Lääkäri, kuuntele potilasta!

Äsken herätessäni minulla oli ulkokorva kipeä, niin kuin niin monesti elämäni aikana on ollut, kun korva jää pään painon alle nukkuessa. Kipu jatkuu joskus vielä senkin jälkeen, kun vaihdan asentoa tai nousen ylös. Kipu saattoi nuorempana olla tosi kova - nykyään ei niinkään, koska nukun enemmän selällään.

Näin tapahtui jo pikkutyttönä ollessani - olin ala-asteen ensimmäisillä luokilla tuolloin. Kerroin äidille tietysti kivusta ja äiti vei minut korvalääkäriin, vaikka yritin selittää hänelle, että ei korva sieltä sisältä ole kipeä. Ei auttanut; äiti ei ymmärtänyt, että ulkokorva voi olla kipeä. Olihan minulla ollut niin usein sisäkorva kipeä ja korvalääkärillä käynti oli tuttua. Tosin niin pienenä, että siitä minulla ei ole muistikuvia, että korvani on lääkäri puhkaissutkin. Äidin huoli oli siksi ymmärrettävä.

Kun menimme lääkäriin, sama toistui, että kerroin ulkokorvan olevan kipeä. Korvalääkäri ei tiennyt ilmeisesti sellaisesta ilmiöstä mitään. Hän tutki vain sisäkorvaa ja kertoi sen olevan terve. Äidiltä lääkäri kysyi, että mitenkäs tytöllä menee koulussa.

Ja äiti loukkaantui siitä, että lääkäri epäili minun valehtelevan, koska en halua muka mennä kouluun. Lääkäri teki virhetulkinnan, se on ymmärrettävää.

Sain siis jo alle 10-vuotiaana kokemuksen, että kun lääkäri ei kuuntele tai hän ei kuule potilaan kertomaa, koska hän ei tiedä ja tunne ilmiötä, josta potilas kertoo, niin hän epäilee potilasta - ei omaa kuuntelutaitoaan tai osaamistaan. Ja sain oppia myös äitini kautta, kuinka loukkaavaa tämä on potilaan läheiselle. Itse en ehkä niinkään osannut tuolloin loukkaantua kuin vain olla ihmeissäni.

Se ihmetys on jatkunut tänne 63-ikävuoteen saakka. Ihmetys siitä, kuinka vaikeaa lääkärille voi olla kuunnella potilasta ja uskoa potilasta. Ja kuinka vaikeaa voi lääkärille olla sen myöntäminen, ettei tiedä jotain. Hän leimaa potilaan mieluummin valehtelijaksi, kuin myöntäisi, ettei tiedä kaikkea. Ja usein itsensä katsominen, niiden varjojenkin, on pelottavinta ja vaatii eniten rohkeutta.

Ei ihme, että olen tämän blogin myötä halunnut oman kokemukseni kautta opettaa lääkäreitä siitä, mitä on olla potilas - sehän olisi perusasia lääkärille ymmärtää. Mutta edelleen tämä yritys on tuntunut turhalta. Lääkärille lienee mahdotonta ajatella potilasta opettajana, vaikka kukapa voisi tietää paremmin vaikkapa kivun kokemusta kuin ihminen, joka on kipeä. 

Näyttäkää minulle arvon lääkärit, että olen väärässä ja haluatte oppia ja kehittyä potilasta kuuntelemalla!

Ja vielä ehdotukseni lääkäreiden kouluttajille ja pääsykokeiden tekijöille: On luonnollista, että hyvä muisti on ollut lääkärille tärkeä ominaisuus ja sitä pääsykokeissa testataan. Mutta kannattaisiko muita ominaisuuksia, kuten empatiakykyä ja toisen asemaan eläytymisen taitoa oikeasti alkaa vaatimaan ja testaamaan jo pääsykoevaiheessa nyt, kun kaikki ihmiskunnan tähän saakka oppima tieto on aina vain helpommin saatavilla AI:n myötä?

Lisäys 19.5.-26: Olisipa muuten opettavainen tarina tämä kaikille lääketieteen opiskelijoille ja lääkäreille. Olen kyllä Lääkäriliitolle tarjonnut blogiani oppimateriaaliksikin, mutta ei sieltä ole vastattu. Voisivat maksaakin minulle muutaman kymppitonni tästä koko blogista, niin saisin edes hitusen korvausta lääkäreiden möhläyksistä :)

Mitä kerrot lapsellesi?

Sinä Kelan, muutoshakuelinten tai vakuutusoikeuden lääkäri ja lakimies tai poliitikko, joka viet sairastuneilta ihmisiltä sen viimeisenkin oljenkorren, mitä kerrot lapsellesi, jos häntä kiusataan koulussa tai hän on itse kiusaaja?

Sanotko kiusatulle, että ei se mitään, koita kestää - kiusaat sitten takaisin? Tai sanotko lapsellesi, jos hän on kiusaaja, että hyvä, hyvä, jatka samaa rataa? Ja neuvotko vielä, että kun kasvat isoksi ja hankit ammatin, niin saat senkin edestä kiusata ihan palkan edestä, kun katsot isukista tai äidistä mallia? Että korkean palkan saat sitten siitä kiusaamisesta. 

Vai sanotko jotain muuta?

Ylivastuullinen jättää tilaa vastuuttomuudelle

Lainaan nyt otteen Mia Moisiolta hänen Hidasta elämää -blogikirjoituksestaan Naisten ylivastuullisuus on ylisukupolvinen haava: 

"Nykytutkimuksen valossa tiedetään, että traumat kulkevat soluissa. Ne siirtyvät sukulinjoissa niin kauan, kunnes tulee se riittävän tiedostava ja kykenevä, joka pystyy tuomaan traumat päivänvaloon ja parannettavaksi. Usein tiedostaminen tapahtuu vasta, kun uupumus tai muu pahoinvointi on äitynyt liian voimakkaaksi eikä ole muuta vaihtoehtoa kuin katsoa, mistä oikein on kysymys."

Ylisukupolvinen haava ja naisten ylivastuullisuus on tuttua myös minun suvussani. Sodan aikana lapsuuttaan elänyt äitini tottui jo pikku tyttönä kantamaan järkyttävän suurta vastuuta ikäisekseen ja kasvatti sitten minusta kiltin tytön, joka ei saanut kiukun tunteita näyttää.

Miten yhteiskunta vastaa tähän sodan kauheuksien synnyttämään naisten ylisukupolviseen ylivastuullisuuteen: Eväämällä kuntoutustukia ylivastuullisilta sodan lapsuudessaan kokeneiden ylivastuullisten äitien tyttäriltä heidän sairastuessaan ja uupuessaan. Ja jättämällä nämä ylivastuulliset sodan kokeneet vanhukset nyt lähes heitteille.

Kuinka vastuuton pitää ihmisen olla, kun hän ikikuuna päivänä pystyy heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä kaltoinkohtelemaan kieltämällä B-lausuntojen vastaisesti kuntoutustuet - myös tunnollisilta ylivastuullisuudella itsensä uuvuttaneilta ihmisiltä? Onko sekin sodan jättämää ylisukupolvista traumaa, että ihminen kykenee työssään tuollaiseen vastuuttomuuteen - vastaa siis ylivastuullisuuteen vastuuttomuudella? Siinäpä riittäisi tutkijoille tutkimista.

Olisiko meillä nyt vihdoin korkea aika hoitaa kuntoon tämä järkyttävä epätasapaino vastuunkantajien ja vastuunpakoilijoiden välillä. Nähdä se. Tunnistaa se. Tunnustaa se.

Ja hoitaa sotiemme traumat myös järjestelmän antaman tuen osalta kuntoon niin, että sekä naisten että miesten ylisukupolviset sotatraumat saisivat parantua? Että ihmiset saisivat edes oikeuden ja vapauden olla ja elää omaa elämäänsä, vaikka he olisivat uupuneita. 

Että pitäisimme Suomen vapaana maana, jossa jokaisella on oikeus löytää työ, joka tuo iloa, ja silloin, kun on terve ja kunnossa sitä työtä tekemään. Että minunkaan  pappani, joka oli niukoista oloista, ei olisi taistellut Suomelle turhaan itsenäisyyttä. Ei hän taistellut itsekkäiden rahanahneiden puolesta, vaan tavallisen kansan, joka tekee voimavarojensa mukaan kaikkensa elääkseen rauhassa.

9.3-26:

Sain jälleen peräjälkeen kaksi vastuutonta hylkäävää kuntoutustukipäätöstä, ensin Sosiaaliturva-asiain muutoksenhakulautakunnalta (Kelan hakemus) ja perään Vakuutusoikeudelta (työeläkeyhtiölle hakemus, jonka Telk myös eväsi). 

Tämä kiusaaminen yhteiskunnassamme jatkuu siis niin kauan, kuin sen annetaan jatkua. 

Vastuu on jokaisella hiljaa vierestä seuraavalla. Minä sentään kykenen tässä kirjoittamaan ja kuntouttamaan itseäni omaehtoisesti, mutta kuinka paljon on heitä, jotka eivät kykene ja yhteiskuntamme ajaa heidän loputtomaan ahdinkoon.

Kuten huomaat, en pystynyt sittenkään lopettamaan tätä blogiani. Sosiaaliturva-asiain muutoksenhakulautakunnan kielteisen kuntoutustukihakemus-päätöksen saaminen triggeröi minussa niin valtavan epäoikeudenmukaisuuden kokemuksen tunteen ja ahdistuksen, ettei mitään rajaa. 

Ahdistus kesti monta päivää, mutta ihmeellisesti olen oppinut musiikin avulla ja uskaltautumalla tuntemaan ahdistuksen pohjia myöten pääsemään pahimman yli. Kehon kivut ja pääkipu eivät silti häviä. 

12.3.-26:

Ei ole ihme, jos kaiken kokemani jälkeen vastuuttomuus ahdistaa, varsinkin kun se kohdistuu läheisiini tai itseeni. Kaikki tämän yhteiskunnan vastuuttomuus on tullut kuin suurennuslasilla nähtäväkseni, ja pahinta on, kun vastuuttomuus liittyy terveydenhuolto- ja sosiaaliturvasysteemiin ja poliittiseen päätöksentekoon, jossa toimitaan äärimmäisen vastuuttomasti heikentäen huono-osaisten tilannetta, kun pitäisi tehdä tietysti päinvastoin.

Ja kun huono-osaisuus on usein pitkäaikaista seurausta yhteiskunnan vastuuttomista rakenteista; ylisuurista palkkaeroista, vallan ja rahan kytkeytymisestä toisiinsa, luokkayhteiskunnan jäänteistä ja nyt siitä, että jotkut (rikkaat) haluavat luokkayhteiskunnan takaisin, ja tietysti se karsein vastuuttomuus, mikä tulee toisen valtion taholta sodan aikana, minkä aiheuttamia ylisukupolvisia haavoja ei vieläkään osata ottaa huomioon tukisysteemissämme (ellei ihmisellä ole tälle systeemille sopivaa diagnoosia). 

Sen sijaan meillä on vallalla kansallinen työttömien halveksuminen samanaikaisesti, kun työkyvyttömiä ei päästetä edes kuntoutumaan rauhassa kuntoutustuella, vaan heidät PAKOTETAAN työttömiksi.

Lääkärit käyttävät ihmisten sairautta häikäilemättömästi hyväkseen. Heidän suuret taksansa ovat pienituloiselle mahdottomuus - samanaikaisesti, kun taloudellinen ahdinko AIHEUTTAA sairastumisia. Terveyskeskuksiin otetaan töihin kandeja ja potilaalle ei edes kerrota, jos kyseessä on kandi. Ja jo tällä kandilla on suuri valta potilaaseen ja koko tämän elämään. 

Ja tätä kaikkea ei haluta tai osata nähdä. 

Yhteiskunnan rakenteet eivät olisi vastuuttomia, jos ihmiset eivät olisi tuota vastuuttomuutta luoneet. Jokaisella on vastuu omasta elämästään ja siitä, miten itseään ja muita kohtaan toimii.

Jo tämän blogin alkupuolella kerroin, kuinka olen ollut pakotettu ottamaan vastuun omasta elämästäni ja terveydestäni, kun apua lääkäreiltä tai yhteiskunnalta en ole sairauteeni saanut. Eilen pitkästä aikaa lääkärissä käydessäni kerroin lääkärille, kuinka olen oppinut tunnetaitoja; olen oppinut uskaltamaan tuntea täysillä myös ahdistusta ja vihaa, ja oppinut sen, että tunteista pääsee yli vain tuntemalla. 

Me jopa nauroimme lääkärin kanssa yhdessä sille, kun kerroin, että siitä on kiittäminen Kelaa ja Vakuutusoikeutta. Huumori on joskus musiikin ohella ainut tapa selvitä.