Ylisukupolvisista traumoista puhutaan nykyään paljon. Mutta puhuvatko niistä psykiatrit ja lääkärit, sitä en tiedä. Minusta näyttää siltä, että niiden selvittely jää yksilön oman aktiivisuuden varaan.
Minun isäni juoksi pikku poikana pommitusta pakoon kaverinsa kanssa kaupungin pääkirjastosta metsään ja sieltä hiihtomajalle. Vasta aamun sarastaessa he uskaltautuivat kotimatkalle. Isäni omaa kotia kaupungin keskustan tuntumassa oli pommitettu. Kun olen kysynyt isältäni, että pelottiko häntä, niin hän on vastannut, ettei muista pelänneensä. Minusta se on ollut kummallista ja mietin, että siinäkö isäni tunteet menivät niin lukkoon, ettei muista tunteneensa edes pelkoa. Tuon pakenemiskertomuksen kirjastosta hiihtomajalle olen kuullut isältäni kuitenkin lukuisia kertoja lapsuudesta lähtien.
Äiti on kertonut, kuinka isä puhuu päivittäin vihaisena "koppalakkisista verihurtista" ja siis vielä ihan muistavana ja järjissään ollessaan - ja kimmokkeitahan tähän kyllä on löytynyt isälläni, joka on ihan viime aikoja lukuun ottamatta seurannut tiiviisti maailman tapahtumia. Sodan muistot ovat siis läsnä vielä vanhanakin päivittäin. Eivätkä ne muistot jää vain kokijan pään sisään, vaan mahdollisesti heijastuvat läheisiin tavoilla, joita voi olla vaikea ymmärtää - vetäytymisenä, tunnekylmyytenä, välinpitämättömyytenä, ärsyyntymisenä...
Toisen maailmansodan jälkeen psyykkisistä sotatraumoista on vaiettu. Osa ei ole halunnut puhua kokemuksistaan, jotkut ovat hukuttaneet tuskansa viinaan ja jotkut ovat uuvuttaneet läheisensä hermoraunioksi muuttuneena. Kaikki energia on laitettu sodan jälkeen selviytymiseen. Siksikö puhumattomuuden kulttuuri syntyi?
Jos ja kun minun perheessäni on ylisukupolvisia traumoja vanhempieni sotakokemusten vuoksi niin ne näkyvät minun lapsissani. Ja kuitenkin äitinä sain syyllistävää asennetta osakseni tyttäreni ollessa psykoosin vuoksi sairaalassa - tilanteessa, jossa äitinäkin olisin tarvinnut kaiken mahdollisen tuen ja myötätunnon. Onhan läheisen sairastuminen psykoosiin täydellinen shokki.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan on nostanut nämä asiat nyt pintaan itselläni vahvemmin kuin ennen. Seuraan tiiviisti, kuinka meillä sodasta paenneisiin suhtaudutaan. Työhön menon mahdollistamisesta puhutaan uutisissa paljon. Työn tekeminen voi pelastaa aluksi, mutta entä jos se jää päälle, eikä ihminen saa aikaa ja rauhaa käsitellä traumaattisia sotakokemuksiaan?
Minusta näyttää nyt siltä, ettemme anna enää vaikenemisella mahdollisuutta sille, että uhrit jäävät häpeään äärimmäisen traumaattisten kokemusten - jopa joukkoraiskausten- kanssa. Suomalaiset ovat jo sankoin joukoin näyttäneet, että ymmärrämme tuskan. Että ymmärrämme, kuinka hyökkääjä aivopestyine nuorukaisineen on se osapuoli, jonka kuuluu häpeä kantaa ja käsitellä oman kansansa keskuudessa. Annetaan jatkossakin sodasta paenneille aineellisen tuen lisäksi kaikki henkinen tuki, mitä ikinä pystymme. Ja hoidetaan vihdoin samalla omat sotatraumamme kuntoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti