sunnuntai 14. elokuuta 2022

Mieli ja keho yhdessä - sairaudesta riippumatta

Terveydenhoitohenkilökunnalla tuntuu edelleen olevan kova vimma saada osoitettua ME/CFS-sairaus mielen sairaudeksi. Kertokaa ammattilaiset, jos olen väärässä, koska siltä se ainakin minusta asiakkaana tuntuu. Puhutte kyllä sairauksien poissulkemisesta, mutta missä muussa sairaudessa täytyy poissulkea kaikki mielen sairaudet hakiessaan tarvitsemaansa sosiaaliturvaa, kuin ME/CFS:ssä? Potilaan kannalta ylipäätään pelkkä poissulkututkiminen - oli sitten kyse fyysisten tai psyykkisten sairauksien pois sulkemisesta - on asian vierestä tutkimista ja itse asian sivuuttamista. Vai ajattelevatko ammattilaiset ystävällisesti vain asiakkaan parasta toivoen keksivänsä tältä jonkin mielen sairauden, koska tietävät kuinka vaikea on saada Kela myöntämään sosiaaliturvaa ME/CFS perusteena? 

Arviolta noin kolmasosa tutkimuksistani on keskittynyt tammikuusta lähtien kyselylomakkeisiin, jossa selvitetään masennusta, ahdistusta, mahdollista alkoholiongelmaa, kognitiivisia kykyjäni, muistiani yms. Tutkimus-kuntoutuspoliklinikan kuudennella käyntikerralla eli lääkärin vastaanotolla sain vasta ihan viimeiseksi kotiin mukaani ME/CFS-kyselyn ja senkin suppean sellaisen eikä oirelistaa ole käyty kohta kohdalta kanssani läpi niin kuin vaikkapa psykologin kyselyt. 

Ja mielialaan liittyvät kyselyt jatkuvat ties kuinka pitkään "Psykiatrian ja yleissairaalapsykiatrian poliklinikalla". Kertooko tämä tilanne jotakin minusta potilaana vai paremminkin siitä, mitkä ovat tämän systeemin valmiudet tutkia ME/CFS:ää tai edes ymmärtää perusasioita tästä sairaudesta? Ei sillä, ettenkö ihan mielellään kävisi juttelemassa mukavan sairaanhoitajan kanssa, mutta kun perusteet käynneille ontuvat, niin motivaationi ei ole korkein mahdollinen - varsinkin, kun en tiedä, kuinka monta kertaa minun pitää poliklinikalla käydä ja käynnit tietysti uuvuttavat. Byrokratia ei ihan riitä perusteeksi terveydenhuollon ammattilaiselta.

Ymmärrän kehon ja mielen yhteyden. Ylipäätään koen hämmentävänä länsimaisen lääketieteen tiukan jaon pyykkisiin ja fyysisiin sairauksiin, koska olen mieltänyt enemmän holistisen lääketieteellisen näkemyksen omakseni ja vähän myös perehtynyt nuorempana kiinalaiseen lääketieteeseen, missä tunteilla ja erilaisilla elimellisillä seurauksilla nähdään tiivis yhteys. 

Kerron yhden esimerkin: Ihminen sairastuu flunssaan. Ihan tavallinen matti ja maija meikäläinenkin ymmärtää, että stressi ja huolet altistavat virustartunnalle eli siis huonontavat immuunipuolustusta. Mikä on siis flunssan aiheuttaja; virusko vai stressi? Itse näen asian niin, että molemmat yhdessä. Siltikään en menisi hoitamaan flunssaa sairastavaa sanoen, että korvien välistä se vaan kaikki johtuu, niin että tehdäänpäs sinulle nyt kaikki mahdolliset ahdistus- ja masennustestit niin saadaan selville, mistä on kyse.

Jos ihminen kertoo saaneensa apua joihinkin oireisiinsa jostakin lääkkeestä, jonka vaikutus on ammattilaiselle tuntematon, niin ammattilaisen reaktio on hyvin todennäköisesti se, että hän pitää lääkettä plasebona. Se yhteys, missä plasebosta puhutaan, kertoo asiakkaalle, että ammattilainen ei ota häntä todesta vaan haluaa nähdä kaiken mielen vaikutuksena. Miksi meillä sitten on ylipäätään lääketehtaita olemassa, jos kaikki lääkkeiden vaikutus on pelkkää plaseboa? Ai niin, lääkäri tai muu ammattilainen onkin se auktoriteetti, jolla on valta kertoa ihmiselle, mikä on plaseboa ja mikä ei. Jopa t3-hormoni voidaan vääntää pelkästään plaseboksi, mikä kyllä sitten ehkä kertoo enemmän ammattilaisen tietämättömyydestä kuin itse lääkkeestä.

Jos lääkäri sisäistää plasebon merkityksen, niin hän kohtelee aina asiakastaan/potilastaan kunnioittavasti ja on aidosti kiinnostunut siitä, mistä tämä on saanut avun. Koska lääkäri ymmärtää mielen merkityksen, niin hänelle on ensisijaisen tärkeää luoda luottamussuhde asiakkaaseensa. Toivottavasti tämä toteutuu yhä useammin myös ME/CFS-sairauden kohdalla.

Kuinka kauan muutos kestää siinä, mitä tutkimuksia Kela vaatii, jotta ME/CFS-sairas saisi välttämättömän sosiaaliturvan, kun uudesta suosituksesta on nyt aikaa 1,5 vuotta? Tai oliko sillä suosituksella mitään arvoa, jos lääkärit edelleen kiistelevät arvovaltakysymyksistä, että kenellä on oikeus kertoa, onko ME/CFS kehon vai mielen sairaus? Tai onko viime lokakuussa julkaistulla perusteellisemmalla kansainvälisellä NICE:n suosituksella Kelan lääkäreiden mielissä mitään arvoa?

Voisivatko Kelan lääkärit vihdoin ymmärtää, että tämä systeemi luo valtavasti lisää stressiä potilaille ja sairastuttaa näin ollen lisää?



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti