Joko olisi viimeinen hetki lopettaa säästäminen vanhustenhoidossa?

Miten lääkäri voi ylipäätään määrätä verenpainelääkkeen muistisairaalle ellei ensin ole huolehdittu sellaisesta avusta, että tiedetään varmasti ihmisen ottavan sen lääkkeen ajallaan? Tai tiedetään, ettei asiakas otakin liikaa lääkettä? Tällainen tilanne tuli eteen äitini kanssa. Ensin en arvannut, että valmiiksi laittamastani dosetista huolimatta äitini meneekin täyttelemään dosettia itse miten sattuu, kun sekoaa päivistä. Sitten hän suuttuu hirveästi, jos piilotamme veljeni kanssa lääkepurkin (muistisairaan turhautumista; äiti ei ole eläissään paljoa suuttunut). Ja lääkepurkin piilottaminenkin on ongelmallista: mitä jos en itse pääsekään täyttämään joskus dosettia ajallaan? 

Ja huom. me olemme saaneet useita kertoja kuulla, kuinka äitimme on liian hyvässä kunnossa apua saadakseen. Eihän tämä voi olla todellista!!!

Ylihuomenna on taas palveluohjaajan käynti, mutta kuinka kauan sitä oikeaa apua pitää odottaa? Ja kuka tästä hulluudesta lopulta kantaa vastuun?

Rutiinilla vain laitetaan asiakkaalle verenpaineseurantoja, niin kuin se olisi maailman tärkein asia, mutta ei huolehdita perusasioista. Tähän perusasioiden laiminlyöntiin olen törmännyt usein. Tulee aina mieleen uudelleen useammankin kerran läheisteni kanssa kokemani asia, ettei ensiavussa tarjota asiakkaalle edes vettä, vaikka se olisi kyseisessä tilassa välttämätön ja tärkein asia. 

Jotenkin kuvaavaa tuo koko tätä systeemiä ajatellen; on hienot vempeleet ja pitkä yliopistokoulutus näillä ihmisillä, mutta kun väärissä asioissa säästetään, niin perusasiat unohtuvat. 

Mitä silloin hyövää enää se korkeakoulutus ja ainainen tieteellisen tutkimuksen vaatimus ja vaihtoehtoisten tapojen halveksiminen tutkimustulosten puutteen vuoksi, kun käytännössä toimitaan idioottimaisesti?

Nyt tarvitaan tositoimia. Ei enää terveyden kanssa pelleilyä! Kiitos!

Pahinta on se, ettei virheitä myönnetä

Pahintahan tässä ei ole virheiden tekeminen, vaan se, ettei niitä myönnetä. Se jättää hirveän jäljen ihmiseen. Hermosto oppii, ettei tässä järjestelmässä voi luottaa enää mihinkään. Ja kun hermosto oppii turvattomuuden, sitä on vaikea opettaa takaisin turvaan.

Nämä ihmiset eivät tiedä, mitä he tekevät, kuinka suuren rikoksen he tekevät ihmisyydelle kieltäessään virheensä.

Ja koko systeemiä ajatellen; mikään ei koskaan muutu paremmaksi, jos omia virheitä ei myönnetä. Ja se on täysin hölmöläisten hommaa.

Nyt kun äitini on 91-vuotias. minä olen ollut omasta sairastelustani huolimatta hänelle se kallio, joka huolehtii ja johon voi luottaa. Miten ihmeessä voin jättää hänet tällaisen järjestelmän käsiin, kun en enää itse jaksa?

Matkalla potilaiden ja lääkäreiden väliseen aitoon vuorovaikutukseen: Kuolevan ihmisen vieminen paaritaksilla palvelutalosta päivystykseen ja takaisin

Jos kapasiteettia itsereflektioon ei vain ole?

Itsereflektio vaatii valtavasti  henkistä ja psyykkistä kapasiteettia yksilöltä - ja systeemi on aina yksilöidensä summa. Mitä suurempi toimija ja mitä enemmän ja pidempään on totuttu toimimaan tietyllä tavalla, vaikka sitten hyvinkin epäoikeudenmukaisella tavalla, niin sitä helpompi on mennä systeemin taakse piiloon, kieltää oma vastuu ja jatkaa totuttua vääryyttä.

Siksi en juuri enää odota Vakuutusoikeuden, työeläkeyhtiöiden tai Kelan taholta kykyä itsereflektioon. He jatkavat vääryyksiään niin kauan kuin niiden ylimmän johdon sielu sietää ja niin kauan kuin tavallisille työntekijöille on palkkapussi tärkeämpi kuin oikeus ja inhimillisyys. 

Ja valituselimet menevät piiloon vakuutusoikeuden taakse, tai toisinpäin  -  kuin pikkulasten hiekkalaatikkoleikissä: "En se minä ollut, vaan tuo toinen."

Tässä Piiri Pieni Pyörii -leikissä ovat omalla saamattomuudellaan mukana myös lääkärit. Heidän selkänsä taakse piiloon onkin sitten kiva mennä!

Vanhuksen lääkärissä käyttäminen

Käytimme veljeni kanssa eilen äitiä tk-lääkärissä. Se on vaativa operaatio meille läheisille ensinnäkin saada äiti sinne lääkäriin. Meiltä ei kukaan kysy, jaksammeko. Vastuu vanhuksista on tässä yhteiskunnassa nykyään usein KOKONAAN vanhuksen läheisillä. Ainakin silloin kun kivusta vaikertava muistisairas 91-vuotias vanhus edelleen pystyy leipomaan ja laittamaan ruokaa. 

Ei siihen apua tai palveluseteliä saa, vaikka vanhus kuinka usein tahansa löisi kyynärpäänsä verille kotona törmäillessään. Ainoa apu, mitä yhteiskunta on tarjonnut, on turvapuhelin, josta tulee "turvattomuuspuhelin", kun vanhus ei saa edes selvää huonokuuloisena, että puhuuko turvapuhelinpömpelin kaiuttimessa automaattivastaaja vai ihminen.

Ei siihenkään saa apua, jos läheisellä tätä kaikkea seuratessa myötätuntoisena ihmisenä särkyy sydän; että miten tämä kaikki on mahdollista? Hyvinvointiyhteiskunnaksiko joku tätä vielä kutsuu?!?!

No, sitten siihen lääkärissä käyntiin. Lista äidin asioista oli pitkä, kun vihdoin lääkäriin pääsimme. Lääkäri varmaan teki parhaansa, mutta ei peitellyt kiirettään. 

Veimme äidin lääkäriin Prolia-lääkkeen vuoksi, kun huomasimme, että äidin kivuissa on paljon sellaisia, mitkä sopivat lääkkeen sivuvaikutuksiksi. Kaksi kertaa vuodessa pistoksena annettava lääke olisi pitänyt pistää noin kuukausi sitten, mutta varasimme lääkärin ajan selvittääksemme asiaa ensin.

Lääkäri tivasi hieman kärsimättömän oloisena, että no onko kipuja nyt ollut vähemmän. Totesin, että lääkkeen vaikutushan on pitkäaikainen; ei kai voi olettaa, että sen vaikutus katkeaisi tasan puolen vuoden päästä kuin seinään sivuoireiden osalta? Miten lääkäri voi olettaa, että tietäisimme tasan tarkkaan, mitkä kivut ovat muistisairaalla vanhuksella mistäkin, kun lonkan kuluma ja yli 20 vuotta sitten tapahtunut onnettomuus kädelle ym. noin iäkkäällä ihmisellä aiheuttavat kuitenkin oireita joka tapauksessa. Emme vain soisi yhtään lisäkipuja lääkkeen vuoksi äidillemme.

Lääkäri tyytyi pelottelemaan meitä osteoporoosin vaikutuksilla (niin kuin nyt emme tietäisi muutenkin) ja että tablettina annettavissa lääkkeissä on vielä pahemmat sivuoireet. Tällä pelottelulla sitten saatiin meidät hetkessä taas hyväksymään Prolia.

Mutta ikävä olo tästä jäi.... Miksi lääkkeiden sivuoireista kerrotaan, jos niitä ei sitten oteta miksikään ja lääkäri vain kiireisenä pyytää omaista ikään kuin todistamaan, että mikä oire nyt mistäkin johtuu? Niin kuin se olisi sen omaisen asia tutkia ja todistella...

Ja kun geriatrilla käyntikään ei takaa kokonaisvaltaista hoitoa, kun siellä on keskitytty lähes pelkästään muistiin.

Näytin lääkärille helmikuussa yksityisesti hankitun hoivapalvelun kotona tekemää suppeaa muistitestiä ja lääkärin ensimmäinen kommentti oli, että tämähän on vanha, kun on yli puoli vuotta vanha. 

Mitä ihmettä? Lääkärit siis oikeasti olettavat, että joku omainen raahaa vielä yli 90-vuotiaan vanhuksen muistitesteihin puolen vuoden välein tai että kaikilla on vara ja mahdollisuus tuollainen testi kotona tehdä kaksi kertaa vuodessa!!!

Ja kun kaiken lisäksi sen perusteella ei edes kuitenkaan saa mistään mitään apua!!! (En laske tässä turvapuhelinta avuksi, kun vanhus kerran itse kokee sen pelkkänä stressinä ja kiusana, kun ei edes kuule mitä sieltä puhutaan.)

Lopuksi lääkäri oletti, että katsomme äidin terveystiedot Kannasta. Hän siis oletti, että 91-vuotiaalla on omat pankkitunnukset, että hän pääsee tietonsa Kannasta katsomaan. Kun olemme jo vuosikymmenet hoitaneet äidin raha-asiat omilla pankkitunnuksillamme.

Aina sitä vain uudestaan joutuu ihmettelemään, että missä todellisuudessa lääkärit oikein elävät....

Minä muuttaisin systeemiä siihen suuntaan, että karkeaksi muistiarvioksi riittäisi kotona tehty arvio siitä, mitä vielä pystyy tekemään ja mitä ei. Ja että geriatriaan suunnattuja resursseja siirrettäisiin muistitutkimisen painotuksesta kokonaisvaltaisuuteen niin fyysisessä kuin psyykkisessä terveydessä (joita ei tarvitsisi edes erotella toisistaan, koska ne liittyvät toisiinsa).

Kuinka valtavan kalliiksi meillä tulee geriatria, josta ei sitten ole edes hyötyä käytännössä vanhukselle, kun nykyään ihmisen pitää olla puolikuollut apua saadakseen? Kuinka varoja voitaisiin suunnata todelliseen apuun?

Täältä voit lukea lisää kokemuksiamme geriatriasta:

Matkalla potilaiden ja lääkäreiden väliseen aitoon vuorovaikutukseen: Miten geriatria oikeasti vastaisi vanhusten tarpeisiin?

Virheiden myöntämisestä alkaa viisaus...

Otsikon ajatus tuli mieleeni, kun seuraan tätä maailmaa, jossa oikeassa olemisesta pidetään kynsin hampain kiinni.

Toisaalta on niin, että jotta siihen asti päästäisiin, että virhe myönnettäisiin, tarvittaisiin jo valtavasti viisautta.

Sitä tarvitaan ensin virheen tunnistamiseen - ja sitten sen tunnustamiseen edes itselle. Sen jälkeen tulee vielä valtavan suuri rohkeus tarpeen; uskallanko minä kertoa totuuden, kun tiedän saavani kaikki "oikeassa olijat" kimppuuni?

Otsikon ajatus toteutuu sitten viisauden laajentuessa ja laajentuessa, kun yksi jos toinenkin uskaltaa ensin olla rohkea.

Mielenkiintoista on sitten seurata tässä aitiopaikalla, miten tuo terveydenhoidon ja sosiaaliturvan toteuttajien viisaus ja rohkeus kehittyy - vai kehittyykö lainkaan...

Julkinen anteeksipyyntö vastuun pakoilun sijaan, kiitos!

En tiedä, kumpi tuntuu pahemmalta; se, että yhteiskunta hylkää kaikkein heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä vai se, että korkeissa viroissa olevat ihmiset saavat Suomessa valehdella työkseen siitä vielä korkeaa palkkaa nauttien - valehdella siis työkyvyttömän työkykyiseksi. Ja että heille ei tule siitä mitään seuraamuksia, vaan he saavat jatkaa ja jatkaa valehteluaan loputtomiin.

Paitsi, että en usko, että loputtomiin kuitenkaan. 

Odotan edelleen sitä päivää, jolloin jokin suomalainen taho esittää me/cfs-sairaille ihmisille  virkansa puolesta anteeksipyynnön. Sitä en tiedä, mikä se taho on, koska tällä hetkellä näen vain vastuunpakoilua. 

Ennen tämän julkaisun postausta halusin varmistaa, olisiko aiheesta mitään edistyksestä kertovaa julkaistuna, niin löysin tämän ja alkoi taas vähän suututtaa. että siinäpä se tärkein taas tulikin...(huom. sarkasmia, josta en yleensä pidä, mutta näköjään siihenkin sortuu, kun tarpeeksi kiusataan yhteiskunnan taholta):
Sosiaalilääketieteellinen neuvottelukunta: Lihavuuden ennaltaehkäisyä ja hoitoa tulisi kehittää valtakunnallisesti koordinoidusti | Kela

Nuorille aikuisille syötetään lääkkeitä, jotka saavat heidät lihomaan kuin pullataikina ja sitten lääkärit syyllistävät perään - enkä tällä nyt yhtään halua vähätellä lihavuuden aiheuttamia ongelmia, päinvastoin. On vain lääkäreiltä niin kaksinaamaista ja ajattelematonta, että puistattaa - varsinkin kun olen saanut kuulla nuorilta aikuisilta lääkäreiden ajattelemattomia kommentteja lihavuuteen ja laihduttamiseen liittyen.

Lisäksi kokemuksesta tiedän, kuinka Kela itse toimillaan passivoi; kun itselle liikunta on elinehto sairaudesta huolimatta, niin kielteisten kuntoutustukipäätösten saaminen saa herkästi vain vähentämään liikkumista, koska tulee tunne, että itsensä kuntouttamisesta vain rangaistaan taloudellisesti eikä uskota ihmisen työkyvyttömyyteen, jos tämä pystyy vielä kävelyllä käymään - muutenkin joutuu laittamaan kaiken tahdon voimansa siihen, että lähtee liikkeelle. Sokerilla en ole koskaan itseäni lihottanut, mutta suru saa syömään joskus liikaa (tosin itselläni on tullut vähän ylipainoa vasta estrogeenituotannon vähenemisen myötä). 

Ja Kelasta aina Vakuutusoikeuteen asti työntekijät eivät selvästikään halua tai kestä tulla tietoiseksi aiheuttamastaan surusta, ahdingosta ja siitä, että he omilla toimillaan sairastuttavat lisää ja passivoivat ihmisiä. Miksi lääkärin on niin vaikea asettua toisen ihmisen asemaan? Sehän on ammatti, jossa empatia olisi kaikkein tärkeintä!

Miten lääkärit kuvittelevat voivansa jatkaa työtänsä niin, että he ovat täysin pihalla ihmisten elämästä - muiden kuin terveiden ja korkeapalkkaisten ihmisten? 

Se, että työkyvytön valehtelemalla pakotetaan Te-palvelun asiakkaaksi, on törkeää kiusantekoa, johon osallistuu lääkäreiden ja lakimiesten lisäksi Suomen hallitus. Kun Vakuutusoikeus viimeisenä työkyvyttömän oljenkortena jatkaa kiusaamista, minkä Kela ja työeläkeyhtiö ovat aloittaneet, niin ei Suomea voi oikeusvaltioksi sanoa. 

Empatiakyvyttömyyttä en vain ymmärrä

Olen onnellinen kuntavaali- ja aluevaalituloksesta. Puolueet, jotka oikeasti välittävät ihmisten hyvinvoinnista, voittivat. Heikompiosaisilta leikanneet hallituspuolueet kokivat kokonaisuutena murskatappion. Mutta mitä teki kokoomus - säilytti kannatuksensa, koska heitä äänestäneet ovat niitä rikkaita, jotka rikastuvat entisestään hallituksen toimista - ja heitä on kokoomuksen kannatuksesta päätellen reilu viidesosa äänestäneistä.

Minulla tulee pääministeristämme mieleen, että ihan samalla tavoin häneltä puuttuvat peilisolut - tai ylipäätään empatiakyky - kuin meidän Kelan johtavalta ylilääkäriltä, vakuutusyhtiöiden lakimiehiltä ja lääkäreiltä ja heitä hännysteleviltä muutoksenhakulautakunnilta ja vakuutusoikeuden virkailijoilta.

Ja se on asia, mitä en oikein pysty ymmärtämään, vaikka kuinka yritän. Tavallaan ymmärrän, että jos ihminen on ollut aina varakas, hänen on helppo kuvitella oma varakkuutensa jotenkin omaksi paremmuudekseen ja syntymäoikeudekseen, mutta että ymmärrys ja empatia ei noilla ihmisillä kehity, vaikka he päättävät muiden ihmisten elämästä työkseen vuosikymmeniä. Sitä minä en ymmärrä. Miten voi olla niin sokea, kuuro ja välinpitämätön sille, mitä omilla toimillaan aiheuttaa muille ihmisille, kuin nämä ihmiset ovat?

Empatiakyvytön ihminen on sopimaton mihinkään sellaiseen työhön, jossa hän millään tavalla vaikuttaa muiden ihmisten elämään. Ja näitähän meillä näyttää riittävän.