En oikein tiedä, mistä aloittaisin. Olen pitkään miettinyt Kelan lääkäreitä, miten heistä kirjoittaisin. Olen pyrkinyt keskittymään toipumiseni tiellä mukaviin asioihin, jotta saisin voimaa tulla terveeksi mahdollisimman pian. Mutta Kelan lääkärit nousevat aina tajuntaani; minun on pakko kirjoittaa tästä.
Kelan lääkärit eväävät ihmisiltä sairauslomia näkemättä ihmistä tai antamatta edes ohjetta siitä, miten ihmisen tulisi sairautensa todistaa. On täysin kornia, että ylipäätään lääkärille pitää todistaa, että on sairas. Varsinkin, kun ihmisen nähnyt ja tutkinut lääkäri on sen jo tehnyt. On täysin käsittämätöntä, että meillä Suomessa saa toimia tällainen korkeasti koulutettu ja korkeaa palkkaa nauttiva ammattikunta, joilla katsotaan olevan sellainen "yli-ihmisen" kyky, että he ihmistä näkemättä tietävät, onko ihminen sairas vai ei.
Samalla nämä "yli-ihmiset" ajavat sairaan ihmisen käsittämättömään ahdinkoon, kun hän joutuu kamppailemaan toimeentulonsa kanssa TE-toimistossa. Jos hän ilmoittaa siellä, ettei ole työkykyinen, hän joutuu "kuntouttavaan työtoimintaan", mistä seuraa se, ettei hän voi tulla terveeksi. Ainakaan, jos sairaus on stressiperäinen. Kela ja TE-palvelut varmistavat, että stressi ei suinkaan pääse vähenemään, vaan lisääntyy valtavasti.
Itselläni oli kuitenkin onni kohdata niin ymmärtäväisiä TE-palvelujen monialaisen palvelun ihmisiä, että ollessani terveyskeskuslääkärin määräämällä sairauslomalla, jota Kela ei hyväksynyt, sain olla rauhassa ilman heidän "kuntouttavaa työtoimintaansa", koska valitin päätöksestä. Mutta systeemi on täysin sairas, jos sairaan ihmisen pitää ponnistella äärimmilleen, että saa edes mahdollisuuden levätä. Kaikki eivät tähän pysty.
Kornilta tuntuu, kun nuori ja kokematon terveyskeskuslääkäri lähtee mukaan tähän Kelan peliin ja tietämättömyyksissään määrää jo toipumassa olevan ja yksityiseltä lääkäriltä apua saaneen ihmisen jopa kuudeksi viikoksi sairaalaan tutkimuksiin ja työkykyselvitykseen. Kuudeksi viikoksi! Ihmisen, joka ei ole päässyt toipumaan omasta sairaudestaan, koska viimeisen vuoden aikana hänen läheisistään on vuoronperään ollut aina joku sairaalassa ja hän on joutunut tukemaan jaksamisen äärirajoilla heitä. Ja taistelemaan uupumukseen asti mm. psykoosipotilaan inhimillisen hoidon puolesta. Kokematonta terveyskeskuslääkäriä konsultoineen ja potilasta näkemättömän psykiatrin olisi kai kuulunut ymmärtää, ettei sairaalan kauhua läheistensä kautta kokenut toipumassa oleva potilas suinkaan parane sairaalaan turhiin tutkimuksiin joutumalla vaan riittävällä levolla. Keskusteluapua kun oli jo saatu ja yksityiseltä puolelta hormonihoito ja suolistonhoito olivat jääneet traagisten tapahtumien myötä puolitiehen.
Kokematonta terveyskeskuslääkäriä ei suinkaan kiinnostanut ilmainen konsultaatioapu, mitä yksityinen funktionaalinen lääkäri tarjosi. Tämä lääkäreiden ylimielisyys uutta tietoa kohtaan on tullut tutuksi liian monelle sellaiselle suomalaiselle sairaalle, jonka sairaus ei ensinäkemältä näy verikokeissa tai muutenkaan päälle päin. Lääkäreiden ylimielisyys-asennevamma näyttää olevan niin yleistä, että sen täytyy jollain lailla juontaa juurensa jo koulutuksesta - näin tulkitsen. "Tieteellisyys" on sana, jota käytetään aseena ja vallan välineenä - joskus jopa vailla totuutta.
Kelan lääkäreiden toiminta aiheuttaa valtavaa inhimillistä kärsimystä yksilötasolla, mutta myös kansantaloudellisesti se on järjetöntä. Entä jos minä olisin ollut mitään ymmärtämätön potilas ja olisin mennyt kuudeksi viikoksi turhiin tutkimuksiin sairaalaan? Siihenkö tällä yhteiskunnalla on varaa, muttei siihen, että yhteiskunta olisi tukenut toipumistani hyväksymällä sairauslomani?
En koe saavani vastinetta maksamilleni verorahoille, kun olen sairastamiseni tiellä joutunut hakemaan kaiken avun yksityiseltä puolelta, olemaan hyvin aktiivinen terveyteen liittyvän tiedon saannin suhteen enkä sitten ole saanut ilmiselvästi tarpeen olevaa sairauslomaakaan. Yhteiskunnan "tukiverkko" olisi sairastuttanut minua vain lisää, jos olisin jäänyt avuttomana sen armoille.
Omalla kohdallani tässä kaikessa on erinomaisen hyvää se, että olen joutunut ottamaan täydellisesti vastuun omasta terveydestäni. En voi tukeutua vain virallisiin suosituksiin, koska tiedän kuinka valheellisia tai vähintäänkin vajaita ne ovat vaikkapa ravintoasioiden suhteen. Oma kokemus on se, mikä opettaa eniten. Sairas on itse oman sairautensa paras asiantuntija, tämä pitäisi yliopistoissa vihdoinkin opettaa myös lääketieteen opiskelijoille, jotta edes tulevaisuudessa meillä olisi asennevammasta vapaa lääkärikunta.
Ja hyvät lääkärit, me oman elämämme ja sairautemme kokemusasiantuntijat olemme ilomielin käytettävissänne uuden asenteen ja ymmärryksen herättelyssänne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti