Äidilläni olisi geriatrille aika yliopistolliseen sairaalaan. Emme ole tarkoituksella laittaneet menoa ylös muistisairaan äitini seinäkalenteriin, johon merkkaamme aina, jos on joku tulossa käymään tai on joku meno. Tarkoituksella siksi, että hän hermoilisi ja itkisi asiaa etukäteen kaikki ne viikot ja kuukaudet, kun asia on tiedossa.
Geriatreilla käynneistä on jäänyt tosi ikävät muistot, niin veljelläni kuin minulla - ja äidillä, jos nyt enää niitä muistaa. Geriatrinhan kuuluisi tutkia vanhusta kokonaisvaltaisesti, mutta jää tunne, että tutkitaan vain muistia. Se jää ensinnäkin mieleen, koska se tuntuu niin vastenmieliseltä vanhuksen kiusaamiselta ja siihen käytetään vastaanotolla suuri osa ajasta.
Se on nöyryyttävää vanhukselle - ainakin näissä vanhempieni tapauksessa se on sitä ollut. Isä piti aikanaan huijata geriatrin vastaanotolle - sitä kadun vieläkin, vaikka tiedän, että vaihtoehtoja ei ollut. Äiti taas on jännittänyt omaa geriatrille menoaan niin, että se on vaikuttanut jo yöuniinkin viikkoja ennen käyntiä.
Viimeksi jäi mieleen tylyn oloinen hoitaja, jolla käytiin ennen lääkäriin menoa. Hän jututti minua hetken ennen kuin äiti jäi yksin haastateltavaksi. Hoitajan tylyyteen vaikutti varmasti kiire ja aikataulut, kun äiti, joka on muuten hiljainen ihminen, innostui kertoilemaan kaikenlaista, mikä ei kuulunut tutkimuksen kuvaan.
Kun ihmisen toimintakykyä häiritsee eniten lonkat, ne jäävät sivuosaan. Niitä huomioidaan tasan tarkkaan parasetamoli-reseptin verran. Nuori terveyskeskuslääkäri - joka oli kandi - ei määrännyt viimeksi röntgeniä, vaikka siitä puhuimme, joten tilanteen vakavuutta emme siis oikein edes tiedä muusta, kuin siitä, ettei äitini halua lähteä enää ulos ollenkaan ja sisällä liikkuminen huononee koko ajan. Kunpa kenenkään ei tarvitsisi jännittää omasta tai hauraan vanhuksen puolesta, että kuinka kauan tämä vielä pääsee jaloillaan itse vessaan...
Edellisistä röntgenkuvista, joissa kulumat ja nivelrikot on todettu, on jo monen monta vuotta. Enkä muista tutkiko viimeksi geriatri lonkkia. Joka tapauksessa ainut apu, mitä lonkkiin on saatu, on parasetamoli, jota lääkäri on kohottanut 500 mg:sta 1000 mg:aan.
Yksityislääkäri kirjoitti äidille reseptin Vivomoa, kun veljeni käytti äitiä kalliilla vastaanotolla lonkkien vuoksi ja vahvemman kipulääkkeen saamiseksi. Vasta myöhemmin huomasin, että resepti oli kirjoitettu vain 1-2 kuukaudeksi, riippuen siitä, ottaako vuorokaudessa yhden vai kaksi tablettia. Jäin ihmettelemään, että kiinnostiko tuotakaan lääkäriä mikään muu kuin oma palkkapussi. Kuvitteliko hän, että pystymme raahaamaan 90-vuotiasta äitiämme lääkäriin joka kuukausi?
Kuka kertoisi lääkäreille tosielämästä? No, itse ainakin tässä yritän tehdä osani...
Vuosia olen yrittänyt saada vanhempieni tilannetta helpommaksi - tai nyt äidin tilannetta, kun isää ei enää ole. Äidille toimiva apu ei ole tullut yhteiskunnan palveluista tai lääkäriltä; se on tullut aivan muualta, mutta paljolti siksi, että äidillä on säästöjä ja vara maksaa kotiin tulevasta avusta.
Äiti on tehnyt elämäntyönsä sairaalassa työskennellen ja ollut saattamassa eräänkin kuolevan potilaan. Potilaat ovat hänestä pitäneet hänen lempeytensä vuoksi. Kyllä hän ansaitsee loppuelämänsä niin paljon lempeyttä osakseen kuin se on mahdollista. Pienellä perushoitajan eläkkeellä lempeääkin palvelua voi onneksi edes hitusen ostaa, kun ihminen on elänyt elämänsä säästäen.
Eikä yhtään nöyryyttämistä enää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti