Ihminen halusi järjestystä kaaokseen ja loi byrokratian, jolla on taipumusta paisutella itseään, kun se pääsee vauhtiin. Samalla ihminen tuli luoneeksi lisää kaaosta, koska byrokratia ei kuuntele ihmistä, vaan sääntöjä ja sopimuksia, jotka alkavat elää itseään varten - ei ihmistä varten, niin kuin oli alunperin tarkoitus. Niinpä byrokratiasta tuli Byrokratia.
Kerron, miten Byrokratia hotkaisee nyt ammottavaan kitaansa minun äitini, 91-vuotiaan muistisairaan ja säärihaavaa kolme kuukautta poteneen vanhuksen.
Mennään ajassa taakse päin muutama vuosi - pääni ei nyt riitä muistamaan, kuinka monta vuotta siitä jo on. Olimme veljeni kanssa uupuneita olemaan äidillemme ainut apu maailmassa. Aloimme käydä läpi hoivapalveluita hankkiaksemme apua. Teimme paljon työtä valinnan eteen. Lopuksi valikoitui yksi hoivapalvelu, nimetään tässä sitä nyt vaikka Hyvä Hoiva -hoivapalveluksi.
Yksi syy sille, että hankimme hoivapalvelun kotiin, oli se, että äitiä ei tarvitsisi viedä niin usein kodin ulkopuolelle labraan tms, koska lähtemiset tuntuivat jo liian raskaille niin äidille kuin saattajallekin. Äidillä oli lonkassa nivelrikko ja polvetkin vaivasivat tekonivelistä huolimatta; se oli yksi syy, jonka vuoksi kulkeminen tuntui vaikealta, vaikka äiti halusi vielä kauppareissut itse tehdäkin. Olihan hänelle aina ollut hyötyliikkuminen kaikki kaikessa. Surullista oli ollut se, että käden vamma kaatumisen seurauksena oli vienyt pois mahdollisuuden pyöräilyyn jo pari vuosikymmentä aikaisemmin, niinpä äiti oli kävellyt entistäkin sisukkaammin niin kauan kuin pystyi.
Itsemaksavana asiakkaana olimme siis kiitollisia Hyvä Hoivalle ja kernaasti olisimme hankkineet lääkärin käynninkin kotiin, koska geriatrin muistitutkimuksiin lähteminen tuntui äidistä - samoin meistä veljeni kanssa - jo ylivoimaiselta. Se tuntui kiusaamiselta, kun jalat lähes unohdettiin ja testaaminen keskittyi muistiin. Kuvittelehan omalle kohdallesi, että olisit hiljainen omissa oloissa viihtyvä kokonaisia villapuseroita vielä neulova vanhus ja sinut painostettaisiin vastenmieliseltä tuntuvaan tenttaamiseen uudelleen ja uudelleen yliopistollisessa sairaalassa. Vain, koska olet vanhus ja sinulle sanottaisiin, että ilman tuota tenttaamista et saa apua.
No, tuossa kohdin Byrokratia ei vielä kokonaan niellyt äitiäni. Mutta odotahan jatkoa....
Äiti ei saanut kaupungin myöntämää apua vielä suolistoleikkauksen ja siihen liittyvän kotikuntoutusjakson jälkeenkään, vaikka oli täysin riippuvainen omaisista. Saimme aina kuulla äitini olevan liian hyvässä kunnossa apua ajatellen. Ehkä emme osanneet olla veljeni kanssa tarpeeksi äkäisiä, opettihan äiti meidät niin kilteiksi.
Kun äiti lopulta sai YHDEN Hyvä Hoidon käynnin viikossa kaupungin avustamana vasta 91-vuotiaana, niin heti perään hänellä tulikin säärihaava. Käyntejä lisättiin kolmeen viikossa, mitkä eivät enää riittäneet, kun haava ei ottanut parantuakseen ja on hirveän kipeä usein vahvoista kipulääkkeistä huolimatta. Minä tyttärenä ja veljeni saamme kuulla äidin itkun uudestaan ja uudestaan, ja kipu näyttää olevan asia, johon EDELLEEN pitää kerjäämällä kerjätä lääkäreiltä apua.
Hyvä Hoiva on yksityinen hoivapalvelu, jolla ei tällä hetkellä ole mahdollista lisätä aikoja äidille. Yritin kaikkeni, että saisimme jotenkin lisäapua ilman, että tarvii luopua Hyvä Hoivasta. Siinä kohdin tulee nyt Herra Byrokratia hotkaisemaan kipeän ja ujon äitini kokonaisena kitaansa; meidän on pakko vaihtaa hoivapalvelu, että saamme äidillemme lisää apua.
Herra Byrokratia katsoo oikeudekseen tehdä tyhjäksi kaiken sen työn, minkä veljeni ja Hyvän Hoivan kanssa teimme, jotta äidin vanhuus saisi olla niin arvokas kuin se ansaitsee olla - ja jotta yksilöllisyys toteutuisi. Ja sehän voi toteutua vain toinen toisemme tuntemisen kautta.
Juuri kun suurella työllä ja vaivalla ja yhteistyöllä saimme äidin ensin tottumaan kotona käyviin vieraisiin ihmisiin ja siihen, että ventovieras ihminen on suihkuapuna - se oli muuten KOVA PALA tottua sekin - niin nyt tulee äidin kotiin tulvimalla uusia ihmisiä, joita meistä kukaan ei tunne eikä tiedä. Ja terveydenhoidossa kokemani ihmisyyden sivuuttamisen jälkeen tuntuu kamalalta. Vaikka kuinka loputtomiin yrittäisin luottaa.
Niin, jää vain loputon luottamus. Kun äiti itkee minulle puhelimessa säären sietämätöntä kipua, hoen itselleni, että kaikki järjestyy ja yritän löytää oikeat sanat, jotka sanoisin äidilleni....
Me loimme Byrokratian, joka sai meidät unohtamaan, mitä on olla ihminen ja unohtamaan jopa sen, että me kaikki vanhenemme ja tarvitsemme joskus apua.
