Mihin tämä perusasia on unohtunut, kun valtavan suuri määrä ihmisiä kokee tänä päivänä, ettei lääkäri hoida perustehtäväänsä ja ettei lääkäri ole edes kiinnostunut potilaan paranemisesta?
Olen itse seurannut tilannetta jo kolmekymmentä vuotta eikä mikään näytä päällisin puolin muuttuneen. Potilasta ei saa parantaa mikään tai kukaan muu kuin lääkäri juuri niillä menetelmillä, mitkä hänelle on joskus "vuonna kivi ja kanto" yliopistossa opetettu. Useimpia lääkäreitä ei yksinkertaisesti kiinnosta, jos potilas on parantunut "väärin" eli jollain sellaisella tavalla, mitä kyseinen lääkäri ei ymmärrä. Valvira rankaisee julmalla tavalla lääkäreitä, jotka hoitavat ja jopa parantavat eri tavoin potilaita, joita kukaan muu ei ole osannut hoitaa; Valvira ottaa näiltä lääkäreiltä pois luvan parantaa ihmisiä.
En voi lakata ihmettelemästä tätä. Kaiken järjen mukaan lääkärillä pitäisi herätä suuri mielenkiinto asiaan, jos potilas paranee tavalla, jota lääkäri ei ymmärrä. Tätä mielenkiinnon heräämistä ei jostain syystä tapahdu ja se on erittäin merkillistä. Potilaana tulee miettineeksi väkisinkin, onko lääkäri silloin oikealla alalla. Eikö hän alun perin lähtenyt kouluttautumaan lääkäriksi juuri ihmisiä auttaakseen ja parantaakseen? Mihin ja miksi tuo ajatus on matkan varrella hävinnyt?
Potilaan näkökulmasta lääkäri pakenee tietämättömyyttään plasebo- ja nosebo-ajatuksiin. Onhan vuosia tai jopa vuosikymmeniä turhaan lääkäreiltä apua etsinyt potilas kokeillut jo kaikkea mahdollista ja jos sitten esimerkiksi lopulta toimiva ja avun tuova eläinperäinen kilpirauhaslääke olisi vain plaseboa, niin miksei sitten jo aikaisemmissa kokeiluissa plasebo toiminut? Ja ennenkaikkea, miksei lääkäriä oikeasti kiinnosta tutkia edes asiaa? Vai onko niin, että hän on työssään niin ylikuormitettu, ettei hänellä ole aikaa ja energiaa kiinnostua?
Ei niin, etteikö valveutunut potilas itse ymmärtäisi asenteen ja ajattelun vaikutusta ja näin ollen myös plasebo-mahdollisuutta. Miksi kuitenkin käy niin, että potilas kokee usein olevansa lääkärin silmissä täysi idiootti, kun asioista ei edes keskustella aidosti kiinnostuneena? Tosiasiassahan potilas on turhaan apua etsiessään joutunut useassa tapauksessa kääntämään koko elämänsä nurin ja miettimään yhtä lailla fyysisiä kuin psyykkisiäkin tekijöitä sairastamiseen. Hän olisi suorastaan valtava tietopankki lääkärille kokemuksineen, jos lääkäri vain osaisi arvostaa tuota kokemusta. Pitkään sairastaneella ihmisellä on usein syntynyt kokonaiskuva kehostaan ja siitä kuinka tuo kokonaisuuden ymmärtäminen on suorastaan edellytys paranemiselle.
Meillä ei mielestäni olisi enää yhtään varaa lääkärien ylimielisyydelle. Masennus on kansansairaus ja monet asiaa omakohtaisesti tai läheisen kautta seuranneet tietävät, kuinka huonolla tolalla meillä masennuksen hoito on ja kuinka järkyttäviä voivat olla lääkkeiden haittavaikutukset. Puhumattakaan siitä, että masennus-diagnoosista on tullut "roskakori", johon lääkäri voi kaikessa rauhassa tyhjentää tietämättömyytensä ja osaamattomuutensa. Kuka kiinnostuisi tutkimaan, kuinka paljon meillä on diagnosoitu väärin potilaita? Kela vielä lisää väärin diagnosoinnin mahdollisuutta eväämällä todella sairailta ihmisiltä sairauslomia. Tämän tietäessään myötätuntoiset lääkärit ovat joskus suorastaan pakotettuja yli- tai väärin-diagnosointiin halutessaan auttaa potilasta.
Siis vieläkin vaan jaksan kysyä lääkäreiltä: Tekisimmekö vihdoinkin yhteistyötä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti