"Vielä kerran Vakuutusoikeus"

Tällä tavalla meillä Suomessa "oikeus" toteutuu. Kaikista vetoomuksistani huolimatta Vakuutusoikeus hylkäsi kuntoutustuki- ja työkyvyttömyyshakemukseni. Olen kirjoittanut tämän 23.1.2024:

Vielä kerran Vakuutusoikeus!

Viranomainen syyllistyy vakavaan henkiseen väkivaltaan jättäessään me/cfs-diagnoosin saaneen henkilön ilman kuntoutustukea. Teko on tietoinen, koska tieto me/cfs-sairaudesta on lisääntynyt ja helmikuussa 2021 siitä on julkaistu Duodecimissä myös Hyvä käytäntö -konsensusssuosotus. Laiminlyöntiin syyllistyneet eivät voi enää vedota tietämättömyyteen kyseisen sairauden kohdalla. Tätä ei kukaan itseään järkevänä pitävä lakimies tai lääketieteen edustaja voi kiistää.

Teosta tekee erityisen vakavan se, että kyseisten työntekijöiden ammatillinen asema velvoittaa heitä auttamaan ihmisiä – eikä suinkaan väkivallan teolla moninkertaistamaan sairauden aiheuttamaa tuskaa.

Me/cfs-diagnoosin saaneen henkilön ollessa kyseessä kyseiset viranomaiset syyllistyvät myös fyysiseen väkivaltaan. Tämän ymmärtää, jos on ollenkaan perehtynyt siihen, mitä stressi aiheuttaa me/cfs-sairaalle.

Olen selostanut viranomaisille tilannettani enemmän kuin keneltäkään sairaalta ihmiseltä on kohtuullista vaatia. Silti he toinen toisensa jälkeen ovat tehneet kielteisen kuntoutustukipäätöksen. Ovatko nämä ihmiset täysin järkeä ja ymmärrystä vailla?

Minä pääsen eläkkeelle joka tapauksessa neljän vuoden päästä. Kahdelta edelliseltä vuodelta ette voi antaa minulle kielteistä kuntoutustukipäätöstä syyllistymättä itse henkiseen väkivallantekoon. Ja myös fyysiseen, kun on kyseessä me/cfs-diagnoosi.

Ennustaja en ole, mutta olen 30 vuotta jo uskonut saavani itseni vielä kuntoon – joten tahtotilaa minulta ei ole puuttunut. Voitte itse arvioida, mikä on todennäköisyyteni kokea ”ihmeparantuminen” 61-vuotiaana ja olla yhtäkkiä työkykyinen seuraavat neljä vuotta. Hyvin mielelläni ”ihmeparantuisin” ihan tältä istumalta – tahdosta se ei ole kiinni.

Miksi potilas ei saa apua?

 Valitusta Sosiaaliturva-asiain muutoksenhakulautakunnalle tehdessäni löytyy taas monia vanhoja kirjoituksiani. Tässä niistä yksi - toistan samoja asioita, mutta kuinka kauan niitä pitää toistaa, että asiat muuttuvat? Lääkärin vastaus turhasta antibioottikuurista VESIROKKOON on vain yksi ja hyvä esimerkki siitä, että jos lääkäri ei kykene edes noin yksinkertaista ja yksiselitteistä palautetta ottamaan vastaan loukkaantumatta, niin miten on sitten isompien asioiden laita?:

Jo 1990-luvulla tuli selväksi, että lääkärille ei yhdellä vastaanotolla kannata kertoa kuin yhdestä tai korkeintaan kahdesta vaivasta. Vaikka itselle oli jo silloin selvää, että kehon erilaisten oireilujen täytyy liittyä toisiinsa. Tuolloin ei ollut sosiaalista mediaa ja sen selviäminen, etten ole ainut ”omituisesti” oireileva oli työläämpää. Kun sitten erään potilasyhdistyksen kautta selvisi, että on paljon muita kaltaisiani, niin selvisi myös se, kuinka tavallinen ja yleinen kokemus ihmisillä oli se, ettei lääkärille voi kertoa samalla käynnillä useampia oireita.

Ja että lääkärit ovat hyvin ison egon omaavia henkilöitä, jotka loukkaantuvat, jos kokevat potilaan epäilevän osaamistaan. Tästä seuraa sitten se, että potilaalta ei missään nimessä oteta ainakaan palautetta vastaan, vaan vika on aina potilaassa, jos lääkäri ei pysty selvittämään sairautta. Potilas on silloin hankala potilas. On vaikea kuvitella tällaisen lääkäreiden asenteen kauaskantoisia seurauksia, jos on itse aina ollut terve eikä ole tarvinnut seurata kenenkään läheisenkään kamppailua ”omituisten” terveysongelmien kanssa.

Jo 1990-luvulla kävi selväksi, että kaikki uupuminen tulkitaan tuosta vain masennukseksi. Helppoa ja kätevää lääkärille, eikö vain? Ei tarvitse silloin päivittää osaamistaan. Kun ego on lääkärillä riittävän suuri niin voi väittää potilaan oireilua miksi vain haluaa. Vaikkapa sopeutumishäiriöksi. Ja tämä on tosielämää, ei vitsi, vaikka siltä vaikuttaisikin.

Stressin vaikutuksesta puhutaan paljon, mutta sitä ei silti ymmärretä käytännössä uupumuksen aiheuttajaksi, vaan jotenkin kummasti oletetaan, että siinä stressin ja uupumuksen välissä olisi aina masennus tai jokin mielenterveyshäiriö. Ihan kuin ihmiset eivät voisi sairastua liiallisesta stressistä mihinkään muuhun kuin mielen sairauteen. Tai ei käytännössä ymmärretä, kuinka pienikin stressi vaikuttaa erilailla, kun ihmisellä on jo jokin sairaus – tai synnynnäinen neurologinen erilaisuus. Terveydenhoitosysteemi ei tunnu käytännössä huomioivan mitenkään sitä, kuinka heidän oma toimintansa aiheuttaa lisästressiä ja sitä kautta lisää sairastumista.

Itse olen tätä ilmiötä seurannut niin omakohtaisen me/cfs-sairauden kuin vanhusten ja autisminkirjon asiakkaidenkin suhteen. Työiässä olevien kohdalla (ellei ole vakituista työsuhdetta) se vaje, mikä on terveydenhuollon osaamisessa, tulee suoraan Te-palveluiden kontolle ja muuttuu piinaavaksi viranomaisten kanssa taisteluksi työkyvyttömyyseläkettä hakiessa. Ja ennen kaikkea tietysti yksilölle itselleen turhaa kärsimystä tuottamaan.

Miten ihmeessä tästä kierteestä päästään pois elleivät lääkärit ala ymmärtää palautteen vastaanottamisen tärkeyttä? Koska lääkäreillä on niin suuri valta yhteiskunnassamme, niin ei mitenkään! Olen lukemattomia kertoja ehtinyt kirjoittaa potilaspalautteen huomioimisen tärkeydestä terveydenhuollossa, mutta kun tämän toiveen tärkeyttä ei vastaanottaja ymmärrä niin mitään parannuksia ei tapahdu.

Olen esim. ystävällisesti antanut palautteen turhasta antibioottikuurista vesirokon kohdalla; potilas parani niin nopeasti, ettei ehtinyt aloittaa kuuria, vaikka lääke oli jo ostettu. Antibioottikuurin kirjoittaneen lääkärin kollega vastasi minulle hyvin vihaisesti palautteeseeni. Miksi hän ei vain voinut yksinkertaisesti kiittää palautteesta? Itsellä on niin karvaita kokemuksia turhien antibioottikuurien vaikutuksista ja myöhemmin lääkäreille on tullut tieteellistä näyttöäkin antibioottien vaaroista, joten luulisi, että hyvillä mielin voisi tuollaisen palautteen ottaa vastaan.

Tämä sama lääkäreiden vihaisuus tai vaihtoehtoisesti välinpitämättömyys palautteista on tullut karvaalla tavalla vastaan monta kertaa. En voi kuin suuresti ihmetellä.

Kuolevan ihmisen vieminen paaritaksilla palvelutalosta päivystykseen

Isäni kuolemasta on kulunut reilu vuosi ja vasta nyt pystyn siitä kirjoittamaan. Ja nytkin vain hyvin lyhyesti.

Isäni ehti olla palvelutalossa vuoden ja neljä kuukautta. Palvelutalossa hoito oli muuten niin hyvää kuin tuossa tilanteessa toivoa saattoi. Paitsi viimeisinä kuukausina, kun työntekijät olivat vaihtuneet useaan otteeseen.

Isäni joutui olemaan vaipoissa onneksi vain kolme viikkoa. Ja sen vuoksi, kun hän kaatuessa loukkasi selkänsä - tai sitä pidettiin ainakin kipujen syynä. Hän oli ihan tuskissaan sen kolme viikkoa, mutta vasta kuolinpäivänä selvisi todellinen syy; hänen munuaisensa eivät enää toimineet.

Munuaisarvot oli saatu, kun palvelutalossa säikähtivät ja yrittivät saada isälle ambulanssin. Ei saatu ambulanssia, vaan paaritaksi. Satuin juuri tulemaan muutenkin isän luona käymään, kun minullekin oli autoa ajaessani yritetty palvelutalosta soittaa. Yritin palvelutalossa kyseenalaistaa paaritaksia sitä odotellessamme, mutta turhaan. Isä oli niin tuskissaan, että häneen ei juuri saanut kontaktia - laulaminen oli ainut apu, johon pystyin odotellessa. Vaippoja vaihdettaessa hän vain ölisi tuskissaan.

Lähdin mukaan paaritaksiin - tietenkin. Se on elämäni hirvittävin autokyyti; jokainen pienikin töyssy sai isän huutamaan tuskasta. 

Perillä emme joutuneet kovin kauaa odottamaan, kun lääkäri tuli kertomaan meille, että isällä on muutama päivä elinaikaa. Isästä ei siis otettu päivystyksessä mitään lisäkokeita, vaan lääkärin arvioi perustui palvelutalossa otettuun verikokeeseen.

Isäni vietiin siis PAARITAKSILLA päivystykseen vain kuulemaan jo palvelutalossa otettujen testien perusteella päivystyksen lääkärin kuolemantuomio. Isällä ei sitten ollutkaan enää muutamaa päivää elinaikaa, vaan muutama tunti. Hän kuoli samana iltana palvelutalossa. On sanomattakin selvää, että hirvittävä paaritaksikyyti aivan varmasti nopeutti kuolemaa.

Kehtaako joku kertoa minulle, ettei tämä ole hölmöläisten hommaa? No kyllä kehtaa...

Tein kantelun asiasta. Vastaus oli tietysti, että oli toimittu oikein. Olen jo oppinut karvaimman kautta, että tässä meidän "onnellisten maassamme" ei terveydenhoitosysteemissä kukaan ota vastuuta siitä, vaikka olisi toimittu ilmiselvästi ja yksiselitteisesti väärin. Viranomaisilla on aina omat selityksensä, jotka kaihtavat totuutta. Hyvin harvoin on olemassa sellainen näyttö, joka ei jätä tulkinnan varaa edes kovakalloisimmalle viranomaiselle.

Näiltä viranomaisilta tuntuu unohtuvan se tosi asia, että joku päivä he itsekin kuolevat. Se olisi ihan hyvä muistaa, niin tulisi ehkä hoidettua tällaiset asiat kuntoon.

Vanhusten verenpaine- ja muistitestaamisesta

Lääkärit hyvät, mitä jos vihdoin taas alkaisitte hoitamaan ihmistä ihmisen eri osien sijaan? Kun ette näe metsää puilta niin metsään mennään ja eksytään.

Olette saaneet päähänne, että verenpaine ja muistitestaaminen ne ovat kaikille tietyn ikäisille ne tärkeimmät asiat. Ihmisistä ja heidän kokemuksistaan viis, kunhan teidän omassa päässänne kriteerit täyttyvät ja palkka juoksee. Siitä vaan iäkkäät ihmiset liukuhihnalle, mars mars!! 

Laitatte vanhukselle neljän päivän aamua-iltaa testaamiset kotiin tehtäviksi välittämättä laisinkaan siitä, kuka ne testaa. Välittämättä laisinkaan siitä, jos testaajina on ventovieraita hoivapalvelun ihmisiä, jotka joudutaan ottamaan vain sen aamua-iltaa vp-testin vuoksi ja verenpaine nousee hetkittäin pelkästä säikähdyksestä, kun kotiin tulee aina uusi ihminen. Ette välitä yhtään siitä, jos muuten vanhuksen verenpaine on jopa erityisen alhainen läheisen mittaamana.

Ette välitä yhtään siitä, jos omainen teille asian selittää, jos on jollain ihmeen konstilla saanut teihin ensin yhteyden. Terveyskeskuslääkärin kanssa yhteydenpidon olette tehneet mahdottomaksi muuten kuin jonottamalla ensin vastaanottoajan teille.

Geriatrian poliklinikalta laitetaan vuoden päästä uudestaan verenpaineen neljän päivän aamua-iltaa mittaus vanhukselle tehtäväksi - enkä tiedä näkyvätkö heille tiedot terveyskeskuksen puolelta siitä, kuinka alhainen vp kyseisellä asiakkaallanne on ollut, että hetken edes miettisitte, onko jatkuvalle testaamiselle tarve.

Mitä jos hoitaisitte vihdoin ihmisiä? Jääköön se toiseen kertaan, miten stressaavia teidän muistitestaamiset ja poliklinikalle tulo voi olla kaikille vanhusta hoitaville läheisille vanhuksen itsensä lisäksi, kun vanhus pelkää testiin tuloa viikkoja ja kuukausia etukäteen. Toistuva muistin testaaminen tuntuu lähinnä kiusanteolle, varsinkin kun potilas on vielä muistaessaan ilmoittanut, ettei missään nimessä halua muistilääkkeitä, kun näki kuinka pahoinvoivaksi hänen oma miehensä niistä tuli ja ne jouduttiin joka tapauksessa lopettamaan. Kyseessä on äitini, jolla simakin menee päähän. Ja isälleni muistilääkkeet eivät sopineet.

Vielä lopuksi hyvät lääkärit:

Kyllähän te oikeasti välitätte. Tai suurin osa teistä välittää paljonkin. On hyvä kuitenkin pysähtyä miettimään, mitä sen systeemin kaavat ja mallit, mitä itse olette olleet luomassa, aiheuttavat heille, joita teillä olisi tarkoitus auttaa.

Stressiä ja turhia antibioottikuureja

Yksi aihe elämästäni pyrkii vielä päivänvaloon...

Mieheni työn perässä pääkaupunkiseudulle muutettuamme vuonna 1986 aioin etsiä mukavimman ja mieleisimmän päiväkodin, josta hakisin lastentarhanopettajan töitä. Tuolloin siellä oli kova pula lastentarhanopettajista.

Suunnitelmani parhaimman työpaikan etsimisestä ei toteutunut, kun kaupungin sosiaalitoimistosta suorastaan vaadittiin minua ottamaan paikka vastaan päiväkodista, jossa yksi kokopäiväosasto olisi suljettu kokonaan ellen olisi ottanut paikkaa vastaan. Suostuin kahdeksi viikoksi, mutta tilanne ei kahdessa viikossa tietenkään miksikään muuttunut ja tutustuttuani lapsiin en olisi hennonnut heitä jättää.

Olin pitkään ainoa lastentarhanopettaja ryhmässä, jossa heitä olisi pitänyt olla kaksi. Työ oli äärettömän rankkaa, mutta lasten kanssa tietysti palkitsevaakin. Sain raskaana ollessani työparikseni järkyttävälle haisevan miespuolisen lastentarhanopettajan, josta jäi epäilys, että hän käytti huumeita. Hän ei saanut mitään otetta lapsiin ja vanhemmatkin ihmettelivät, kun koko osastomme haisi pahasti piipputupakan ja hien yhdistelmälle. Jäin tuosta työstä äitiyslomalle enkä tullut edes työtodistusta pyytäneeksi, niin kiire oli päästä vain pois, vaikka olin tuolloin tosi terve ja raskaanakin loppuun saakka töissä.

Jorvin sairaalassa, jossa synnytin tuolloin, varoiteltiin kovasti rintatulehduksista ja kehotettiin heti menemään lääkäriin, jos kuume nousee; kerrottiin, että silloin auttaa vain antibioottikuuri. Niinpä sitten rintojen ollessa täynnä maitoa ja kipeät, ja lämpökin nousi, menin lääkäriin. Tupakalle haiseva nuhjuisen oloinen mieslääkäri diagnosoi minulle viisi kertaa rintatulehduksen kolmen kuukauden sisällä. 

Siis myös  esikoiseni sai osansa noista viidestä antibioottikuurista, jotka kaiken lisäksi aiheuttivat minulle koko kehon kutinareaktion, johon sain antihistamiinikuurin, jonka aikana ei saanut imettää. Siinäpä vasta yhtälö rintojeni ollessa pinkeinä maidosta, jonka piti olla vauvalle sitä parasta ravintoa. 

Myöhemmin antibioottikuurit osoittautuivat täysin turhiksi; lääkäri diagnosoi virheellisesti maitokuumeen rintatulehdukseksi. Tuo tapahtuma loi valtavan särön muuten niin onnelliseen vauva-aikaan.

Vielä tänäkin päivänä tulee mietittyä, kuinka raskausajan stressi ja imetysajan viisi turhaa antibioottikuuria vaikuttivat tyttäreeni, josta kasvoi viisas ja älykäs nuori nainen, mutta joka sairastui vuonna 2016 psykoosiin ja sai vuotta myöhemmin skitsofreniadiagnoosin. Vaikka syy-seuraussuhteita ei voi koskaan tietää täysin, saati todistaa, mutta pelkkä epäilyskin kalvaa aika-ajoin mieltä.

Antibioottien liiallinen käyttö osoittautui kohdallani kohtalokkaaksi muutenkin. Olinhan jo lapsuudesta lähtien joutunut syömään niitä ainakin kerran vuodessa angiinan ym. vuoksi. Kiusalliset hiivatulehdukset olivat nuorena naisena arkipäivääni - enkä saanut niihin yhdeltäkään gynekologilta pysyvää apua. 

Uskon vastustuskykyni romahtaneen osaltaan juuri turhien tai liian herkästi määrättyjen antibioottikuurien vuoksi.

Tuleepa myös mieleeni se nuhjuinen mieslääkäri, joka määräsi minulle ne turhat antibioottikuurit. Hän ei koskaan saanut tietää vääristä diagnooseistaan.

Kuinka usein niin käyneekään, etteivät lääkärit edes koskaan tiedä, kuinka paljon virheitä työssään tekivät. Sitä, mikä ei tule tietoisuuteen, ei voi myöskään muuttaa. 

Kokemaani epäoikeudenmukaisuutta on nyt aikaa miettiä, kun odotan työkyvyttömyyseläkepäätöstä toista vuotta.. Olisinko ollut vähemmän kiltti, jos olisin tiennyt kuinka yhteiskunta tulee minua kohtelemaan, kun itse joudun työkyvyttömäksi?

Ihan varmasti.

Ja olisinko voinut ikinä kuvitella sitä valehtelevien korkeapalkkaisten ihmisten määrää, jotka saavat kaikessa rauhassa tienata palkkansa valehtelemalla työeläkeyhtiöissä ja yhteiskuntamme muutoksenhakuelimissä.

En ikinä.

Yhteenveto

 Jospa tämä olisi viimeinen kirjoitukseni tässä blogissa...

Yhteenveto:

Julkinen terveydenhoito on tehotonta tietyissä sairauksissa ja näin ollen verorahojen tuhlausta. Potilaat jäävät kokonaan ilman apua ja jopa sosiaaliturvaa - tai "apu" on sopimatonta ja jopa tilannetta pahentavaa.

Asia olisi pitkälti korjattavissa lääkäreiden asennemuutoksella. Tietoa on saatavilla, jos sitä haluaa ja ehtii ottaa vastaan. Potilaan kohtaaminen tulisi itsestään selvänä olla aina kunnioittavaa. Ammattilaisella ei ole oikeutta mitätöidä ja halveksia asiakastaan eikä olettaa ja ilmaista asioita, jotka eivät ole totta. Ammattilaisen on ymmärrettävä, että potilas on itse itsensä paras asiantuntija. On yhteiskunnan varojen tuhlausta, että moni ammattilainen kyselee potilaalta samat asiat eikä apua silti saa. 

Lääkäreiden kouluttajien on hyvä seurata aikaansa ja päivittää tietonsa. Koulutuksessa kannattaa painottaa potilaan kunnioittavaa kohtelua ja yhteistyön merkitystä potilaan ja lääkärin välillä. Itsereflektointia kannattaa opetella paljon alusta alkaen, jotta ammattilainen tunnistaa omat tunteensa, loukkaantumisensa ja mahdollisen ammattiylpeyden aiheuttaman sokaistumisen. Tätä ei opita hetkessä ja asiaan on hyödyllistä todella paneutua. 

Vasta tämän jälkeen ammattilaisilta voi odottaa neutraalia kykyä ottaa asiakaspalautetta vastaan niin, että se johtaa sekä oman toiminnan että koko systeemin kehittämiseen - ja sitä kautta tehokkuuteen, josta oikeasti hyötyy myös potilas ja joka lisää myös työhyvinvointia tulosten ja tyytyväisyyden parantuessa.

Ongelmakohdat on hyvä tiedostaa, jotta niitä voidaan korjata. Väitän, että meillä on valtavasti turhia mielenterveysdiagnooseja, koska ammattilaiset eivät tunnista perussyitä oireilulle. Neuropsykiatrista oireilua ei tunnisteta (esim. autisminkirjo) vaan hyvin herkästi annetaan erilaisia mielenterveysdiagnooseja, joiden myötä potilas ei saa oikeaa apua, vaan tilanne usein jopa pahenee. Samoin kaikki uupumus laitetaan masennukseksi tai joksikin mielen häiriöksi ja pyrkimys tähän on ilmiselvä, kun on käynyt läpi sen virallisen rumban, missä ihminen hyvin alistavassa tilanteessa laitetaan todistamaan työkyvyttömyytensä.

Hyvän lääkärin ja oleellisen ylistys

Palasin selailemaan lääkärinlausuntoja, joita olen tänä vuonna saanut. Terveyskeskuslääkäri, jonka potilaaksi pääsin reilu vuosi sitten, kirjoitti minulle viime toukokuussa B-lausunnon, jossa hän tiivistää yhteen A4-sivulle mahtuvaan tekstiin kaiken oleellisen sairaudestani ja työkyvyttömyydestäni. Tämän lääkärin vastaanotolla on ollut ilo käydä, koska hän todella näkee minut ihmisenä ja tunnistaa oleelliset asiat työkykyyni liittyen ja osaa välittää ne tiivistetysti Kelalle.

Miksi tämän lääkärin lausunto ei riitä Kelalle, vaikka helmikuussa 2021 julkaistussa konsensussuosituksessa ME/CFS-sairaudesta sanotaan, että diagnoosin tekee perusterveydenhuollon lääkäri? Vai riittäisikö kuitenkin? 

Sairaanhoitopiirin kuntoutus-tutkimuspoliklinikalla tehdyistä tutkimuksista on lääkäri kirjoittanut viime tammikuussa B-lausunnon, jossa on 7-sivuinen liite ja johon on koottu myös neljän muun ammattilaisen tekemien tutkimusten tulokset. Lääkäri on pätevä ja perehtynyt ME/CFS-sairauteen ja hänen vastaanotollaan tuli luottavainen olo. Koen kuitenkin, että osa neljän muun ammattilaisen tekemistä tutkimuksista oli turhaa, koska ne eivät kertoneet juurikaan siitä, mitä ME/CFS-sairaus merkitsee juuri minulle työkykyni kannalta. Ja työkyvyttömyyden todistaminen on kuitenkin se syy, miksi joudun poliklinikalla käymään. Niinpä en ymmärrä, mitä hyötyä on kirjoittaa Kelan lääkäreille monisivuinen selostus, joka pitää sisällään paljon tekstiä myös siitä, missä asioissa olen normaali. (Ajatella, sairaskin ihminen voi olla silti ihan normaali ihminen.)

Tässä kohdin tunnen myötätuntoa myös Kelan ja työeläkeyhtiön lääkäreitä kohtaan, koska he joutuvat lukemaan hirveän määrän potilaiden tekstejä, joissa osa ei oikeastaan kerro potilaan työkyvyttömyydestä mitään. Ei siis ihme, että he eväävät työkyvyttömyyseläkkeitä. Heitän tässä pallon siis sairaanhoitopiireille: Voisitteko ystävällisesti päivittää ME/CFS-sairautta koskevan tutkimuksen tälle vuosituhannelle. Kiitokseni teille on yhden elämän mittainen, kun sen teette.

Mitä hyötyä meidän potilaiden kokemuksista olisi ammattilaisille, jos palaute otettaisiin todesta - niin kuin pitäisi? Voitaisiinko karsia pois turhaa tutkimista ja saada resursseja lisää sinne, missä niitä kipeämmin tarvitaan? Voisivatko lääkäreiden kouluttajat uudistaa koulutusta painottaen potilaan kuulemisen tärkeyttä ja opettaa tuleville lääkäreille tiivistämisen taitoa niin, että oleellinen välitetään eteenpäin ja turha teksti karsitaan? Vähenisikö lääkäreiltä näin toimistotyön määrä? Helpottuisiko Kelan lääkäreiden tehtävä, kun turha teksti lausunnoista karsittaisiin? Saisivatko potilaat paremmin avun, kun turha sanojen pyörittely karsiintuisi ja lääkärit saisivat keskittyä oleelliseen?

Kuinka paljon yhteiskunnalla säästyisi varoja tärkeämpään, kun turha tutkiminen karsittaisiin? Jos kerran suosituksessa sanotaan, että diagnoosin tekee perusterveydenhuollon lääkäri, niin miksi ihmeessä ihmistä kiusataan turhalla pompottelulla ja tutkimisella? Tiettyjen sairauksien poissulkeminen on ymmärrettävää ja suosituksen mukaista, mutta oleellista työkyvyttömyyden osoittamisessa tulee olla potilaan/asiakkaan kuuleminen. Koska eiväthän poissulkututkimukset todista mitään työkyvyttömyydestä ellei mitään muuta sairautta löydy.

Jään odottamaan Kuntoutus-tutkimuspoliklinikan lääkärin viimeistä B-lausuntoa, johon hän tekee yhteenvedon poissulkututkimuksista. Pelon sekaisin tuntein odotan Kelan/työeläkeyhtiön päätöstä.

Yhtään kertaa ei työeläkeyhtiön tai Kelan lääkärin tarvitsisi enää kiusata ihmistä väittämällä tätä työkykyiseksi, jos potilaan tutkinut lääkäri muuta kertoo. Yhtään kertaa ei enää yhdenkään kuntoutustukea tai työkyvyttömyyseläkettä kipeästi tarvitsevan ihmisen tarvitsisi pelätä tulevaa päätöstä, vaan hänen tulisi voida luottaa siihen, että yhteiskuntamme tarjoaa sen avun, minkä hän tarvitsee. 

Kaikki kunnia niille lääkäreille, jotka näkevät ihmisen ja toteuttavat työnsä tarkoitusta auttamalla potilaitaan/asiakkaitaan voimaan paremmin.

12.11.-22

Sain eilen tietää työeläkeyhtiön kielteisestä työkyvyttömyyseläkepäätöksestä. En saanut edes kuntoutustukea.

Tämän hulluuden annetaan siis edelleen jatkua... 

1.11.-23

Sain tietää Työeläkeasioiden muutoksenhakulautakunnan kielteisen työkyvyttömyyseläkepäätöksen. Asia siirtyy työeläkeyhtiön kautta vakuutusoikeudelle.

Hulluus jatkuu... Kuinka kauan?

10.3.2025

Tämä hulluus ei ole loppunut vieläkään. Nyt olen toisella valituskierroksella menossa.

Eivätkö tämän systeemin sisällä olevat korkeapalkkaiset ihmiset ymmärrä, kuinka he tekevät vitsin koko siitä systeemistä, missä suuren palkkansa nauttivat?