Minulla on ME/CFS. Olen joutunut todistelemaan nyt noin 10 kuukautta sitä, että olen työkyvytön. Sairauspäivärahaa olen saanut, mutta sen saamisen aika loppuu kohta. Epätietoisuus toimeentulosta kalvaa. En ole Te-palvelun asiakas enää, koska se kiusaaminen ei ole enää minun kohdallani mahdollista. Rajani on tullut vastaan aikapäiviä sitten.
Tk-lääkärille olen tehnyt sairauden mukaisen oirelistakyselyn, senkin omasta aloitteestani. Sairaanhoitopiirin lääkäri on ymmärtänyt ME/CFS-sairauden oireet ja hänen lähetteillään on tehty poissulkututkimuksia eikä muuta sairautta ole löytynyt.
Masennus- ja ahdistuslistoja täyttäessäni olen laittanut ruksit ruutuun sen mukaisesti, että en ole ahdistunut tai masentunut. Kuitenkin sairauteen liittyvien vaikeuksien vuoksi joudun ihan jatkuvasti voittamaan ahdistuksen ja masentavan mielialan. Tähän asti olen siinä onnistunut, mutta jos minulta nyt liki 30 vuoden sairauden kanssa sinnittelyn ja selviämisen jälkeen evätään kuntoutustuki tai työkyvyttömyyseläke, niin en enää takaa kuinka suuri on psyykkinen ja samalla fyysinen romahdus. Kuka vaan voi kuvitella, miten kävisi ja miltä tuntuisi, jos yhteiskunta jättäisi tuen ulkopuolelle silloin, kun sitä eniten tarvitsee.
Olen ollut luottavainen. Mutta psykiatrin sanat jäivät pyörimään mieleeni: "Joudun ehkä palaamaan, jos Kelan päätön on kielteinen?" Aha, no sittenpä ei enää tarvitse minusta kaivamalla kaivaa esiin ahdistusta ja masennusta, jos eväävän päätöksen saan. Sitäkö psykiatrit ja Kela toivovatkin, kun eivät näytä tosissaan edes yrittävän saada asioita ME/CFS-sairaan kohdalla kuntoon? Eikö ole mitään halua korjata masennus- ja ahdistustilastoja erottamalla uupumussairaudet, joissa onkin kyse jostain muusta kuin masennuksesta?
Eikö ole mitään halua selvittää ihmisten masennuksen ja ahdistuksen syitä, jos ne liittyvätkin yhteiskunnan omien palveluiden laiminlyönteihin? Entä jos systeemi onkin ollut itse luomassa lisää ahdistusta ja masennusta, vaikka sen kuuluisi vähentää niitä? Kestääkö ammattilaisten itsetunto itsereflektointia ja systeemisen virheen myöntämistä?
Psykiatrilla käynnin jälkeen olin ensin helpottunut, että sain "puhtaat paperit" eli psykiatri ei nähnyt minulla olevan mitään mielenterveyteen liittyvää sairautta. Päivän parin päästä iski kuitenkin ahdistus psykiatrin sanoista ja pelosta, että minulta evätäänkin taas sosiaaliturva, mikä on minulle välttämätön. Ja toki PEM-oireet olivat päällä kaikesta psyykkisestä ja fyysisestä rasituksesta ja henkisistä paineista toimeentuloon liittyen.
Minulle iski ajatus, että olenko täysin hullu ja tyhmä, kun edelleen kaiken kokemani jälkeen olen täysin rehellinen. Miksen vaan voinut laittaa raksia ruutuihin niihin kohtiin, jotka olisivat antaneet minulle masennus-diagnoosin? Mistä kumpuaa tämä älytön tarve olla rehellinen systeemin edessä, joka ei vain yksinkertaisesti halua olla ihmisen puolella. Tai ei osaa olla. Tai on liian fakkiutunut vanhoihin malleihinsa eikä kykene myöntämään virheitään?
Olenko minä siis tyhmä ja hullu, vai onko tämä systeemi sitä? Sen kysymyksen heitän nyt tälle maailmallakin ylistystä saavan onnellisen kansan terveydenhuoltosysteemille.
Eilen olin ahdistuneempi psykiatrin sanoista ja kaikesta palautteesta, jota kuulen ME/CFS-sairaiden edelleen kokevan. Nyt olen vähemmän ahdistunut, koska puran ahdistustani kirjoittamalla. Ja ennen kaikkea edelleenkin luotan elämään. Kelan lääkärit; onko se väärin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti