Toistaako historia itseään?

Katsoin juuri mielenkiintoista Prisman Lääketieteen suuret saavutukset -dokumenttia, jossa kerrottiin, kuinka 1800-luvulla lääkärit olivat kieltäneet lääkäri Semmelweissin havainnon ja kokeilun, jossa lääkäreiden käsienpesu pelasti valtavasti ihmishenkiä sairaalan synnytysosastolla. Semmelweiss ei ollut hierarkisessa järjestelmässä riittävän korkealla ollakseen uskottava eikä lääkäreiden omanarvontuntoon mahtunut se tosiasia, että he olivat omalla käyttäytymisellään aiheuttaneet valtavasti turhia kuolemia. Perusteluna oli tieteellisen todistelun puute. Siispä jatkettiin entiseen malliin välittämättä kuolemista - Semmelweissin joutuessa erotetuksi työstään ja hullujen huoneelle.

Tämä tarinahan kuulostaa suorastaan tutulta vielä 2000-luvulla - eri asioiden suhteen vain kuin 1800-luvulla. Syynä kuitenkin edelleen sama hierarkisuus, ammatillinen omanarvontunnon loukkaus ja lääkäreiden kyvyttömyys myöntää virheitä.

Olen ollut erittäin osaavan ja omia havaintoja tekevän lääkärin asiakkaana ja krooninen päänsärkyni parani ensimmäisen kerran 25 vuoteen t3-hormonia sisältävällä lääkkeellä. Silti tällaiset lääkärit, jotka parantavat potilaita, joita muut eivät osaa parantaa, joutuvat jopa kollegojensa pilkan kohteeksi. Ja mikä karseinta terveydenhoitoamme valvovan elimen Valviran kiusauksen kohteeksi - lääkärin menettäessä lupansa tehdä sitä työtä, mitä parhaiten osaa ja mistä potilaat hyötyvät eniten. Vielä 2000-luvulla - mikä on potilaan näkökulmasta käsittämätöntä.

Omaisena ja läheisenä olen nähnyt myös sekä vanhus- että mielenterveyspuolella kuinka sairaala/laitos joskus tosiaankin sairastuttaa lisää.

Vielä koittanee sekin päivä, että tämän päivän lääketieteellisiä munauksia ihmetellään päätä puistellen.

Ylisukupolviset traumat ja puhumattomuuden kulttuuri

Ylisukupolvisista traumoista puhutaan nykyään paljon. Mutta puhuvatko niistä psykiatrit ja lääkärit, sitä en tiedä. Minusta näyttää siltä, että niiden selvittely jää yksilön oman aktiivisuuden varaan. 

Minun isäni juoksi pikku poikana pommitusta pakoon kaverinsa kanssa kaupungin pääkirjastosta metsään ja sieltä hiihtomajalle. Vasta aamun sarastaessa he uskaltautuivat kotimatkalle. Isäni omaa kotia kaupungin keskustan tuntumassa oli pommitettu. Kun olen kysynyt isältäni, että pelottiko häntä, niin hän on vastannut, ettei muista pelänneensä. Minusta se on ollut kummallista ja mietin, että siinäkö isäni tunteet menivät niin lukkoon, ettei muista tunteneensa edes pelkoa. Tuon pakenemiskertomuksen kirjastosta hiihtomajalle olen kuullut isältäni kuitenkin lukuisia kertoja lapsuudesta lähtien.

Äiti on kertonut, kuinka isä puhuu päivittäin vihaisena "koppalakkisista verihurtista" ja siis vielä ihan muistavana ja järjissään ollessaan - ja kimmokkeitahan tähän kyllä on löytynyt isälläni, joka on ihan viime aikoja lukuun ottamatta seurannut tiiviisti maailman tapahtumia. Sodan muistot ovat siis läsnä vielä vanhanakin päivittäin. Eivätkä ne muistot jää vain kokijan pään sisään, vaan mahdollisesti heijastuvat läheisiin tavoilla, joita voi olla vaikea ymmärtää - vetäytymisenä, tunnekylmyytenä, välinpitämättömyytenä, ärsyyntymisenä...

Toisen maailmansodan jälkeen psyykkisistä sotatraumoista on vaiettu. Osa ei ole halunnut puhua kokemuksistaan, jotkut ovat hukuttaneet tuskansa viinaan ja jotkut ovat uuvuttaneet läheisensä hermoraunioksi muuttuneena. Kaikki energia on laitettu sodan jälkeen selviytymiseen. Siksikö puhumattomuuden kulttuuri syntyi?

Jos ja kun minun perheessäni on ylisukupolvisia traumoja vanhempieni sotakokemusten vuoksi niin ne näkyvät minun lapsissani. Ja kuitenkin äitinä sain syyllistävää asennetta osakseni tyttäreni ollessa psykoosin vuoksi sairaalassa - tilanteessa, jossa äitinäkin olisin tarvinnut kaiken mahdollisen tuen ja myötätunnon. Onhan läheisen sairastuminen psykoosiin täydellinen shokki.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on nostanut nämä asiat nyt pintaan itselläni vahvemmin kuin ennen. Seuraan tiiviisti, kuinka meillä sodasta paenneisiin suhtaudutaan. Työhön menon mahdollistamisesta puhutaan uutisissa paljon. Työn tekeminen voi pelastaa aluksi, mutta entä jos se jää päälle, eikä ihminen saa aikaa ja rauhaa käsitellä traumaattisia sotakokemuksiaan?

Minusta näyttää nyt siltä, ettemme anna enää vaikenemisella mahdollisuutta sille, että uhrit jäävät häpeään äärimmäisen traumaattisten kokemusten - jopa joukkoraiskausten- kanssa. Suomalaiset ovat jo sankoin joukoin näyttäneet, että ymmärrämme tuskan. Että ymmärrämme, kuinka hyökkääjä aivopestyine nuorukaisineen on se osapuoli, jonka kuuluu häpeä kantaa ja käsitellä oman kansansa keskuudessa. Annetaan jatkossakin sodasta paenneille aineellisen tuen lisäksi kaikki henkinen tuki, mitä ikinä pystymme. Ja hoidetaan vihdoin samalla omat sotatraumamme kuntoon. 

Kokonaisvaltaista hoitoako?

"Geriatria on lääketieteen erikoisala, joka keskittyy ikääntymiseen ja ikäihmisten kokonaisvaltaiseen hoitoon." (mehilainen.fi)

Omaisena julkisella puolella isäni kanssa asioidessa on tuntunut, että geriatria on pelkkää muistitestiä ja kognitiivista testiä, missä ei oteta laisinkaan huomioon asiakkaan kuntoa ja jaksamista. Ihan sama vaikka vanhus olisi kuinka uupunut ja kotona ollessaan nukkuisi enimmäkseen, niin testejä pitää jaksaa tehdä loputtomiin. Testaaja on vain aina eri, kun vanhusta pallotellaan eteenpäin aina seuraavalle asiantuntijalle.

Ihan kuin lääkärit ym. ammattilaiset olisivat luoneet tämän hirviösysteemin vain itselleen töitä luodakseen - ei suinkaan potilaan/asiakkaan parhaaksi.

Sama toistuu ME/CFS-sairauden ja muiden vastaavien lääkärille hankalammin tunnistettavien uupumusta aiheuttavien sairauksien kohdalla. Olenpa jopa kuullut lääkäreiden naureskelevan "kiertopalkinnoista". Oma tietämättömyys on helppo verhota naureskeluun - mutta onkohan tällaisen lääkärin ammatinvalinta osunut ihan oikeaan?

Kun vanhus saa lieväänkin muistisairauteen muistilääkkeen, joka aiheuttaa oksentelua ja pahoinvointia, niin siitä alkaakin sitten lääkkeenvaihtorumba. Pitäisikö kotona asuvan vanhuksen omaisen olla tyytyväinen, kun kolmannen "lievemmän" lääkkeen "harvinainen"  sivuoire (yksi kymmenestä saa sen) on virtsanpidätyskyvyttömyys? Siinäkö sitten vaipoissa sängyssä maatessaan saa olla tyytyväinen, kun muistaa jonkun asian hieman paremmin kuin ilman muistilääkettä ja ilman vaippoja muistaisi? 

Ei tarvitse lääkärin ottaa vastuuta kokonaisvaltaisesta hoidosta, kun leimaa nuoremmat potilaat hankaliksi potilaiksi tai vanhusten kohdalla keskittyy vain yhteen oireeseen/sairauteen kerrallaan välittämättä potilaan lääkekokonaisuudesta ja lääkkeiden sivuoireista.

Kuinka vaikea tätä systeemiä on muuttaa inhimillisemmäksi? Varmasti mahdoton niin kauan, kun potilailta/asiakkailta ei järjestelmällisesti kerätä palautetta, joka myös otettaisiin todesta, ja päättäjillä ja ammattilaisilla tulisi suurella joukolla tahtotila nähdä, kuulla ja muuttaa asioita paremmiksi.

Lisäys 10.5.-22: Olen suunnattoman huojentunut, että isäni sai kohdata vihdoin yksityisen kokeneen geriatrian erikoislääkärin, joka vastasi tämän kirjoituksen alussa olevaa määritelmää kokonaisvaltaisesta hoidosta. Toki se kohtaamani ihan ensimmäinenkin sairaalan geriatri ehkä vastasi, mutta kun systeemi on se, että seuraavalle vaan pallotellaan, niin mitä hyväkään geriatri sille voi...?

En vain voi olla ajattelematta niitä vanhuksia, joilla ei ole yksityislääkäriin varaa. Isäni nilkka olisi ihan rauhassa saanut jatkaa turpoamistaan ja vointi huonontua huononemistaan 2-3 kk, jos olisimme jääneet odottamaan julkisesti tarjottua lääkärin aikaa. Olisiko silloin enää terveyskeskuksen lääkärikään ottanut mitään tolkkua siitä, mistä voinnin huononeminen johtui. Sehän on niin helppo laittaa iän piikkiin 88-vuotiaalla; jo nyt olin saanut kuulla, että "sehän nyt on niin tavallista, että vanhuksilla jalat turpoaa". No on varmaan, jos lääkitykset ovat mitä sattuu.

Turvonnut vasen nilkka (ja vasen ranne/sormet) liittyi sydämeen ja väärään lääkitykseen. Tekisipä mieleni sanoa vähän rumemminkin....

Lisäys 1.6.-22: Olipa kaoottinen tilanne vajaa kaksi viikkoa sitten, kun yksityislääkäri kirjoitti isälleni lähetteen kaupunginsairaalaan, mutta hänet sairaalan lääkärin ohjeistuksesta kuitenkin vietiin ambulanssilla päivystyksen kautta, koska lääkärin mukaan on hankala ottaa sairaalaan potilasta, ellei ole ensin päivystyksessä tutkittu?????????

Tällainen reissu vanhentaa jo valmiiksi haurasta ihmistä monella vuodella. 

Tuleepa yhteiskunnalle sitten halvemmaksi, kun kuolo korjaa nopeammin (en pidä sarkasmista, mutta muuhun en juuri nyt kykene...)