"Ihmisen hoitaminen tarkoittaa avun, lievityksen ja tuen antamista sellaiselle, joka sitä tarvitsee." (www.kielikello.fi)
Mitä sitten pitäisi ajatella monisivuisista "hoitopalautteista", joita saan kuntoutustutkimuspoliklinikalla lääkärin luona käytyäni, vaikka en ole saanut ensimmäistäkään hoitoa? Tutkittu on paljon ja moniammatillisesti, mutta nekin osaksi asian vierestä. Ja vaikutus on osin ollut päinvastainen, kuin hoidon määritelmä antaa ymmärtää.
Lääkärille kiitos perusteellisesta tutkimisesta, mutta tulee tunne, että onko lääkärikin järjestelmänsä vanki vai laittaisiko hän ihan oikeasti minut psykiatrin tutkimuksiin? Olen melko varma, ettei laittaisi ellei järjestelmä vaatisi.
Vai vaatiiko oikeasti enää, kun uudet suositukset ME/CFS:stä sanovat, että diagnoosin tekee perusterveydenhoidon lääkäri? Potilaan kannalta turhat tutkimukset ovat kiusantekoa eivätkä tuo lievitystä ja tukea tilanteeseen, vaan päinvastoin lisätessään stressiä aiheuttavat sairauden pahenemista. Ja tietysti ne ovat myös yhteiskunnan varojen tuhlausta; varsinkin psykiatrian osalta, minkä pitkät jonot ja todellisen tarpeen kaikki tiedämme.
Kun kerran ollaan yhteiskunnan varoilla pyörivässä laitoksessa, jonka toiminta kuuluisi perustua tieteeseen, niin eikö sanojen käyttökin kuuluisi olla silloin tarkkaa? Voisiko puhua tutkimuspalautteesta eikä harhaanjohtavasti hoitopalautteesta, kun ei vielä olla mitään hoidettukaan?
Saman palautteen voisin antaa myös geriatrian puolelle, josta on tullut liikaakin kokemusta oman isän tutkimisen myötä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti