Käytin aikuista tytärtäni terveyskeskuksessa, jossa tyttäreni ihottuma todettiin vesirokoksi Yliopistollisen sairaalan ihotautilääkärin konsultoimana. Lääkäri määräsi antibiootin ja pari ihovoidetta. Iho ei jostain syystä kutissut ja tyttäreni sai yön yli nukuttuaan todeta seuraavana päivänä, että iho parani nopeasti ilmankin lääkkeitä. Antaessamme palautetta myöhemmin turhasta antibioottikuurista, lääkkeen määränneen lääkärin kollega oli suorastaan vihainen palautteesta, sen sijaan että olisi ottanut kiittäen palautteen vastaan.
Muutaman päivän päästä käytin 82-vuotiasta äitiäni yksityisellä käsikirurgilla, koska edellisellä viikolla terveyskeskuslääkäri ei ollut osannut diagnosoida hänen rannevaivaansa määräten siihen vain buranaa ja liikuntaa. Äitihän oli joutunut jo viikkoja heräämään öisin jopa tuntikausiksi ravistelemaan kättä puutumisen vuoksi. Käsikirurgin mukaan kyseessä oli ilmiselvä rannekanavaoireyhtymä; niin pitkälle edennyt, että leikkaus on välttämätön. Kyllähän me sen tiesimme; minä ammattinikin (yhden niistä) puolesta ja äiti siksi, että toisesta kädestä oli jo samanlainen leikattu. Ilman yksityiselle lääkärille menoa äitini olisi oikeakätisenä menettänyt kohta kokonaan oikean käden toimintakyvyn käden ollessa jo muutenkin vammainen aikaisemman onnettomuuden vuoksi. Ei siis mikään pikku juttu.
Ihan kokonaan oma tarinansa on sitten se, kuinka sain syksyllä aitiopaikalta seurata psykiatrisen sairaalahoidon tasoa läheiseni ollessa sairaalassa kaksi kuukautta. Mitkään sanat eivät voi kyllin kuvata järkytystäni. Pahinta ei ollut oman läheisen sairaus, vaan se, kuinka potilasta ja omaista sairaalassa kohdeltiin. Toki oli hyviä hoitajiakin, kiitos heille, mutta mitä voi hyväkään hoitaja tehdä, kun potilas yli-lääkitään silmät päässä toljottavaksi väsyneeksi ihmisraunioksi. Hänen valittaessaan lääkkeiden sietämättömiä sivuoireita, edessä oli taas uuden lääkkeen kokeilu ja uudet sietämättömät sivuoireet. Fyysinen puoli jää psyykkisen sairauden kohdalle helposti unholaan. Läheiseni varastorauta-arvoja ei suostuttu mittaamaan (sairaalasta pääsyn jälkeen ne todettiin liian alhaisiksi; onneksi Cityterveydessä saa ottaa labrakokeita ilman lähetettä). Sentään läheiseni sai sairaalasta E-EPA:a, mutta sekin piti itse pyytää ja perustella ja määrä oli liian pieni, jotta sillä olisi ollut lääkinnällinen vaikutus. Ehkäpä juuri omaehtoisen hivenaineilla lääkitsemisen avulla sekä lämpimien ihmissuhteiden tuella läheiseni voi nyt jo todella hyvin siihen nähden, mitä hän joutui kokemaan.
Läheiseni, herkkä nuori ihminen, oppi psykiatrisessa sairaalassa, ettei tunteita kannata näyttää ja osoittaa, koska silloin saa vain herkästi lisää "rauhoittavaa" lääkettä. Potilaan omaisen yrittäessä tehdä rakentavaa yhteistyötä henkilökunnan kanssa hänet koettiin riesaksi ja läheiseni manipuloitiin kirjoittamaan tietojen luovutus kielto, jonka hän onneksi muutaman päivän päästä perui ymmärtäessään itsekin, mistä oli kyse.
Voisiko olla pahempaa psykiatrian irvikuvaa?
Toki olen syvästi kiitollinen läheistäni hoitaneelle nuorelle kandille, jonka kanssa pääsimme hyvään yhteisymmärrykseen. Toivon sydämestäni, ettei tuo nuori lääkäri anna sairaalan kovettaa itseään valtaa pitäväksi muka muita korkeammalla olevaksi auktoriteetiksi.
Sitten vielä todella pitkä oma tarinansa olisi se, kuinka minä itse olen saanut tänä vuonna elämäni takaisin eläinperäisen kilpirauhaslääkityksen myötä. Se tarina olisi melkein elämäni mittainen tai uloittuu ainakin lähes 30 vuotta taaksepäin. Suomessa käytävä arvovaltakiista kilpirauhashoidoista on täysin käsittämätön. Ihmiset joutuvat itse pakon edessä opiskelemaan sairaudestaan kaiken, mitä maailmasta löytyy, koska heitä hoitavia lääkäreitä asia ei kiinnosta. Lisämunuaisten häiriöistäkään lääkärit eivät tunnista kuin Addisonin taudin ja silti he katsovat oikeudekseen pilkata potilaita, jotka henkensä hädässä joutuvat hakemaan ulkomailta apua. Ne potilaat, joilla on siihen varaa.
Kaiken lisäksi olin kesäkuussa läsnä 89-vuotiaan tätini vetäessä viime henkäyksensä. Dementoituneen tätini traagiset viimeiset päivät saivat minut hyvin mietteliääksi. Hänelle oli muutama vuosi sitten laitettu sydämentahdistin, vaikka hän ei itse olisi sitä halunnut. Lääkäri, joka päätöksen oli tehnyt, oli todennut, että häntähän voitaisiin syyttää hoidon laiminlyömisestä, ellei hän lähettäisi tätiäni operaatioon. Kuitenkin hoitohenkilökunnallakin on epäilyksensä siitä, pidentääkö sydämentahdistin vain turhaa kärsimyksiä. Miltä tuntuisi olla viimeiset päivänsä kykenemätön puhumaan ja herätä aina uudestaan ja uudestaan siihen tunteeseen, että on hukkumassa? Tädilläni oli tulossa jalkaan kuolio ja keuhkot keräsivät vettä, joka aiheutti hukkumisen tunteen. Hän oli hyvä ihminen ja olisi ansainnut paremman lähdön.
Vielä lopuksi sisintäni polttava ja kuumottava kysymys; mikä meidän lääkäreitämme oikein vaivaa?
Eivätkö he ymmärrä olevansa ihmisten palvelijoita? Eivätkö he ymmärrä, että me veronmaksajat kustannamme heidän koulutuksensa ja julkisella puolella palkkansa ja heidän kouluttajiensa palkat sekä maksamme kovalla hinnalla heidän tekemänsä virheet? Emme ole tyhmiä; jokaisella ihmisellä on tarjottavana oma tietämys omaan parantumisprosessiinsa. Olisiko vihdoinkin vuorovaikutuksellisen yhteistyön aika? Toki vielä suuret kiitokseni kaikille niille lääkäreille, jotka ovat jo tämän oivaltaneet.
Lisäys 5.2.2022:
Olen halunnut unohtaa nämä ikävät tapahtumat, mutta nyt lähdettyäni hakemaan toden teolla yhteiskunnalta minulle kuuluvaa apua ja asiallista kohtelua nämä kaikki tapahtumat ovat nousseet uudelleen käsittelyyn.
Tähän kirjoitukseeni olisin voinut lisätä vielä sen, kuinka isäni oli samoihin aikoihin sairaalassa aorttaläpän tulehduksen vuoksi monta viikkoa ja kuinka hänellä aluksi väärin diagnosoitiin tuberkuloosi - tai ainakin oli niin vahva epäily, että isäni oli muutaman päivän eristyshuoneessa. Se oli järkyttävä kokemus isäni lisäksi tietysti myös meille läheisille.
Ymmärrän, että virheitä sattuu, mutta miten on mahdollista tällainen sairaanhoidon kohellusten määrä omalla ja läheisten kohdalla noin vuoden sisällä? Ja mikä on Kelan lääkäreiden mielestä se vastoinkäymisten määrä, joka ihmisen pitäisi kestää ilman sairauslomaa? Voisiko ihminen ansaita rankkojen kokemusten jälkeen sairausloman jopa ilman diagnoosia? Pitäisikö systeemiä kehittää niin, että olisimme enemmän ihmisiä toisillemme ammatista riippumatta - että myös viranomaisella olisi lupa ja jopa tavoite olla ihminen ihmiselle?
Lisäys 16.8.2022:
Väärinkäsitysten välttämiseksi sanon vielä tämän:
Hyvät lääkärit, en odota teiltä täydellisyyttä. Olette ihmisiä siinä, missä me kaikki muutkin kuolevaiset. Odotan teiltä virheiden myöntämistä silloin, kun niitä on tapahtunut. Se ei ole maailmanloppu. Kaikki ihmiset tekevät joskus virheitä. Miten voitte kuvitella, että lääkäri olisi yli-ihminen ja poikkeus tästä?
Virheiden kieltämisellä estätte sekä oman että koko lääketieteen kehittymisen virheittenne osalta - ja potilaan kannalta pahimmillaan pahennatte ratkaisevasti hänen tilannettaan ja estätte avun saannin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti