäreitä valvova elin Valvira, joka ei välitä oikeasti potilasturvallisuudesta ja siitä, että hoito olisi aina inhimillistä. Valvira rajoittaa kaikkein parhaimpien lääkäreidemme toimintaa tekaistuihin virheisiin vedoten samanaikaisesti, kun toisilla lääkäreillä on valta päättää tuhansien ihmisten elämistä ja saattaa ihmiset toimintakyvyttömiksi - puhun nyt eläinperäisestä kilpirauhaslääkityksestä ja t3-hormonihoidosta potilailla, joilla tyroksiini ei muunnu t3:ksi niin kuin pitäisi. Myös ME/CFS:n eli kroonisen väsymysoireyhtymän hoito on Suomessa täysin retuperällä. Ihmiset eivät saa edes välttämätöntä sosiaaliturvaa lääkäreiden ymmärtämättömyyden vuoksi.

Meillä on kansanedustajia, joista suurin osa ei lotkauta korviaan potilaiden hädälle. Sosiaali- ja terveysministeriö ei ilmeisesti kykene olemaan potilaan puolella. Ei myöskään Valviran pääjohtajan uudelleen valinnut peruspalveluministeri. Toivoni on vielä oikeuslaitoksessamme, jossa on tällä hetkelläkin tapauksia käsittelyssä.

Kirjoitan tätä hyvin raskain sydämin ja vähin sanoin, koska oikeastaan olen täysin sanaton.

Ja elän maassa, jonka terveydenhuoltoa kehutaan maailman parhaimpiin kuuluvaksi. Kelle on, kelle ei - se on onnen kauppaa ja kiinni siitä, mihin sairauteen on sairastunut.

Mutta en minä silti suostu toivoani heittämään - ikinä. Näen itseni sieluni silmin 90-vuotiaana mummona lukemassa vanhaa blogiani ja huokaamassa, että ovatpa ajat muuttuneet, kun nyt jo lääkäreille painotetaan koulutuksessa potilaan kuuntelemisen ja arvostamisen tärkeyttä ja lääketieteen opiskelijaksi pääsemiseksi joutuu käymään tarkat soveltuvuuskokeet. Toivottavasti tämä tapahtuu jo aikaisemminkin.