"Menetkö itse vai kutsunko vartijan paikalle?"

Kuvittele, että olosi olisi koko ajan kipeä ja uupunut, vaikka olisit keskittynyt tekemään niitä asioita elämässäsi, jotka saavat sinut onnelliseksi. Olisit turhaan hakenut apua liki 30 vuotta ja joutunut pakosta sopeutumaan jopa omaisuuden menetystä myöten heikentyneeseen työkykyysi. 

Jotenkin olisit siitä huolimatta onnistunut säilyttämään positiivisen elämänasenteesi ja miettinyt luovana ihmisenä aina uusia tapoja selviytyä. Olisit tietenkin ehtinyt kääntää koko elämäsi ylösalaisin selvittäessäsi kaikkia mahdollisia syitä sairastamisellesi – niin lääkäreitä kuin laajasti muitakin terveydenhuollon ammattilaisia hyödyntäen.

Kuvittele, että olisit joutunut elämään vuosia noin 540 €:n /4 viikkoa + asumistuen suuruisella nettotulolla jäätyäsi terveyssyistä työttömäksi saamatta sairauslomaa. Selvitäksesi olit jo muuttanut mahdollisimman pieneen yksiöön, koska omistusasunnosta saamasi raha oli aikapäiviä sitten kulunut elämiseen ja perheesi elättämiseen.

Kuvittele, että tässä tilanteessa joudut työttömänä Te-palvelun aktiivimallin kiusaamaksi. Sinun on pakko ottaa vastaan työ/opiskelu, josta jo valmiiksi olet varma, ettet jaksa ja jonka kokemuksesta tiedät romahduttavan kuntosi entisestään.

Kuvittele, että olet kokemuksesta oppinut, että lääkärille ei kannata kertoa kerrallaan kuin pieni osa oireistasi, jotta sinut otettaisiin todesta. Olet tilanteessa, jossa sinun on pakko hakea sairauslomaa, koska et enää jaksa ja joudut miettimään etukäteen tarkasti, miten ilmaisisit itsesi tullaksesi ymmärretyksi.

Tiedät, että taloudellinen tilanteesi olisi paljon parempi, kun olisit suostunut ”masentuneeksi”. Mutta koska et osaa valehdella, niin sekään ei onnistunut, vaikka totta kai noin pitkä sairastaminen oli usein vaikuttanut myös mielialaasi.

Kuvittele, että tässä tilanteessa menet terveyskeskukseen lääkäriin. Näytät päälle päin ihan tavalliselta ihmiseltä; sairaus ei näy muuten päälle päin kuin ehkä väsyneenä ilmeenä juuri tällä hetkellä. Olethan nukkunut huonosti, koska sinua on jännittänyt etukäteen millaisen lääkärin sattuisit tänään kohtaamaan.

Kuvittele, että kohtaat nuorehkon mieslääkärin **, joka tuijottaa enemmän tietokoneen näyttöä kuin katsoisi sinua silmiin. Tuo lääkäri ei edes vilkaise A4-kokoista muistilappua, jonka ojennat lääkärin pöydälle ja johon olet kirjoittanut käyntisi tärkeimmät asiat, jotta käynti sujuisi mahdollisimman mutkattomasti.

Kuvittele, että tuo lääkäri sanoisi sinulla olevan ”sopeutumishäiriön” ja että ”meidän pitää nyt miettiä, mitkä ajatuskuviot pitävät yllä väsymystäsi”. Lääkäri myös kertoo sinun käyttäneen ”kiellettyjä lääkkeitä” tarkoittaen ihan luvallista ja lääkärin määräämää t3-hormonia sisältävää lääkettä, jonka käytön olit lopettanut jo vuotta aikaisemmin. 

Kuvittele, että hieman tuskastut lääkärin asenteesta ja se kuuluu äänensävyssäsi ja suhtautumisessasi lääkärin ehdotukseen ja tarjoukseen viikon sairauslomasta (ja kollegojen konsultoinnista) kysyessäsi: "Oletko tosissasi?"

Kuvittele, että lääkäri pomppaa ylös tuoliltaan, menee ovelle, aukaisee sen ja tokaisee: ”Menetkö itse vai kutsunko vartijan paikalle?”

Kuinka kauan sinulla kestäisi toipua tämän lääkärikäynnin aiheuttamasta traumasta. Kuvittele, miltä tuntuisi, ettei edes apulaisylilääkäri tai mikään valvova elin välittäisi olla potilaan puolella. 

Kunnes reilun kahden vuoden päästä tapahtuneesta uskaltaudut uudelleen lääkäriin, koska tiedät, että Duodecimissa on julkaistu puolta vuotta aikaisemmin uudet suositukset sairauttasi koskien. Kohtaat sinua aidosti kuuntelevan ja ymmärtävän terveyskeskuslääkärin, joka tekee vihdoin myös julkisella puolella ME/CFS-diagnoosin ja määrää sinut jatkotutkimuksiin.

Jatkotutkimusten muutamasta turhalta tuntuvasta toimintakykyä testaavasta poliklinikkakäynnistä selvittyäsi kohtaat vihdoin sairauttasi ymmärtävän lääkärin kuntoutustutkimuspoliklinikalla. Kuvittele, kuinka helpottunut olet; on kuin suuri vuoren kokoinen kivi putoaisi sydämeltäsi. 

Tiedät vihdoinkin saavasi apua. (edit 15.8.2022: Tai ainakin luulet niin...)

Lisäys 13.3.2025: 

Mainitsemani muistilappu lääkärille tuli äsken vanhoja kirjoituksia selatessa vastaan. Tuo tk-lääkärin kohtaaminen oli kesäkuussa 2019, mutta se jätti sieluuni pysyvän jäljen.

Jos tämä tk-lääkäri olisi vaivautunut lukemaan muistilapun, niin hän olisi minun terveystietojeni lisäksi saanut tietää, että olin siinä kertonut hirvittävän stressaavista ja terveyteeni vaikuttavista asioista vuoden sisällä kesästä 2016 kesään 2017, jolloin tyttäreni sairastui kaksi kertaa psykoosiin, olin saattamassa rakasta tätiäni hänen kuollessaan, isälläni oli pitkä sairaalajakso aorttaläpän tulehduksen vuoksi ja hän oli eristyksissä hetken väärine tuberkuloosidiagnooseineen, äitini auttaminen hänen käsileikkauksensa vuoksi ja poikani terveysvaikeudet hänen jouduttuaan aikaisemmin sivullisena väkivallan teon kohteeksi.* 

Nämä kaikki siis vuoden sisällä juuri silloin, kun minulla sattumoisin oli se lääkärin kielletyksi lääkkeeksi luulema t3-lääkitys kokeilussa - en edes tiedä, miten olisin itse selvinnyt ilman tuota lääkitystä. Minä olin siis se, joka tuki noissa tilanteissa muita, vaikka olisin tarvinnut itsekin apua sairausloman muodossa. 

Tk-lääkäri olisi myös saanut tietää, että samoihin aikoihin jouduin kaiken lisäksi selvittelemään Te-palvelun kanssa, etten yksinkertaisesti jaksa mennä kuntouttavaan työtoimintaan. Myös "aktiivimalli" oli noina aikoina työttömän kiusana.

Jos tuo tk-lääkäri olisi muistilappuni lukenut, olisiko hän vielä kehdannut väittää, että minulla on "sopeutumishäiriö"? 

Sinä lääkäri tai lääketieteen opiskelija, joka luet tätä, tunnetko myötähäpeää kollegasi vuoksi? Jos tunnet, niin silloin ollaan jo paremmalla tiellä kohti muutosta ja onnittelen sinua.

* Tätä myöhemmin lukiessani muistelen, kuinka tosiaan poikani oli ollut väkivallan teon kohteena ja toisen kerran vakavan uhkailun kohteena (2015) niin, ettei näiden kahden tapahtuman yhteydestä voitu olla varmoja. Se oli minulle äitinä yksi elämäni hirvittävimmistä kokemuksista. Väkivallanteko aiheutti pysyviä hermokipuja pojalleni.

Uhkailun takana oli ex-tyttöystävä, jota poikani oli 16-vuotiaana yrittänyt pelastaa pois joidenkin huumetyyppien vaikutuksen alta. Ja noista tapahtumista sain tietää vasta jälkikäteen. Kun tässä elämäni palapelin palasia kokoan, niin huomaan, kuinka tuhoisa vaikutus tuolla väkivallanteolla ja uhkailulla oli myös läheisiin. 

Ei voi vaatia, että lääkäri ymmärtää vastaanotolleen tulleen ihmisen koko elämän, mutta sen voi vaatia, että hän vaivautuisi lukemaan edes asiakkaansa kirjoittaman A4:n kokoisen muistilapun stressitekijöistä.

Tunnekasvatus pitäisi olla yksi oleellinen asia myös lääkärinkoulutuksessa, ettei tällaisia vaarallisia lääkäreitä meillä koulutettaisi enää yhtään lisää. 

Ja että potilaan antaessa tällaista palautetta, palautteen vastaanottaja ymmärtäisi heti asian vakavuuden ja välittömästi pyytäisi potilaalta anteeksi huonosti käyttäytyneen lääkärin puolesta. Myöntäisi näin ollen tapahtuneen virheen, eikä pahoittelisi vain potilaan kokemusta, mistä ei ole mitään hyötyä.

Potilaan tietoon pitää myös tulla se, että palaute johtaa muutokseen, ettei potilaan tarvitse vuosikausia käsitellä tapahtunutta kirjoittamalla, niin kuin minä tässä blogissani, tai psykoterapiassa tms.

Tämän ihmisen, joka minua näin kohteli kesäkuussa 2019, ei olisi koskaan pitänyt edes päästä opiskelemaan lääkäriksi. Ihmisen, joka ei uskalla katsoa potilastaan silmiin ja joka projisoi oman osaamattomuutensa potilaaseen, ei olisi pitänyt koskaan valmistua lääkäriksi. Usein tulee mieleen, että kuinka montaa potilasta tämä ihminen on saanut kaltoinkohdella työssään kenenkään puuttumatta. 

Lääkäri, joka uhkailee rauhallisesti tuolissa istuvaa ja apua hakemaan tullutta potilasta vartijalla, on täysin sopimaton lääkäriksi. Sen luulisi olevan itsestään selvyys jokaiselle. Hänen käytöksensä on henkistä väkivaltaa ja kaltoinkohtelua ja hän sen kun porskuttelee kai eteenpäin lääkärinä, kun kukaan ei puutu.

** Nyt vasta yli kuusi ja puoli vuotta tämän lääkärikokemukseni jälkeen selvitin AI:n avulla, että kyseinen lääkäri valmistui kotikaupunkini yliopistosta lääketieteen lisensiaatiksi vuonna 2020. Hän ei siis ollut minut kohdatessaan vielä valmis lääkäri. Hänellä oli aiempi koulutus biokemiasta, josta hän oli suorittanut tohtorin tutkinnon. 

Tämä selittää minulle hieman sitä, miksei potilaan kokemusta oteta todesta. Tohtorin sana potilaan sanaa vastaan. Näin se menee. Mutta EI SAISI mennä! Miten kyseinen lääkäri tai vaikeneva kollega voivat kuvitella tällaisen jälkeen olevan mitään edellytyksiä luottamussuhteen rakentamiselle lääkärin ja potilaan välille? Tuo lääkäri teki hirvittävän karhunpalveluksen myös kollegoilleen.

Mietin myös, mikä oli lääkäreitä kyseisessä yliopistossa kouluttaneen ja Valviran asiantuntijana toimineen endokrinologin  osuus tällaisten lääkäreiden syntymisessä (tämä endokrinologi kun jätti soittamatta potilaalle isossa terveystalossa annetulla soittoajalla ja väitti myöhemmin, ettei hänellä ole soittoaikoja...?). 

Opitaanko asenne uupumus-potilaiden halveksimiseen jo koulutuksessa? Opitaanko siis jo kouluttajalta "hällä väliä" -asenne, uupumuspotilaaseen saa suhtautua kuin hän olisi ilmaa tai ei minkään arvoinen ihmisenä?

Ei tee hyvää lääketieteelliselle uskottavuudelle ja lääketieteen kehittymiselle, että tällaisia mätäpaiseita ei tuoda esille ja puhkaista.

Ohittaminen ei ole enää tätä päivää. Nyt ON oikeasti aika nostaa nämä tietoisuuteen lääkärikunnassa ja laajemminkin. En tarkoita siis vaan omaa kokemustani, vaan ihan koko lääketieteen kenttää ja siellä olevaa asennetta uupumus-potilaita kohtaan ja myös heitä hoitavia uudenlaisia ratkaisuja etsiviä lääkäreitä kohtaan.

Ja vielä yksi vinkki lääkäreille ja tutkijoille: Kannattaisi alkaa tutkia ja ymmärtää hermoston vaikutusta uupumuksessa. Pelkkä "mielen syyttäminen" saa hermoston hälytystilaan ja mielen voimaan vain entistä huonommin. Jo jotkut sanahirviöt diagnooseissa saavat voimaan pahoin ja varsinkin, jos niitä heitellään epäasiallisesti miten sattuu, niin kuin tämä lääkäri teki heittämällä diagnoosin "sopeutumishäiriöinen" muutaman minuutin kohtaamisen jälkeen potilaasta, joka käyttäytyi normaalisti, kohteliaasti ja paremmin kuin lääkäri itse. 

Kerroin saman lääkäri-kokemukseni myös tässä kirjoituksessani 31.10.2019, jossa yritin keventää kokemustani kirjoittamalla kolmannessa persoonassa ja tunteiden kautta (olin kirjoittanut tapahtuman ylös heti vastaanottokäynnin jälkeen kesäkuussa -19, jolloin se oli tuoreessa muistissa, ja lähettänyt sen heti Omahoitoon tk:ssa):

Matkalla potilaiden ja lääkäreiden väliseen aitoon vuorovaikutukseen: Kiukku ja Sopu neuvottelevat - tunteiden vuoristorataa lääkärissä käynnin jälkeen:

Nainen mainitsi lääkärille myös kirjainyhdistelmän CFS eli kroonisen masennusoireyhtymän. Lääkäri oli vain hiljaa eikä sanonut siihen mitään. Nainen jäi itsekseen pohtimaan, tiesikö lääkäri edes, mitä CFS tarkoitti.

Lääkäri sai näyttöä tuijottaessaan selville, että nainen oli perunut lähetteensä tutkimuksiin kaksi vuotta sitten hänen vielä ollessaan yksityislääkärin potilas eikä lääkäriä tuntunut kiinnostavan miksi, koska hän jo muitta mutkitta diagnosoi naisen "sopeutumishäiriöiseksi" tämän vuoksi. ***

Nainen oli jo tässä vaiheessa vastaanottoa niin täydellisen stressaantunut lääkärin käytöksestä, että kun lääkäri lupasi kirjoittaa viikon sairausloman, nainen tokaisi: "Oletko tosissasi?" Nainen siis näin sanoessaan ihmetteli, että kuvitteliko lääkäri uupumuksen paranevan viikossa...

..Eikä ollut kysymys vain naisesta itsestään, vaan nainen tiesi liiankin hyvin, miten surkea tilanne Suomessa oli monella sairaalla, jotka eivät saaneet apua. Julkisuudessa olleet ME/CFS-potilaat olivat jäävuoren huippu ja oli käsittämätöntä, kuinka sivistysvaltio antoi tällaisen potilaiden kaltoinkohtelun jatkua. 

***Täältä voit lukea syyn sille, miksi en voinut lähteä sairaalaan nuoren ja kokemattoman lääkärin alun (lyhytaikaisen sijaisen; oliko hänkään edes valmis lääkäri?)  minulle määräämiin tutkimuksiin. Se olisi ollut TÄYSI mahdottomuus tuossa tilanteessa, jossa ensisijaisesti tarvitsin lepoa. Lääkäri, joka ymmärtää mitään me/cfs:tä, ymmärtää tänä päivänä tämän. Potilaalle on tärkeintä vähentää kuormitus minimiin ja mikään ei olisi minua tuolloin kuormittanut enempää kuin sairaalassa oleminen ja yöpyminen monta viikkoa. Olisin varmuudella sairastunut siitä entistä enemmän (PEM-oireet):

Matkalla potilaiden ja lääkäreiden väliseen aitoon vuorovaikutukseen: KELA ja lääkärit, onko muutos aitoon välittämiseen mahdollista?

Hei lääkäri, ihminen on ihminen, ei esine!