Stressiä ja turhia antibioottikuureja

Yksi aihe elämästäni pyrkii vielä päivänvaloon...

Mieheni työn perässä pääkaupunkiseudulle muutettuamme vuonna 1986 aioin etsiä mukavimman ja mieleisimmän päiväkodin, josta hakisin lastentarhanopettajan töitä. Tuolloin siellä oli kova pula lastentarhanopettajista.

Suunnitelmani parhaimman työpaikan etsimisestä ei toteutunut, kun kaupungin sosiaalitoimistosta suorastaan vaadittiin minua ottamaan paikka vastaan päiväkodista, jossa yksi kokopäiväosasto olisi suljettu kokonaan ellen olisi ottanut paikkaa vastaan. Suostuin kahdeksi viikoksi, mutta tilanne ei kahdessa viikossa tietenkään miksikään muuttunut ja tutustuttuani lapsiin en olisi hennonnut heitä jättää.

Olin pitkään ainoa lastentarhanopettaja ryhmässä, jossa heitä olisi pitänyt olla kaksi. Työ oli äärettömän rankkaa, mutta lasten kanssa tietysti palkitsevaakin. Sain raskaana ollessani työparikseni järkyttävälle haisevan miespuolisen lastentarhanopettajan, josta jäi epäilys, että hän käytti huumeita. Hän ei saanut mitään otetta lapsiin ja vanhemmatkin ihmettelivät, kun koko osastomme haisi pahasti piipputupakan ja hien yhdistelmälle. Jäin tuosta työstä äitiyslomalle enkä tullut edes työtodistusta pyytäneeksi, niin kiire oli päästä vain pois, vaikka olin tuolloin tosi terve ja raskaanakin loppuun saakka töissä.

Jorvin sairaalassa, jossa synnytin tuolloin, varoiteltiin kovasti rintatulehduksista ja kehotettiin heti menemään lääkäriin, jos kuume nousee; kerrottiin, että silloin auttaa vain antibioottikuuri. Niinpä sitten rintojen ollessa täynnä maitoa ja kipeät, ja lämpökin nousi, menin lääkäriin. Tupakalle haiseva nuhjuisen oloinen mieslääkäri diagnosoi minulle viisi kertaa rintatulehduksen kolmen kuukauden sisällä. 

Siis myös  esikoiseni sai osansa noista viidestä antibioottikuurista, jotka kaiken lisäksi aiheuttivat minulle koko kehon kutinareaktion, johon sain antihistamiinikuurin, jonka aikana ei saanut imettää. Siinäpä vasta yhtälö rintojeni ollessa pinkeinä maidosta, jonka piti olla vauvalle sitä parasta ravintoa. 

Myöhemmin antibioottikuurit osoittautuivat täysin turhiksi; lääkäri diagnosoi virheellisesti maitokuumeen rintatulehdukseksi. Tuo tapahtuma loi valtavan särön muuten niin onnelliseen vauva-aikaan.

Vielä tänäkin päivänä tulee mietittyä, kuinka raskausajan stressi ja imetysajan viisi turhaa antibioottikuuria vaikuttivat tyttäreeni, josta kasvoi viisas ja älykäs nuori nainen, mutta joka sairastui vuonna 2016 psykoosiin ja sai vuotta myöhemmin skitsofreniadiagnoosin. Vaikka syy-seuraussuhteita ei voi koskaan tietää täysin, saati todistaa, mutta pelkkä epäilyskin kalvaa aika-ajoin mieltä.

Antibioottien liiallinen käyttö osoittautui kohdallani kohtalokkaaksi muutenkin. Olinhan jo lapsuudesta lähtien joutunut syömään niitä ainakin kerran vuodessa angiinan ym. vuoksi. Kiusalliset hiivatulehdukset olivat nuorena naisena arkipäivääni - enkä saanut niihin yhdeltäkään gynekologilta pysyvää apua. 

Uskon vastustuskykyni romahtaneen osaltaan juuri turhien tai liian herkästi määrättyjen antibioottikuurien vuoksi.

Tuleepa myös mieleeni se nuhjuinen mieslääkäri, joka määräsi minulle ne turhat antibioottikuurit. Hän ei koskaan saanut tietää vääristä diagnooseistaan.

Kuinka usein niin käyneekään, etteivät lääkärit edes koskaan tiedä, kuinka paljon virheitä työssään tekivät. Sitä, mikä ei tule tietoisuuteen, ei voi myöskään muuttaa. 

Kokemaani epäoikeudenmukaisuutta on nyt aikaa miettiä, kun odotan työkyvyttömyyseläkepäätöstä toista vuotta.. Olisinko ollut vähemmän kiltti, jos olisin tiennyt kuinka yhteiskunta tulee minua kohtelemaan, kun itse joudun työkyvyttömäksi?

Ihan varmasti.

Ja olisinko voinut ikinä kuvitella sitä valehtelevien korkeapalkkaisten ihmisten määrää, jotka saavat kaikessa rauhassa tienata palkkansa valehtelemalla työeläkeyhtiöissä ja yhteiskuntamme muutoksenhakuelimissä.

En ikinä.