Uskomushoitoja ja keisareita

Lääkärit puhuvat mielellään uskomushoitoina niistä hoidoista, mistä eivät mitään tiedä. Eikä asiaa auta potilaiden todistukset näiden hoitojen tuomasta avusta. Jos ne tuovat apua, kyseessä on silloin plasebo, kuittaavat lääkärit suuressa kaikkitietävyydessään.

Tässä asenteellisuudessaan nämä lääkärit eivät huomaa, kuinka heidän oma toimintansakin perustuu paljolti heidän omiin uskomuksiinsa, eikä siihen paljon puhuttuun tieteelliseen näyttöön. Lääketieteen teknistyessä useilta lääkäreiltä on unohtunut se tärkein; dialogi potilaan kanssa. Lääkäreitä tuntuu hyvin yleisesti vaivaavan asennevamma, että potilaat ovat tyhmiä ja lääkärit tietävät aina potilasta paremmin, mikä tälle sopii. Kauas ollaan silloin menty Hippokrateen ajoista.

Lääkärit elävät omissa kuplissaan, joissa ihmiset ovat numeroita ja diagnooseja. Unohtuu ihminen itse ja tämän kokemus omasta elämästään. Oli sitten kyseessä Kelan lääkäri tai sairaalan lääkäri, niin lääkäri voi kävellä kaikkien muiden yli, jättää näkemättä ja huomioimatta ruohonjuuritason ja päättää omassa ylhäisyydessään, mitä ihmisen elämälle tehdään.

Yhteiskunnan varoja haaskautuu järjettömiä määriä tämän lääkäreiden asennevamman vuoksi: Ihmisiä tutkitaan turhaan ja ne tutkimukset, mitä pitäisi tehdä, jätetään joidenkin kohdalla tekemättä. Sairaalle ihmiselle Kela ei myönnä edes sairauslomaa, ellei potilas sovi Kelan omiin muotteihin. Kas kun lääkäri luulee ja uskoo tietävänsä, mikä potilasta vaivaa ja vaivaako ylipäätään. Potilashan ei lääkärin mielestä voi itse tietää mitään terveydestään. Jos potilas sitten hoitaa itsensä muualla terveeksi, tuo asennevammainen lääkäri ei koskaan saa tätä edes tietää. Eihän lääkäreitä kiinnosta palaute asiakkailtaan. Asennevammaan kun liittyy kaikkitietävyyden harha, niin eihän silloin tietenkään voi kysyä potilaalta, olitko tyytyväinen ja tulitko terveeksi.

Tästä kaikesta voisi kertoa osuvasti vanha satu keisarin uusista vaatteista. Keisari on lääkäri, joka hallitsee niin potilaita kuin muuta henkilökuntaakin terveysasemilla, sairaaloissa ja Kelassa. Hienot vaatteet, joita ei oikeasti ole, ovat kuin se kaikkitietäminen, minkä monet lääkärit kuvittelevat omaavansa. Viaton lapsi on potilas tai omainen, joka on saanut kokea tuon valheellisuuden. Nyt olisi jo oikeassa elämässä aika kuuluttaa kuuluville lapsen näkemä totuus. Voisimmeko vihdoin olla yhdessä ihmisiä, niin potilaat kuin lääkäritkin?