Epäoikeudenmukaisuudesta välittämiseen

Enpä olisi uskonut tällaista päivää kokevani silloin kun vastavalmistuneena lastentarhanopettajana reilu kolmekymmentä vuotta sitten aloin asuntosäästäjäksi lastentarhanopettajan sijaisuuden saatuani. Siis tällaista päivää; olen sairastumisen vuoksi ollut työttömänä kolme vuotta, saan Kelan maksamana työmarkkinatukea ja Suomessa on eduskunta, joka vähentää työttömyysturvan peruspäivärahaa ja työmarkkinatukea, vaikka tämän hetkisellä rahamäärällä on jo mahdoton tulla toimeen, jos ei ole täysin terve. Omaisuus on mennyt itseni terveeksi saattamiseen, koska viralliselta terveydenhuollolta en ole saanut apua.

Otan tämän opettavaisena kokemuksena. Tosin minulla on koko elämäni ajan riittänyt myötätuntoa heikommassa asemassa olevia kohtaan. Muistan, kuinka jo lapsena ajattelin "puliukkojen" olevan aivan yhtä arvokkaita ihmisiä kuin kuka tahansa, vaikken ketään heistä tuntenutkaan.

Edelleen pohdin myötätuntoa. Sitä tarvittaisiin tässä maailmassamme niin paljon lisää kaikille aloille ja kaikille elämän alueille. Ja toisaalta myötätuntoiselle ihmiselle maailma ympärillä voi olla sietämätön paikka, jos keskittyy epäoikeudenmukaisuuksiin. Sitten taas elämää elävöittäviin asioihin keskittyminen voi olla todella haastavaa, jos esim. oma sairastuminen, läheisen sairastuminen tai muut elämän kriisit ovat vieneet elämän todella ahtaalle. Tarvitaan valtavaa luottamusta ja uskoa parempaan tulevaisuuteen, että saa itsensä terveeksi ja ehkä vielä itsensä elättäväksi yhteiskunnan "pärjääjäksi". Liian monelle yhteiskunnan tuki on tähän riittämätön.

Entisenä yrittäjänä olen ihmetellyt suomalaista systeemiä, mikä tekee yrittämisen niin vaikeaksi. Pienyrittäjäksi voi alkaa vain, jos on täydellisen terve tai sitten joku läheinen, joka elättää heikomman tilanteen tullessa. Monella työttömällä olisi osaamista, joka voisi auttaa niin ihmistä itseään kuin yhteiskuntaakin, jos esimerkiksi perustulolla taattaisiin mahdollisuus selviytyä myös osa-aikaista työtä tehden. Lopetin yritykseni kolme ja puoli vuotta sitten ja edelleen saattaa tulla vaikkapa kaupassa entisiä asiakkaita vastaan, jotka tulevat halaamaan, kertovat ikävöineensä ja kyselevät, enkö palaisi taas yrittäjäksi. Olisin voinut hyvin jatkaa yrittämistäni, jos yhteiskunta olisi tukenut niin, että olisin huonommassa kunnossa ollessani voinut tehdä vähemmän töitä saaden silti riittävän toimeentulon.

Yritin työllistää itseni myös osuuskunnan kautta, mutta Kela teki siitä byrokratiallaan todella vaikeaa. Nyt sitten osuuskunnan kautta työllistyminen katsotaan yrittämiseksi ja se on käytännössä mahdotonta, jos ei voi työllistää itseään 100 %:sti. Miksi päättäjillä on niin toivottoman vaikea oppia ihmisten kokemuksista? Näistä asioista on niin paljon puhuttu, että tiedon puutteesta asioiden muuttaminen paremmaksi ei ole kiinni.

Yhteiskunta pitää minut siis mieluummin sairaana työttömänä, kuin tukisi ja mahdollistaisi osa-aikaisen työntekoni yrittäjänä. Onneksi minulla on kuitenkin tahtoa selvitä tilanteesta, mutta en ihmettele, että niin moni ajautuu loputtomaan ahdinkoon.

Mutta: Näen tässä kaikessa suuren mahdollisuuden. Aivan kuin suurennuslasilla nyt näytettäisiin kaikki epätasa-arvo ja epäoikeudenmukaisuus, jotta ihmiset lopultakin heräisivät välittämiseen toinen toisestansa. Ikuisena optimistina minun on uskottava, että suurella joukolla todella haluamme muutosta ja sen myös toteutamme. Kun jokainen tekee omalta pieneltäkin osaltaan jotain inhimillisemmän maailman puolesta niin pisaroista muodostuu lopulta valtameri. Sosiaalinen media on tuonut meidät kaikki maapallon eläjät lähemmäs toisiamme. Meidän on yhä helpompi ymmärtää erilaisuutta ja sen ymmärryksen kautta tukea toisiamme.

Myötätunto ja ammatillisuus

Onko ammatillisuus pelkkää kylmää faktaa vai kuuluuko siihen myös myötätuntoinen toisen ihmisen kohtaaminen, kun on kysymys ihmisläheisestä ammatista?

Jos lapsi on loukannut sormensa ja tulee päiväkodissa kertomaan siitä varhaiskasvattajalle niin ymmärrämme ilmanmuuta ammatillisuuteen liittyvän myös myötätunnon osoittamisen. Pätevä ammattilainen ei kehoita lasta olemaan vain reipas vähätellen pikku naarmua vaan osoittaa ymmärrystä ja myötätuntoa vaikkapa puhaltamalla kipeään kohtaan ja osoittamalla sanoin lapselle ymmärtävänsä, että tähän sattui. Tiedämme jo tämän myötätuntoisen eleen helpottavan lapsen oloa. Reippauteen kehoittaminen ja kivun vähättely aiheuttaisivat lapselle tunteen, ettei hänen tuntemuksellaan ole väliä. Jos tällaisia kokemuksia on pienen ihmisen elämässä paljon, on se vakava uhka terveelle itsetunnolle.

Kun menemme jonkun pitkään haitanneen vaivan kanssa lääkäriin, niin ihan ensimmäiseksi odotamme, että lääkäri ymmärtää, että olemme tulleet vastaanotolle apua saadaksemme. Se, että lääkäri antaa tilanteeseen kaiken tietonsa, ei välttämättä riitä. Kivun tuntemusta, uupumuksen tai epämukavan olon vaikutusta jokapäiväiseen elämään ei voi oppia kirjoista. Tarvitaan myötäelämisen taitoa, jotta avun välittäminen onnistuu. Myötäelämiseen kuuluu myös kuuntelutaito. Jotta kuuntelu onnistuisi, on kenties luovuttava hetkeksi omasta pätemisen tarpeesta ja suorituspaineista. Ei mikään helppo haaste lääkärille, jos aikaa asiakkaan tapaamiselle on 15-30 minuuttia.

Myötätunnon tuleminen työkaluksi on sitä helpompaa, mitä pitempään työntekijä ja asiakas ovat tekemisissä toistensa kanssa. Kun toisen oppii tuntemaan, on helpompi ymmärtää tämän tilannetta. Näin voi välttyä monilta väärinymmärryksiltä ja virheiltä palvelun tarjoamisen suhteen.
Myötätuntoiseen toisen ihmisen kohtaamiseen kuuluu itsestään selvänä tasaveroisuus ja toisen kunnioitus riippumatta siitä, missä tilanteessa palvelun kohde on.

Myötätunnon ja ammatillisuuden vuorovaikutusta pohtiessani mieleeni nousi ensimmäisenä juuri varhaiskasvattajan ja lääkärin ammatit ihan oman elämänkokemukseni vuoksi. Molemmissa ammateissa työntekijän vaikutus toiseen ihmiseen voi jatkua jopa loppuelämän ajan. Sekä hyvässä että pahassa.

Voiko myötätuntoa sitten oppia lisää ja jos voi, niin miten?

Toisille elämä opettaa myötätuntoa luonnostaan vaikeiden elämäntilanteiden myötä. On esimerkiksi paljon helpompi ymmärtää köyhän ihmisen elämän haasteita, kun on itse ollut köyhä. On helpompi ymmärtää kipua, kun on itse ollut kipeä. On helpompi ymmärtää ujouden ja herkkyyden vaikutuksia, kun on itse herkkä. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Mutta entä sitten jos olet elämässäsi saanut kokea alusta asti vain terveyttä, menestystä ja rikkautta, onko myötätunnon kokeminen toisenlaisessa tilanteessa olevaa ihmistä kohtaan mahdollista? Haluan uskoa, että on. Eläytyminen toisen asemaan on aina mahdollista. Voisiko siinä auttaa heittäytyminen pois totutusta, hiljentyminen, kuunteleminen, avoin kohtaaminen, omista ulkokuorista irtipäästäminen, ihmisenä ihmiselle oleminen tässä hetkessä?

Lääkärit, mitä jos tekisimme vihdoinkin yhteistyötä?

Viime lokakuussa sattui ihan peräjälkeen muutaman päivän välein lääkärikohtaamisia, jotka pakottavat minut jotenkin kantamaan oman korteni kekoon tämän yhteiskunnan inhimillisyyden ja paremman hoidon puolesta.

Käytin aikuista tytärtäni terveyskeskuksessa, jossa tyttäreni ihottuma todettiin vesirokoksi Yliopistollisen sairaalan ihotautilääkärin konsultoimana. Lääkäri määräsi antibiootin ja pari ihovoidetta. Iho ei jostain syystä kutissut ja tyttäreni sai yön yli nukuttuaan todeta seuraavana päivänä, että iho parani nopeasti ilmankin lääkkeitä.  Antaessamme palautetta myöhemmin turhasta antibioottikuurista, lääkkeen määränneen lääkärin kollega oli suorastaan vihainen palautteesta, sen sijaan että olisi ottanut kiittäen palautteen vastaan.

Muutaman päivän päästä käytin 82-vuotiasta äitiäni yksityisellä käsikirurgilla, koska edellisellä viikolla terveyskeskuslääkäri ei ollut osannut diagnosoida hänen rannevaivaansa määräten siihen vain buranaa ja liikuntaa. Äitihän oli joutunut jo viikkoja heräämään öisin jopa tuntikausiksi ravistelemaan kättä puutumisen vuoksi. Käsikirurgin mukaan kyseessä oli ilmiselvä rannekanavaoireyhtymä; niin pitkälle edennyt, että leikkaus on välttämätön. Kyllähän me sen tiesimme; minä ammattinikin (yhden niistä) puolesta ja äiti siksi, että toisesta kädestä oli jo samanlainen leikattu. Ilman yksityiselle lääkärille menoa äitini olisi oikeakätisenä menettänyt kohta kokonaan oikean käden toimintakyvyn käden ollessa jo muutenkin vammainen aikaisemman onnettomuuden vuoksi. Ei siis mikään pikku juttu.

Ihan kokonaan oma tarinansa on sitten se, kuinka sain syksyllä aitiopaikalta seurata psykiatrisen sairaalahoidon tasoa läheiseni ollessa sairaalassa kaksi kuukautta. Mitkään sanat eivät voi kyllin kuvata järkytystäni. Pahinta ei ollut oman läheisen sairaus, vaan se, kuinka potilasta ja omaista sairaalassa kohdeltiin. Toki oli hyviä hoitajiakin, kiitos heille, mutta mitä voi hyväkään hoitaja tehdä, kun potilas yli-lääkitään silmät päässä toljottavaksi väsyneeksi ihmisraunioksi. Hänen valittaessaan lääkkeiden sietämättömiä sivuoireita, edessä oli taas uuden lääkkeen kokeilu ja uudet sietämättömät sivuoireet. Fyysinen puoli jää psyykkisen sairauden kohdalle helposti unholaan. Läheiseni varastorauta-arvoja ei suostuttu mittaamaan (sairaalasta pääsyn jälkeen ne todettiin liian alhaisiksi; onneksi Cityterveydessä saa ottaa labrakokeita ilman lähetettä). Sentään läheiseni sai sairaalasta E-EPA:a, mutta sekin piti itse pyytää ja perustella ja määrä oli liian pieni, jotta sillä olisi ollut lääkinnällinen vaikutus. Ehkäpä juuri omaehtoisen hivenaineilla lääkitsemisen avulla sekä lämpimien ihmissuhteiden tuella läheiseni voi nyt jo todella hyvin siihen nähden, mitä hän joutui kokemaan.

Läheiseni, herkkä nuori ihminen,  oppi psykiatrisessa sairaalassa, ettei tunteita kannata näyttää ja osoittaa, koska silloin saa vain herkästi lisää "rauhoittavaa" lääkettä. Potilaan omaisen yrittäessä tehdä rakentavaa yhteistyötä henkilökunnan kanssa hänet koettiin riesaksi ja läheiseni manipuloitiin kirjoittamaan tietojen luovutus kielto, jonka hän onneksi muutaman päivän päästä perui ymmärtäessään itsekin, mistä oli kyse.

Voisiko olla pahempaa psykiatrian irvikuvaa?

Toki olen syvästi kiitollinen läheistäni hoitaneelle nuorelle kandille, jonka kanssa pääsimme hyvään yhteisymmärrykseen. Toivon sydämestäni, ettei tuo nuori lääkäri anna sairaalan kovettaa itseään valtaa pitäväksi muka muita korkeammalla olevaksi auktoriteetiksi.

Sitten vielä todella pitkä oma tarinansa olisi se, kuinka minä itse olen saanut tänä vuonna elämäni takaisin eläinperäisen kilpirauhaslääkityksen myötä. Se tarina olisi melkein elämäni mittainen tai uloittuu ainakin lähes 30 vuotta taaksepäin. Suomessa käytävä arvovaltakiista kilpirauhashoidoista on täysin käsittämätön. Ihmiset joutuvat itse pakon edessä opiskelemaan sairaudestaan kaiken, mitä maailmasta löytyy, koska heitä hoitavia lääkäreitä asia ei kiinnosta. Lisämunuaisten häiriöistäkään lääkärit eivät tunnista kuin Addisonin taudin ja silti he katsovat oikeudekseen pilkata potilaita, jotka henkensä hädässä joutuvat hakemaan ulkomailta apua. Ne potilaat, joilla on siihen varaa.

Kaiken lisäksi olin kesäkuussa läsnä 89-vuotiaan tätini vetäessä viime henkäyksensä. Dementoituneen tätini traagiset viimeiset päivät saivat minut hyvin mietteliääksi. Hänelle oli muutama vuosi sitten laitettu sydämentahdistin, vaikka hän ei itse olisi sitä halunnut. Lääkäri, joka päätöksen oli tehnyt, oli todennut, että häntähän voitaisiin syyttää hoidon laiminlyömisestä, ellei hän lähettäisi tätiäni operaatioon. Kuitenkin hoitohenkilökunnallakin on epäilyksensä siitä, pidentääkö sydämentahdistin vain turhaa kärsimyksiä. Miltä tuntuisi olla viimeiset päivänsä kykenemätön puhumaan ja herätä aina uudestaan ja uudestaan siihen tunteeseen, että on hukkumassa? Tädilläni oli tulossa jalkaan kuolio ja keuhkot keräsivät vettä, joka aiheutti hukkumisen tunteen. Hän oli hyvä ihminen ja olisi ansainnut paremman lähdön.

Vielä lopuksi sisintäni polttava ja kuumottava kysymys; mikä meidän lääkäreitämme oikein vaivaa?
Eivätkö he ymmärrä olevansa ihmisten palvelijoita? Eivätkö he ymmärrä, että me veronmaksajat kustannamme heidän koulutuksensa ja julkisella puolella palkkansa ja heidän kouluttajiensa palkat sekä maksamme kovalla hinnalla heidän tekemänsä virheet? Emme ole tyhmiä; jokaisella ihmisellä on tarjottavana oma tietämys omaan parantumisprosessiinsa. Olisiko vihdoinkin vuorovaikutuksellisen yhteistyön aika? Toki vielä suuret kiitokseni kaikille niille lääkäreille, jotka ovat jo tämän oivaltaneet.

Lisäys 5.2.2022:

Olen halunnut unohtaa nämä ikävät tapahtumat, mutta nyt lähdettyäni hakemaan toden teolla yhteiskunnalta minulle kuuluvaa apua ja asiallista kohtelua nämä kaikki tapahtumat ovat nousseet uudelleen käsittelyyn.

Tähän kirjoitukseeni olisin voinut lisätä vielä sen, kuinka isäni oli samoihin aikoihin sairaalassa aorttaläpän tulehduksen vuoksi monta viikkoa ja kuinka hänellä aluksi väärin diagnosoitiin tuberkuloosi - tai ainakin oli niin vahva epäily, että isäni oli muutaman päivän eristyshuoneessa. Se oli järkyttävä kokemus isäni lisäksi tietysti myös meille läheisille. 

Ymmärrän, että virheitä sattuu, mutta miten on mahdollista tällainen sairaanhoidon kohellusten määrä omalla ja läheisten kohdalla noin vuoden sisällä? Ja mikä on Kelan lääkäreiden mielestä se vastoinkäymisten määrä, joka ihmisen pitäisi kestää ilman sairauslomaa? Voisiko ihminen ansaita rankkojen kokemusten jälkeen sairausloman jopa ilman diagnoosia? Pitäisikö systeemiä kehittää niin, että olisimme enemmän ihmisiä toisillemme ammatista riippumatta - että myös viranomaisella olisi lupa ja jopa tavoite olla ihminen ihmiselle?

Lisäys 16.8.2022:

Väärinkäsitysten välttämiseksi sanon vielä tämän: 

Hyvät lääkärit, en odota teiltä täydellisyyttä. Olette ihmisiä siinä, missä me kaikki muutkin kuolevaiset. Odotan teiltä virheiden myöntämistä silloin, kun niitä on tapahtunut. Se ei ole maailmanloppu. Kaikki ihmiset tekevät joskus virheitä. Miten voitte kuvitella, että lääkäri olisi yli-ihminen ja poikkeus tästä?

Virheiden kieltämisellä estätte sekä oman että koko lääketieteen kehittymisen virheittenne osalta - ja potilaan kannalta pahimmillaan pahennatte ratkaisevasti hänen tilannettaan ja estätte avun saannin.

Lääkäreille

Ensinnäkin tahdon kiittää jokaista lääkäriä, joka kuuntelee aidosti asiakastaan ja arvostaa tätä tasaveroisena ihmisenä. Ymmärtäen, että jokainen ihminen on itse itsensä paras asiantuntija.
Tahdon kiittää jokaista lääkäriä, joka tekee työtään sellaisella asenteella, jossa ymmärretään sairauden parantamisen olevan yhteistyötä asiakkaan ja lääkärin välillä.

Olen elämäni aikana kohdannut myös hyvin päinvastaisia lääkäreitä kuin ylläkuvattu. Olen tavannut potilasta vähätteleviä lääkäreitä, jotka tuntuvat tietävän asiakastaan paremmin kaiken tämän elämään liittyvän. Vaikka aikaa kohtaamiseen olisi ollut vain 15 minuuttia.

Tahdon nyt sanoa sinulle minua joskus hoitanut lääkäri armahtavan uutisen; sinun ei tarvitse tietää kaikkea. Sinä  ET  VOI  TIETÄÄ  kaikkea toisesta ihmisestä lyhyen kohtaamisen jälkeen. Kenties et voi tietää yhtään mitään edes tuon kohtaamasi ihmisen sairaudesta. Sinun ei tarvitsekaan. Ainut mitä sinun tarvitsee, on kuunnella ja ottaa todesta ihminen, joka tulee luoksesi apua hakeakseen. Ja jos et tiedä, mitä tehdä, voit joko opiskella lisää tai sitten ohjata potilaan eteenpäin jollekin, joka tietää enemmän. Tämänkin tietysti teet yhteistyössä potilaan kanssa.

Jotta tämä voi toteutua, niin toivon, että sinä lääkäreitä kouluttava professori tms. opetat lääketieteen opiskelijoille sen, että tiede edistyy koko ajan ja tämän hetkinen tieto ei ole mikään lopullinen tieto, minkä mukaan voi sitten hoitaa potilaitaan loppuelämänsä. Opetathan tähän liittyen myös, että erehtyminen on paitsi inhimillistä myös sallittua. Kun valmistuvat lääkärit oppivat tämän, niin potilaiden ei enää tarvitse kärsiä kaikkitietävyyden harhaviitan ylleensä pukeneiden lääkäreiden virheistä.

Tämän seurauksena voimme toivottavasti jo pian alkaa tehdä rakentavaa yhteistyötä, sinä lääkärinä ja minä potilaana. Tosin en kohta enää toivottavasti ole potilas, koska olen virheidesi vuoksi joutunut ottamaan täyden vastuun elämästäni ja parantumisestani enkä toivottavasti enää tarvitse sinua.

"Kissat pöydälle"

Olen yli 50 vuotta elämää katsellut "kukkahattutäti". Pidän hatuista ja kukista ja joskus ihmettelen, mitä vikaa niissä voisi olla. Jos joku ei pidä kanssani samoista asioista niin opettelen elämään sen kanssa. Kaikkien ei tarvitse pitää kaikista. Entiselle kiltille tytölle siinä on hieman opettelua, mutta harjoitus tekee mestarin.

Tässä ajassa on aika alkaa "nostaa kissat pöydälle". Ihan "kaikki kissat", niin ettei mitään jää piiloon ja epäselväksi. Ensin se kannattaa tehdä omassa elämässä niin, että jokainen pelko, kiukku, katkeruus, hämminki ja mikä vaan kaihertava kutina sydämen sopukoissa nousee kohdattavaksi silmästä silmään. Ja sen jälkeen hyväksyvillä kiitoksilla vapautettaviksi.

En voi muuttaa maailmaa ympärilläni, ainoastaan itseni. Kun muutan itseäni hyväksyvämmäksi, niin saattaa käydä niin, että myös maailma ympärilläni muuttuu kauniimmaksi.

Minun muutokseni kiltistä tytöstä rohkeasti suunsa avaavaksi kukkahattutätiksi kulkee sellaisen oman polun kautta, jossa kerron asiat juuri sellaisina kuin ne koen. Entiselle kiltille tytölle se on haastava koulu, sillä kaikki näkemäni ei ole kaunista. Niin paljon kuin tahtoisinkin elämässäni aina valita pelon ja vihan sijasta rakkauden.