En jaksaisi aiheesta enää kirjoittaa. En jaksaisi valittaa. Totean vain tapahtuneen ja heitän ilmoille muutaman kysymyksen.
Ymmärsin työni kautta 20 vuotta sitten, että isäni erityispiirteet sopivat 100 %:sti aspergerin oireyhtymään (nykyisin vain yleisemmin autismin kirjo). Tämä ymmärrys toi paljon helpotusta isäsuhteeseeni. Yliopistollisen sairaalan lääkäri totesi viime syksynä parin päivän sairaalajaksolla, jossa tehtiin muistitestejä ja kognitiivisia testejä, ettei isällä voi olla asperger, koska hän on niin puhelias ja tehnyt myyntityötä nuorempana (jos lääkäri olisi tutustunut pitempään isääni, hän olisi ehkä huomannut tarkemmin, mitä puheliaisuus pitää tässä tapauksessa sisällään).
En odottanut enää syksyllä 87-vuotiaalle isälleni asperger-diagnoosia; halusin vain kertoa isäni erityispiirteistä, jotta hoitohenkilökunta ymmärtäisi häntä paremmin eikä laittaisi kaikkea muistisairauden piikkiin - ja toisaalta ehkä vältyttäisiin turhalta ihmisen kiusaamiselta testeillä, joihin häntä oli meidän läheisten ylipäätään todella vaikea saada. Vain me läheiset tiesimme piirteet, jotka olivat olleet aina; miksi siis meitä ei kuunneltaisi?
Vuoden sisällä olemme kertoneet 87-vuotiaan äitini jaksamisongelmista isääni liittyen niin monelle ammattilaiselle, etten laskuissa enää pysy. Aina uudelleen ja uudelleen uudelle ihmiselle; terveyskeskuksessa, palveluohjauksessa, geriatrian poliklinikalla, yliopistollisen sairaalan osastolla, palveluasumisen ammattilaisille, ensihoidolle... Mitä järkeä tällaisessa systeemissä on, joka vie valtavan määrän suuren joukon ihmisiä voimavaroja ja todellinen apu jää silti saamatta tai avun on lopulta perustuttava ruohonjuuritason ongelmien näkemiseen muisti- ym. testien tulosten sijaan?
Äitini on kovan elämäntyön tehnyt perushoitajana; hän on ollut pidetty hoitaja inhimillisyytensä ja ystävällisyytensä vuoksi. Viime viikolla hän yritti soittaa ambulanssin isälle, mutta ensihoitajat eivät tulleet edes paikalle katsomaan. Vähän sen jälkeen pääsiäisen aikana isälläni turposi vasen nilkka ja jonkun päivän päästä vasen ranne. Isälläni on paljon sairauksia, myös sydämessä. Sain vakuutella sisukkaalle äidilleni monta kertaa, että hän soittaisi ambulanssin uudestaan, jos tarve tulisi. Äitini oli niin loukkaantunut siitä, etteivät ensihoitajat tulleet tarkistamaan tilannetta, että hän oli sanonut, ettei koskaan enää soita ambulanssia. Äitini on nähnyt työssään paljon sairautta ja kuolemaa; hän ei ihan turhaan soita ambulanssia edes loppuun uupuneena.
Eilen yritin soittaa jo tutuksi tulleelle palveluasumisen vuorohoidon palveluohjaajalle, mutta hän sattui olemaan lomalla ja puhelimeen vastasi sijainen. Kerroin jälleen uudelle ihmiselle, kuinka olin aikaisemmin yrittänyt muistilääkkeeseen liittyvien ongelmien vuoksi soittaa terveyskeskukseen, jossa ajanvaraaja neuvoi hoitamaan asiaa palvelutalossa, koska sitä oli käsitelty siellä edellisellä käynnilläkin. Myös farmaseutin kautta olimme yrittäneet hoitaa lääkkeen puolitusta toisen palveluohjaajan neuvosta (toinen farmaseutti oli ohjeistanut äitiä, että oli oikein pitää taukoa lääkkeestä, kun sen epäiltiin aiheuttaneen koko yön valvomisen isälle ja siinä samalla myös äidille).
Vuorohoidon palveluohjaajan sijaiselta sain kuulla, kuinka asia olisi kuitenkin pitänyt hoitaa terveyskeskuksessa (olin sinne soittaessa kyllä kertonut, kuinka palveluasumisen lääkäri hoitaa vain akuuteissa tilanteissa; tulkintani oli kaikista yhteydenotoista johtuen, että tämä kai nyt sitten on akuutti tilanne). Ei auttanut, vaikka kerroin vuorohoidon palveluohjaajan sijaiselle, kuinka uupuneita olimme jo läheisteni kanssa tilanteeseen ja kuinka kaikkemme olimme veljeni kanssa vuoden aikana panostaneet isälle ja äidille apua saadaksemme.
Tuntui kuin minua olisi syyllistetty siitä, etten ollut kaiken lisäksi saanut raahattua isääni vielä siinä vuorohoidon välisellä reilun kolmen viikon jaksolla terveyskeskukseenkin (lääkärin kotikäynti oli ollut reilu kuukausi sitten). Kun se kolme viikkoa oli mennyt sen punnitsemiseen, että miten saamme isän seuraavalle vuorohoitojaksolle tai saammeko ylipäätään vai pitäisikö soittaa ambulanssi sitä ennen isäni todella raskaan hengityksen ym. oireiden vuoksi. Ajatus lähtemisestä akuutille lääkärin vastaanottoajalle jonottamisineen oli isäni kunnon ja oman jaksamiseni huomioiden mahdoton. Nyt on sitten ilmeisesti arpapeliä, tutkiiko lääkäri isää vuorohoidossa viikon aikana.
Vein tänään isäni vuorohoitoon ja vaikka olin paljon jännittänyt sitä, että saanko isääni ylipäätään lähtemään niin kaikki meni hyvin - varmaankin äidin ja minun päiviä kestäneen isän henkisen valmistamisen vuoksi. Tilanne kuormittaa suhteettoman paljon, vaikka olen itsekin sairauslomalla - aikaa olisi, muttei voimavaroja enempäänsä enää tähän. Ihan oma tarinansa on se tunnekuorma, minkä oman isän vieminen vastentahtoisesti hoitoon aiheuttaa.
Samaan aikaan olen seurannut hoitajien lakkovaatimuksia. Hoitajat ovat toden totta palkkansa ansainneet. Miten ihmeessä meillä on yhteiskunnassamme vieläkin tällainen tilanne, jossa hoitajat eivät saa edes kunnon palkkaa, vaikka joutuvat tekemään töitä usein useammankin ihmisen edestä?
Tämä kaikki on tuntevalle ja myötätuntoiselle ihmiselle välillä sydäntä raastavaa seurattavaa, vaikka olisi kuinka optimistinen ja ratkaisukeskeinen asenne.
Lisäys 22.4.-22:
Sitä minä ihmettelen aina uudelleen, että kuinka ihmeessä selviävät ne vanhukset, joiden puolia ei ole pitämässä kukaan läheinen. Osa varmasti pärjää hyvinkin tarjottujen apuvoimien turvin, mutta jos yksilöllinen avun tarve ei kuulukaan kotipalvelun palvelulistaan, niin mistäs sitten apu? Keskusteluapua ja vain sellaista säännöllistä tarkistusapua, että kaikki on kunnossa ilman sairaanhoidollista tarvetta, ei näytä olevan olemassa kunnallisena palveluna.
Ihan kuin vanhuksen elämä olisi pelkkää lääkedosettia, suihkuavun ja ruoka-avun tarvetta tai sairauteen perustuvaa hoitoa!
Varmasti tehostettu palveluasuminen tulee tarpeen paljon paljon aikaisemmassa vaiheessa heillä, joilla läheiset eivät ole auttamassa. Läheisten apu saattaa tiettyyn pisteeseen saakka tulla yhteiskunnalle halvaksi, mutta kaikkien uupuessa ympärillä, se ei halpaa ehkä olekaan...
26.4.-22:
Tänään sain sitten tietää, ettei vuorohoidon lääkäri ole katsonut tarpeelliseksi tarkistaa isäni lääketilannetta. Isä on nyt sitten ilman muistilääkettä sen 2-3 kuukautta, jonka ajan hän joutuu jonottamaan terveyskeskuksen lääkärin aikaa.
28.4.-22:
Isä oli nyt sitten saanutkin uuden muistilääkkeen lääkelaastarin muodossa. Tieto kotiin tuli eilen lapulla isäni mukana hänen kotiutuessaan. Hyvä niin. (edit 3.6.-22: laastaria ei voitu käyttää kotona; lääkärin olisi syytä tuntea määräämiensä lääkkeiden käyttöön liittyvät käytännön ongelmat, eikä olettaa, että 87-vuotias puoliso pystyy lääkkeen asettamaan paikoilleen 14 vuorokauden aikana aina eri kohtaan.)
Juuri ennen pääsiäistä turvonnut vasen nilkka ja vasen ranne pitää nyt sitten kuitenkin näyttää eri lääkärille. Siinäpä sitä on sitten taas omaisille miettimistä, että miten saada isä lääkäriin. Kotisairaanhoitosopimuksen saaminen vie aikansa ja siinäkin tuntuu olevan paljon sumplimista, ja 300 €:n lääkärin kotikäyntimaksu on mielestäni liikaa pienintä mahdollista eläkettä saavalle vanhukselle.
17.8.-22
Äiti joutui kolme ja puoli viikkoa sitten yllättäen sairaalaan leikkaukseen ohutsuolen tukkeuduttua. Ihmettelisin, jos stressillä ei olisi mitään tekemistä asian kanssa. Isä oli juuri hyväksytty palvelukotijonoon. Silti meitä neuvottiin soittamaan 112:een, jotta saisimme isälle majapaikan, kun äiti vietiin sairaalaan ja isää ei voinut jättää yksin kotiin.
Televisiossa on juuri A-studiossa ohjelma vanhusten hoidosta ja sen ongelmien vuoksi päivystyksen ruuhkautumisesta. Ongelmat ovat olleet pitkään tiedossa.
Eräs poliitikko syyttää nykyistä hallitusta, vaikka hän oli itse tekemässä niitä ratkaisuja, jotka ovat tähän tilanteeseen johtaneet...
On tämä hullua...
Voisikohan omien virheiden myöntämisestä tulla vielä jonakin päivänä trendikästä ja kunnioitettava osoitus omasta rehellisyydestä? Sellainen asennemuutos antaisi varmasti vauhtia välttämättömälle muutokselle. Olisiko se utopiaa...?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti