Pitäisikö vihdoin tiedostaa ihmisten nöyryyttäminen?

Rikkaat ja rahattomat -tv-ohjelma on mainio; siinä rikas perhe asuu viikon köyhän perheen kodissa pienellä budjetilla ja köyhä perhe rikkaan perheen kodissa valtavalla viikkobudjetilla. Liikuttavinta ohjelmassa on näiden kahden perheen kohtaaminen viikon asumisen jälkeen; ihmiset ovat ihmisiä toisilleen riippumatta varallisuudesta - ja pohjimmiltaan niin samanlaisia erilaisista tuloista huolimatta. 

Ihmettelen sitä, kuinka vaikeaa varakkaiden ihmisten on nähdä se kokonaiskuva epätasa-arvosta, missä elämme. Kuinka kehtaamme antaa toisten ihmisten raataa mitättömällä palkalla nauttien itse yltäkylläisyydestä. Miten varallisuus- ja palkka-asioissa itsekkyys on hyväksytty normi? Miten on mahdollista, että neljäsosa kansastamme kannattaa puoluetta, joka ajaa rikkaiden etuja ja haluaa ottaa pois niiltä, jotka hädin tuskin tulevat nytkään toimeen?

Itse olisin yrittäjänä halunnut laittaa taksat asiakkaille heidän palkkansa mukaan. Tietysti se olisi mahdotonta yksityisyrittäjälle, mutta oikeudenmukaista kylläkin. 

Tuollainen tv-ohjelman kaltainen toisen elämään astuminen pitäisi kokea jokaisen varakkaan ihmisen. Ehkä sitten saisimme vähitellen tuloerot tasattua yhteiskunnassamme ja kaikki ymmärtäisivät, ettei köyhyys suinkaan ole kiinni laiskuudesta. Monesti köyhyydessä - työttömyydessäkin - on mukana sairaus tai jonkinlainen elämänkriisi läheisten ihmisten kautta, sekä sukupolvelta toiselle jatkunut tottuminen niukkuuteen.

On järkyttävää, jos jo muutenkin vaikeassa tilanteessa Kelan lääkärit nöyryyttävät ihmistä eväämällä sairauspäivärahoja tai työkyvyttömyyseläkkeitä - aivan kuin pelkona olisi ihmisten halu elää tukien varassa. Samanaikaisesti, kun nämä toisen ihmisen välttämättömistä sosiaalituista päättävät elävät itse yltäkylläisyydessä suurine palkkoineen. Eivätkä he joudu milloinkaan vastuuseen virheistään, kun he väittävät työkyvytöntä työkykyiseksi edes näkemättä ihmistä.

Kuinka ymmärtämätön ja tiedostamaton täytyy Kelan lääkärin olla, ettei hän ymmärrä tekonsa psykologisia vaikutuksia ihmiseen? Heidän, jos kenen, tulisi ymmärtää, kuinka lamaannuttavaa jo valmiiksi sairaalle ihmiselle on tuollainen nöyryyttäminen. Missä on näiden lääkäreiden kyky eläytyä toisen asemaan? 

Miten on mahdollista edes, että lääkärin ammatissa saa toimia omaamatta myötäelämisen kykyä? Tuo kyky pitäisi välttämättä testata jo lääketieteen opiskelijoita valitessamme ja koulutukseen tulisi kuulua itsereflektointi ja potilaan asemaan eläytymisen harjoittelu ihan perusasiana.

Miksi me annamme tämän nöyryyttämisen kulttuurin jatkua?

Erityispiirteet voimavaraksi

Kaksikymmentä vuotta sitten ymmärsin työni kautta, että isäni on ilmetty asperger-henkilö. Oivallus toi paljon helpotusta ja ymmärrystä siihen, miksi isäsuhteeni on, mikä on. Siitä kymmenen vuotta eteenpäin vasta ymmärsin tyttäreni erityispiirteiden sopivan kuvaukseen asperger-tytöistä. Näin viiveellä, koska tyttöjen asperger/autisminkirjo ilmenee niin eri tavoin kuin pojilla ja autismikyselytkin oli tehty poikia ajatellen. Siksi tytöt ovat liian usein jääneet diagnosoimatta ja sitä kautta ilman heille sopivaa tukea. 

Näen paljon yhteistä siinä, miten terveydenhuoltosysteemimme kohtelee vanhaa isääni ja sitten taas mielenterveysongelmien suhteen tytärtäni. Kummallakaan ei ole virallista asperger-diagnoosia, ja se, mitä heidän terveytensä eteen yritetään tehdä, vain kuormittaa heitä valtavasti. Totta kai, koska heidän erityispiirteensä jätetään huomioimatta. Sivuutan tässä nyt sen, kuinka paljon tämä kaikki on minua kuormittanut sekä tyttärenä että äitinä - siitä voisin ihan oman kirjansa kirjoittaa, jos vielä jaksaisin.

Miten eri tavoin tyttäreni asiat olisivatkaan tänä päivänä, jos minä olisin tunnistanut hänen autisminkirjonsa jo hänen ollessaan lapsi tai jos ammatti-ihmiset olisivat sen tunnistaneet viimeistään teini-iässä, kun ongelmia alkoi ilmetä tai minua olisi kuunneltu edes silloin, kun tyttäreni haki aikuisena apua ongelmiinsa.

Yhteiskunnalle tulee kalliiksi se, jos autisminkirjoa ei tunnisteta, koska läheisetkin uupuvat yrittäessään olla tukena. Mutta niin ei tarvitsisi olla, jos tukitoimet olisivat oikeat. Isälläni on niin musikaalista kuin verbaalista ja matemaattistakin erityislahjakkuutta, joista olisi aikoinaan voinut hyötyä ammatillisesti, jos vahvuuksien suuntaan olisi osattu ihmistä tukea (toki hänen nuoruudessaan ei autisminkirjosta tiedetty mitään).

Tyttäreni olisi voinut valjastaa tarkkuutensa ja älykkyytensä niin itsensä kuin yhteiskunnankin iloksi ja hyödyksi, jos erityislaatuinen ihminen ongelmien takana olisi nähty ja osattu tarjota oikeanlaista tukea.

Tänään mietin myös kateutta ja pahansuopaisuutta. Mitäpä muutakaan se on, kun meillä Suomessa Valvirankin toimesta kohdellaan enemmän oivaltavia lääkäreitä kuin rikollisia ja he jopa joutuvat lähtemään pois Suomesta arvostusta saadakseen. Myös toimintaterapeutti, joka jo 10 vuotta sitten oli perehtynyt tyttöjen aspergerin erityispiirteisiin, oli muuttanut Norjaan.

Miksi meiltä parhaat muuttavat muualle? Pitäisikö meidän oikeasti vihdoin alkaa arvostaa ja kannustaa toisiamme ja toistemme erityislahjakkuuksia kateuden ja mustamaalaamisen sijaan?

Hei lääkäri

Hei lääkäri!

Älä anna nippua papereita,

jos potilas on uupunut

ja läheinen on uupunut.

Älä määrää,

vaan ymmärrä.

Koska jos ymmärtämättä määräät,

aiheutat vain vahinkoa,

hukutat papereihisi ihmisen,

joka tuli luoksesi apua hakemaan.

Älä määrittele toista ihmistä,

jos et hänen ihmisyydestään

mitään ymmärrä.

Kelan lääkärit!

Olin lomalla ja kylässä minua noin 15 vuotta nuoremman ystäväni luona, joka paljon matkustelevana ihmisenä sairastui ensimmäisten joukossa koronaan reilu kaksi vuotta sitten ja jolla on todettu long covid. Hän oli vasta saanut kieltävän päätöksen kuntoutusrahasta Kelalta, vaikka ei ollut yhtään paremmassa kunnossa. Ja vaikka tekee kaiken mahdollisen terveytensä eteen; liikkuu luonnossa lähes päivittäin niin pieniä määriä, kuin pystyy, joogaa ja huolehtii esimerkillisesti oikeanlaisesta ruokailusta ja lisäravinteista. Mutta ennen kaikkea joutuu lepäämään vaakatasossa suurimman osan päivää, jotta jaksaisi edes nuo edellä kuvailemani asiat.

Kelan lääkärit, joko nyt alatte kohdella long covid -potilaita samalla halveksivalla ja alentavalla tavalla kuin olette vuosikymmeniä kohdelleet ME/CFS-potilaita, joiden toivo on ollut toista vuotta siinä, että long covid -tutkimus toisi jotain helpotusta myös heidän sosiaaliturvaansa ja hoitoonsa?

Osoitatte toiminnallanne olevanne sopimattomia lääkäreiksi, jos ette ymmärrä lainkaan, mitä sairaan ihmisen pakottaminen Te-palvelun asiakkaaksi ja siitä johtuva stressi aiheuttavat asiakkaallenne.

Te väitätte työkyvytöntä työkykyiseksi; teette siis ihmisen elämään ratkaisevasti vaikuttavan virheen. Silti te ette menetä euroakaan palkkaa sen vuoksi, ettekä joudu koskaan virheistänne vastuuseen. Miltähän tuntuisi elää yltäkylläisyyden keskellä, jos ymmärtäisi tekonsa ja sen, millaiseen ahdinkoon on ihmisiä ajanut...

Lisäys 9.6.-22: Koulukiusaamista on yritetty kitkeä pitkään, mutta mitä jos vihdoinkin siirrettäisiin suurennuslasi viranomaiskiusaamiseen? Se kohdistuu ihmiseen juuri silloin, kun hän on heikoimmillaan. Ja huomaathan, että se voit olla myös sinä itse, jonka elämän suunnitelmat pettävätkin sinusta itsestäsi riippumattomista syistä ja tarvitsisit tukea yhteiskunnalta, mutta et sitä saakaan.

Kelan lääkäri: Olet pahimman luokan kiusaaja, jos yhä vain edelleen jatkat työkyvyttömien väittämistä työkykyisiksi. Ja sinä päättäjä, joka voisit vaikuttaa, muttet tee asialle mitään, osallistut sivusta seuraten kiusaamiseen.

Oppisivatko lapset olemaan kiusaamatta, jos aikuiset näyttäisivät esimerkkiä?

Myötähäpeä

Sanat meinasivat loppua kesken oman läheisen psykiatrista hoitoa seuratessa vuosina 2016-2017 - loppupäätelmä oli, että sairaala sairastuttaa lisää. Voit lukea tästä blogistani noilta vuosilta mm. omaiseni potilastoverin itsemurhasta omassa huoneessaan: 

https://kukkahattutadinrikkaruoho.blogspot.com/2017/03/potilaat-vailla-ihmisyytta.html 

Nyt sanat meinaavat loppua, kun yritämme saada apua vuonna 1934 syntyneille vanhemmilleni. Loppupäätelmä on edelleen, että sairaalaan päivystyksen kautta joutuminen ja sitä kautta sairaalassa olo sairastuttavat lisää vanhaa haurasta ihmistä, jolle muistamattomuus lisää kauhukokemuksen intensiivisyyttä. 

Tämän tuntuvat tietävän niin ensihoidon ihmiset kuin monet muutkin kentällä toimivat - mutta tietävätkö lääkärit? Todellinen asioiden parantaminen vaatii peiliin katsomista ja virheiden myöntämistä - mutta sitähän lääkärit ja heidän kouluttajansa ilmiselvästi kavahtavat. Kuolemakin olisi lääkärillä tarpeen hyväksyä osaksi elämää, jottei vanhaa haurasta ihmistä kuoleman pelossa tutkita kuoliaaksi.

Muuten tämä vallitseva hulluus näyttää jatkuvan vuosikymmenestä toiseen. Ja mikä hirveintä - tai pitäisikö sanoa tragikoomisinta, koska ilman huumoria tätä ei kestä kukaan järkevä ihminen katsoa - lääkärit ovat meillä se ylin päättäjä suhteessa ihmisten avun saantiin, sosiaaliturvaan ja siihen saisiko edes vanhana vanheta ja kuolla arvokkaasti.

Jos lääkärit ja heidän kouluttajansa eivät ole valmiita muuttumaan ja muuttamaan systeemiä inhimillisemmiksi, niin mikään ei muutu.