Kaksikymmentä vuotta sitten ymmärsin työni kautta, että isäni on ilmetty asperger-henkilö. Oivallus toi paljon helpotusta ja ymmärrystä siihen, miksi isäsuhteeni on, mikä on. Siitä kymmenen vuotta eteenpäin vasta ymmärsin tyttäreni erityispiirteiden sopivan kuvaukseen asperger-tytöistä. Näin viiveellä, koska tyttöjen asperger/autisminkirjo ilmenee niin eri tavoin kuin pojilla ja autismikyselytkin oli tehty poikia ajatellen. Siksi tytöt ovat liian usein jääneet diagnosoimatta ja sitä kautta ilman heille sopivaa tukea.
Näen paljon yhteistä siinä, miten terveydenhuoltosysteemimme kohtelee vanhaa isääni ja sitten taas mielenterveysongelmien suhteen tytärtäni. Kummallakaan ei ole virallista asperger-diagnoosia, ja se, mitä heidän terveytensä eteen yritetään tehdä, vain kuormittaa heitä valtavasti. Totta kai, koska heidän erityispiirteensä jätetään huomioimatta. Sivuutan tässä nyt sen, kuinka paljon tämä kaikki on minua kuormittanut sekä tyttärenä että äitinä - siitä voisin ihan oman kirjansa kirjoittaa, jos vielä jaksaisin.
Miten eri tavoin tyttäreni asiat olisivatkaan tänä päivänä, jos minä olisin tunnistanut hänen autisminkirjonsa jo hänen ollessaan lapsi tai jos ammatti-ihmiset olisivat sen tunnistaneet viimeistään teini-iässä, kun ongelmia alkoi ilmetä tai minua olisi kuunneltu edes silloin, kun tyttäreni haki aikuisena apua ongelmiinsa.
Yhteiskunnalle tulee kalliiksi se, jos autisminkirjoa ei tunnisteta, koska läheisetkin uupuvat yrittäessään olla tukena. Mutta niin ei tarvitsisi olla, jos tukitoimet olisivat oikeat. Isälläni on niin musikaalista kuin verbaalista ja matemaattistakin erityislahjakkuutta, joista olisi aikoinaan voinut hyötyä ammatillisesti, jos vahvuuksien suuntaan olisi osattu ihmistä tukea (toki hänen nuoruudessaan ei autisminkirjosta tiedetty mitään).
Tyttäreni olisi voinut valjastaa tarkkuutensa ja älykkyytensä niin itsensä kuin yhteiskunnankin iloksi ja hyödyksi, jos erityislaatuinen ihminen ongelmien takana olisi nähty ja osattu tarjota oikeanlaista tukea.
Tänään mietin myös kateutta ja pahansuopaisuutta. Mitäpä muutakaan se on, kun meillä Suomessa Valvirankin toimesta kohdellaan enemmän oivaltavia lääkäreitä kuin rikollisia ja he jopa joutuvat lähtemään pois Suomesta arvostusta saadakseen. Myös toimintaterapeutti, joka jo 10 vuotta sitten oli perehtynyt tyttöjen aspergerin erityispiirteisiin, oli muuttanut Norjaan.
Miksi meiltä parhaat muuttavat muualle? Pitäisikö meidän oikeasti vihdoin alkaa arvostaa ja kannustaa toisiamme ja toistemme erityislahjakkuuksia kateuden ja mustamaalaamisen sijaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti