Olen ollut aitiopaikalla seuraamassa terveydenhuoltomme ja lääkäreiden osaamisen tilaa kolmen polven osalta: Isäni hoitoa vanhuspuolella, omaa ME/CFS-sairauden hoitamattomuutta ja tyttäreni saamaa palvelua mielenterveyshoitojen puolella. Sekä kirurgien osaamista äitini ja poikani osalta.
Vertailuna kerron tähän alkuun, että olen ollut enemmän kuin tyytyväinen kirurgien toimintaan. Kirurgi tekee vaativaa käsityötä, jossa nykyteknologian kehitysaskeleet ovat auttaneet valtavasti ja tieteellisiä edistysaskelia on helppo ylistää. Ihan päinvastainen on kuitenkin kokemukseni sairauksista, joita ei voi helposti ja yksiselitteisesti kuvantaa teknisillä laitteilla tai todeta verikokeista tai muuten fysiikasta havaita. Siinä lääketiede on suorastaan taantunut - väitän näin.
Minulla on tullut epäilys, ettei lääkäriopiskelijoita edes opeteta kohtaamaan ihmistä - tai sitten oppi ei mene kaikille perille. Lääkärit puhuvat kyllä mielellään plasebosta silloin, jos potilas kertoo saaneensa avun jostain sellaisesta, mistä kyseinen lääkäri ei itse tiedä mitään tai jota hänen mielestään ei ole tarpeeksi todistettu tieteellisillä tutkimuksilla. Mutta käytäntö osoittaa, ettei lääkäri ymmärrä aina itsekään plasebon merkitystä; jos hän sen ymmärtäisi, hän ei koskaan vähättelisi potilaan kokemusta.
Kolmen sukupolven kokemukseni perusteella väitän, että osalla lääkäreistä on käsitys, että potilaan/asiakkaan kuuluu olla passiivinen vastaanottaja, johon he lääkäreinä ikään kuin ylhäältä alaspäin kaatavat oppiensa mukaisen tutkimuksen, hoidon ja jonkinlaisen diagnoosin. Ja tämä toimii liukuhihnamaisesti niin, että he laittavat potilaan eteenpäin taas seuraavalle ammattilaiselle.
He eivät välttämättä kysy asiakkaaltaan, että haluaako tämä kyseistä tutkimusta. Ja jos asiakas asiallisesti kyseenalaistaa tutkimuksen tai hoidon, kirjoittaa lääkäri potilastietoihin, että asiakas "kieltäytyi" tutkimuksesta tai hoidosta ja seuraava käsittelijä tekee siitä tekstistä taas oman ajatusmaailmansa mukaisen tulkintansa.
Ja näillä kyseisillä tutkijoilla ym. ammattilaisilla - varsinkin lääkäreillä ja lisäksi Kelan lääkäreillä - on valta siihen, millainen heidän asiakkaansa loppuelämästä muodostuu. Ainakin siinä tapauksessa, ettei asiakas itse tai omainen ole tietoinen ja tarkkana vaatimassa asianmukaista ja inhimillistä kohtelua. Potilaan/asiakkaan kannalta tällä kaikella liukuhihnatutkimisella saattaa olla ikävät seuraukset ellei hänellä itsellään tai tukijoukoissaan ole riittävästi varallisuutta hakea inhimillisempää apua yksityispuolelta.
Iäkkäiden liki 90-vuotiaiden vanhusten tutkimusten suhteen tulee mieleen kysymys, että emmekö hyväksy kuolemaa osaksi elämää. ja siksikö vanhuksia tutkitaan viimeiseen saakka, vaikka heidän ainut toive ehkä olisi saada olla vain rauhassa? Tutkimusvaatimus tulee varmasti joskus myös omaisilta. Voisiko tulla yleiseksi normiksi ja tavaksi kysyä vanhukselta itseltään, kuinka paljon tutkimuksia hän enää jaksaa ja haluaa? Myös muistisairaan ihmisen omaa tahtoa tulisi mahdollisuuksien rajoissa kunnioittaa. Kenen etu se on, että vanhus (ja läheiset) näännytetään tutkimuksilla?
Voisiko tulla normiksi ja tavaksi myös se, että mielenterveysongelmista kärsivää ihmistä kunnioitetaan ja kohdellaan oman elämänsä suurimpana tietolähteenä - jopa silloin, kun hän on sairastunut psykoosiin? Alalle pitäisi tietysti saada lisää resursseja, jotta kaikenlaiset pakkotoimet voitaisiin minimoida niin vähäisiksi kuin ikinä mahdollista. Mutta resurssitkaan eivät riitä, jos puuttuu ymmärrys ihmisyydestä, siksi tarvitaan lisää tutkimusta ja koulutusta. On liian suuri tragedia hyvinvointi- ja oikeusvaltiossa, että nuori ihminen joutuu ensimmäistä kertaa elämässään kokemaan fyysistä ja henkistäkin väkivaltaa ammattilaisten taholta psykoosiin sairastuttuaan.
ME/CFS-sairaudesta löytyy uutta tietoa ja uusia kansainvälisiä suosituksia, jos lääkäreillä ja heidän kouluttajillaan sekä muilla ammattilaisilla vain on mielenkiintoa ja aikaa niihin perehtyä. Nyt kannattaisi ottaa kaikki ME/CFS-sairaiden kokemukset todesta ja vakavasti ja alkaa kehittää koko terveydenhoitosysteemiä pikaisesti siihen suuntaan, että jokainen potilas on itsensä asiantuntija. Lääkärin ym. ammattilaisten tulee työnsä puolesta varmistaa, että yhteistyö potilaiden kanssa käytännössä toimii. Oleellisena mittarina tässä täytyy olla asiakastyytyväisyys.
Kuinka paljon säästöä yhteiskunnan terveydenhoitokuluissa saataisikaan pelkästään sillä, että ihmiset otettaisiin aktiivisina ja tasa-arvoisina toimijoina mukaan omaan hoitoonsa? Tähän pääsemiseksi tarvitaan varmasti monilta osin myös koulutuksen päivittämistä 2020-luvulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti