Rikkaat ja rahattomat -tv-ohjelma on mainio; siinä rikas perhe asuu viikon köyhän perheen kodissa pienellä budjetilla ja köyhä perhe rikkaan perheen kodissa valtavalla viikkobudjetilla. Liikuttavinta ohjelmassa on näiden kahden perheen kohtaaminen viikon asumisen jälkeen; ihmiset ovat ihmisiä toisilleen riippumatta varallisuudesta - ja pohjimmiltaan niin samanlaisia erilaisista tuloista huolimatta.
Ihmettelen sitä, kuinka vaikeaa varakkaiden ihmisten on nähdä se kokonaiskuva epätasa-arvosta, missä elämme. Kuinka kehtaamme antaa toisten ihmisten raataa mitättömällä palkalla nauttien itse yltäkylläisyydestä. Miten varallisuus- ja palkka-asioissa itsekkyys on hyväksytty normi? Miten on mahdollista, että neljäsosa kansastamme kannattaa puoluetta, joka ajaa rikkaiden etuja ja haluaa ottaa pois niiltä, jotka hädin tuskin tulevat nytkään toimeen?
Itse olisin yrittäjänä halunnut laittaa taksat asiakkaille heidän palkkansa mukaan. Tietysti se olisi mahdotonta yksityisyrittäjälle, mutta oikeudenmukaista kylläkin.
Tuollainen tv-ohjelman kaltainen toisen elämään astuminen pitäisi kokea jokaisen varakkaan ihmisen. Ehkä sitten saisimme vähitellen tuloerot tasattua yhteiskunnassamme ja kaikki ymmärtäisivät, ettei köyhyys suinkaan ole kiinni laiskuudesta. Monesti köyhyydessä - työttömyydessäkin - on mukana sairaus tai jonkinlainen elämänkriisi läheisten ihmisten kautta, sekä sukupolvelta toiselle jatkunut tottuminen niukkuuteen.
On järkyttävää, jos jo muutenkin vaikeassa tilanteessa Kelan lääkärit nöyryyttävät ihmistä eväämällä sairauspäivärahoja tai työkyvyttömyyseläkkeitä - aivan kuin pelkona olisi ihmisten halu elää tukien varassa. Samanaikaisesti, kun nämä toisen ihmisen välttämättömistä sosiaalituista päättävät elävät itse yltäkylläisyydessä suurine palkkoineen. Eivätkä he joudu milloinkaan vastuuseen virheistään, kun he väittävät työkyvytöntä työkykyiseksi edes näkemättä ihmistä.
Kuinka ymmärtämätön ja tiedostamaton täytyy Kelan lääkärin olla, ettei hän ymmärrä tekonsa psykologisia vaikutuksia ihmiseen? Heidän, jos kenen, tulisi ymmärtää, kuinka lamaannuttavaa jo valmiiksi sairaalle ihmiselle on tuollainen nöyryyttäminen. Missä on näiden lääkäreiden kyky eläytyä toisen asemaan?
Miten on mahdollista edes, että lääkärin ammatissa saa toimia omaamatta myötäelämisen kykyä? Tuo kyky pitäisi välttämättä testata jo lääketieteen opiskelijoita valitessamme ja koulutukseen tulisi kuulua itsereflektointi ja potilaan asemaan eläytymisen harjoittelu ihan perusasiana.
Miksi me annamme tämän nöyryyttämisen kulttuurin jatkua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti