torstai 13. maaliskuuta 2025

Potilaan vai järjestelmän vastuu?

Kirjoitin alla olevan kirjoitukseni 27.1.2025 uusimpaan valitukseeni Työeläkeyhtiölle, joka sentään otti nyt toisella kierroksella asian uudelleen käsittelyyn valitukseni myötä eikä toistaiseksi ole laittanut sitä eteenpäin muutoksenhakulautakunnalle. 

Nyt odotan jännittyneenä heidän uutta päätöstään. Se hetki on aina kauhea, kun tulee viesti, että päätös on tullut. Olen optimistisena ja ihmisiin luottavana aina toiveikas; siksi tilanne on jännittävä ja pettymys karvas, kun saa lukea kielteisen päätöksen. Kelan päätöksen vuoksi sairastuin alkuvuodesta todella pahasti.

Lääkärit riitelevät keskenään me/cfs-sairaudesta, onko se psykosomaattista vai löytyykö sille biologisia elimellisiä syitä. Potilaana se tuntuu lähinnä typerälle pikku poikien nahistelulle, jossa itse pääasia unohtuu, eli potilas ja hänelle avun tai edes sosiaaliturvan tarjoaminen itsestään selvänä ihmisoikeutena:


...Te laitatte asiakkaanne vastuulle kaiken tuon, sen sijaan että hetken edes pysähtyisitte sen asian äärelle, että entä jos lääketiede ei olekaan vielä kaikkitietävä ja kaikki syyt sairastamiselle ymmärtävä ja löytävä. Eli toisin sanoen kantaisitte oman vastuunne. Ja entä sitten jos oireiluni olisikin psyykkistä; miten se oikeuttaa teidät kohtelemaan minua niin, että sivuutatte kertomani kokonaan? Ja miten se oikeuttaa koko tämän valitusorganisaation aina vakuutusoikeutta myöten tekemään saman?

Te laitatte minut täysin eriarvoiseen asemaan niiden potilaiden kanssa, joilla on diagnosoitu masennus. Ei heilläkään ole fysiologista syytä sairastamiselle – ja oireilu voi olla hyvin pitkälle samanlaista?

Mihin lakiin te voitte oikeasti vedota ihmisten eriarvoistamisen?

Niin kuin Työeläkeyhtiön päätöksessä kirjoitatte perusteluissanne, stressi pahentaa oireiluani. Sen sentään myönnätte, mutta ette osaa kuitenkaan tehdä siitä sitä johtopäätöstä, kuinka valtavan stressin itse aiheutatte minulle.

Ymmärrättekö te sitä, että stressi toimeentulosta on suurimpia stressin aiheuttajia? Ehkä olette unohtaneet sen, koska olette itse niin isotuloisia. Voitte kuitenkin virkistää muistianne selvittämällä kuinka paljon stressiin liittyen on tehty tieteellisiä tutkimuksia, jotka osoittavat stressin vaarallisuuden. 

Ammattiosaamiseenne tulisi kuulua myös perehtyminen päivän politiikkaan ja siihen, kuinka työtön tulee kohdatuksi Te-palvelussa ja kuinka järkyttävän stressaavaa on olla ”työkykyisen” statuksella työkyvyttömänä, tai jos vaikka olisi edes osa-työkykyinen. Tämä kaikki tulisi teidän työssänne tietää; miten ihmeessä voi tehdä oikeudenmukaisia päätöksiä, jos ei tiedä mitään päätöstensä kohteiden elämästä?

Ja tietysti te olette perillä krooniseen väsymysoireyhtymään liittyvistä uusimmista tieteellisistä tutkimuksista ja ymmärrätte PEM-oireet, kun kerran näiden ihmisten elämästä päätätte.

Eihän työtänsä voi tehdä ilman tietojensa päivitystä ja ajan hermolla olemista. Tai no, näköjään voi. Mutta haluatteko todella olla noin tietämättömiä? Ja leikkiä lisäksi, ettei Duodecimissa mitään Hyvä käytäntö -konsensussuositusta helmikuussa 2021 julkaistukaan.



tiistai 11. maaliskuuta 2025

Kukaan ei vastaa selvään kysymykseeni

Suomessa me/cfs-sairas on tässä Kelan ja työeläkeyhtiöiden valituselinsysteemissä kuin liukuhihnalla. Päätös on tehty jo etukäteen; ihan sama, mitä kerrot ja mikä on oikeasti tilanteesi. Tässä on pari esimerkkiä liitteistäni valituselimille, kun olen tiedustellut heiltä, miten he haluavat minun todistavan työkyvyttömyyteni, kun kokemus kuitenkin on, että mikään lääkärin B-lausuntokaan ei kelpaa. Niiden hankkiminen ei sitä paitsi ole ilmaista, eikä huonoimmassa kunnossa ollessa jaksa lääkäriin edes lähteä. Mitään vastausta en ole KOSKAAN saanut:


Tilanteeni 5.7.2023:

Covidin myötä minulle tuli erittäin paha yskä, joka nyt jatkuu neljättä viikkoa. Se pelkästään tekisi minut työkyvyttömäksi. Yskänpuuskat ovat pahimmillaan hinkuyskämäisiä, niin että ne yökkäyttävät. Minulla on kuitenkin vuosikymmenien mittainen kokemus yskieni hoidosta, niin tiedän, että sen vuoksi on turha mennä lääkäriin. Ja yskä on kuitenkin helpottamaan päin.

Covidin pahimman vaiheen (jouduin syömään maksimimäärän parasetamolia kipuihin 3-4 vrk) jälkeen aktivoituivat nivelvaivat: ensin vasen ranne ja kun se parani, niin nyt on ollut monta päivää oikea ranne sen verran kipeä, että se vaikeuttaa käden normaalia käyttöä (purkkien aukaisut, ovien aukaiseminen ym. kiertoliikkeet, olen oikeakätinen).

Rannevaivat pelkästään ovat tehneet käsien voimaa vaativan yrittäjän työn mahdottomaksi jo kauan sitten.

Uupumus on tietysti covidin myötä ollut moninkertainen. Keväinen kaatumisen jälkeinen selkäkipu myös aktivoitui.

Tiedän, että moni muu ihminen ramppaisi jatkuvasti lääkärissä sillä määrällä vaivoja, mitä minulla on ja on ollut. En kuormita turhaan terveydenhuoltosysteemiä, kun siitä ei minun tapauksessani ole apua ollut.

27.7.2023:

Ihan niinkuin ei minulla olisi tarpeeksi vaivoja jo muutenkin, niin meninpä sitten kaatumaan 17.4. omalla takapihallani viimeiseen jäätikönreunaan, joka ei vielä ollut sulanut. Loukkasin selkäni pahasti – tai ensin tuntui, että todella pahasti; kivusta päätellen ensin pelkäsin, että olisi tullut välilevynpullistuma. 

Aloin tietysti oman ymmärrykseni mukaisesti selkääni varovasti liikutella ja kuntouttaa, että ensinnäkin selviää kuinka pahasti se meni rikki. Totesin, että pitkät selkälihakset olivat menneet keskiselässä ihan ramppiin ja kivikoviksi. Mobilisointi sen mitä itse käsilläni yletin ja venyttelyt tuntuivat auttavan ja oli pakkokin niitä tehdä, että pääsin edes sängystä ylös.

Vasta puolentoista viikon päästä siitä 27.4. menin terveyskeskuslääkäriin, koska halusin selvittää lääkäriltä, kannattaisiko selkä kuvata. Lääkärin mukaan selässäni ei ole välilevynpullistumaa eikä sitä kannattanut kuvata. Hän määräsi kipulääkettä. 

Selkä parani vähitellen paremmaksi ja elämäni oli yhtä selän omaehtoista kuntoutusta monta viikkoa. Vähäisempi kipu siihen jäi, koska keskiselässä tuntuu olevan kestojumi siinä pahimmassa kohdassa, mikä kaatuessa tuli.

Korona ja makaaminen monta päivää melkein 23 h/vrk teki sen, että selkä äityi taas samalla tavalla kipeäksi kuin se oli ollut muutama viikko kaatumisen jälkeen. Välillä se on parempi, mutta rasittuu todella vähästä.

Selästä en tahdo muistaa edes kertoa, koska muutenkin sen venyttely on minulle niin arkipäivää ilman sitä kaatumistakin. Yöllä vessassa käynnin jälkeenkin usein venyttelen selkää ja vähän liikuttelen, ennen kuin voin alkaa taas nukkua. Jäykistyessään se kipeytyy ja venyttely ja liike vetreyttävät.

On tosi huono asia selälleni ja koko terveydelleni, etten ole nyt moneen vuoteen jaksanut käydä missään tanssiharrastuksessa edes kerran viikossa. Se pitäisi selkäni kunnossa. Jos tämä meidän yhteiskuntamme terveydenhuolto- ja tukisysteemi toimisi oikein, se antaisi minulle tarvittavan taloudellisen tuen kerjäämättä ja alistamatta ja kannustaisi minua kuntoutumaan. 

Sen sijaan, että se aiheuttaa tuen eväämisillä sellaisen pelon, ettei edes uskalla harkita kuntouttavaan harrastustoimintaan menoa, koska systeemi osoittaa, että ihmisen pitäisi olla lähes kuollut ennen työkyvyttömyyseläkkeen saantia.

Kunpa tämän systeemimme ylläpitäjät tietäisivät ja ymmärtäväisivät mitä he tekevät, kun he passivoivat ihmisen evätessään välttämättömiä tukia ja pakottavat ihmisen todistamaan yhä uudelleen työkyvyttömyyttään ja tällä toiminnalla sairastuttavat lisää, koska ihmisellä tulee tunne, että pitäisi tehdä aina vain vähemmän ja olla aina vain sairaampi, että saisi edes yhteiskunnan tuen. Tämä on silkkaa hulluutta.

Naurattaisi, jos ei itkettäisi se, että xxxxx:n poliklinikkaakin kehdataan kutsua kuntoutustutkimuspoliklinikaksi, kun pisaraakaan siellä ei kuntoutettu vaan päinvastoin.

Ja sitten muka Helsingissä kehitellään jotain psykofyysisiä ihmisen aktivoimisjuttuja me/cfs-sairaille, kun vuosikymmenet on ensin evätty heiltä kaikki tuki ja päinvastoin passivoitu – koska avun kieltäminen passivoi eniten lamaannuttaessaan, ellei sairaus sitten itsessään ole jo täysin lamaannuttanut.. Voi hyvät hyssyrät, milloin tämä hulluus loppuu?



Hyvä käytäntö -konsensussuositus

Edes tämä liitteeni 2.2.2025 Kelalle ei auttanut, vaan sain kielteisen kuntoutustuki- ja työkyvyttömyyseläkepäätöksen:


TIEDOTTEET 23.02.2021

Hyvä käytäntö -konsensussuositus määrittelee kroonisen väsymysoireyhtymän (ME/CFS) kriteerit, tavoitteena potilaiden parempi tunnistaminen, hoito ja seuranta

Esitän alla lainauksia kyseisestä tiedotteesta sekä näkemykseni siitä, miten kyseinen kohta on toteutunut minun kohdallani (vahvennettu teksti ja lopputeksti):


Kroonisen väsymysoireyhtymän (ME/CFS) hoidon ensisijainen tavoite on lievittää tai hallita oireita, kuten uupumusta tai väsyvyyttä, kognition heikkoutta ja kipua, sekä parantaa toimintakykyä.

En ole saanut mitään varsinaista hoitoa me/cfs-sairauteen; toki tk-lääkärin ja xxxx:n lääkärin kanssa käydyt keskustelut auttoivat minua henkisesti ja psyykkisesti.



Kroonista väsymysoireyhtymää (ME/CFS) sairastavan kuntoutuksen lähtökohtana ovat yksilöllinen kuntoutustarpeen arviointi ja laaja-alainen toimintakyvyn arviointi. Suunnitelman keskeiset osat ovat oireenmukainen hoito ja ohjaus levon ja aktiivisuuden rytmittämiseksi.

Hyvä käytäntö -suosituspaneeli suosittaa harkittavaksi aktiivisuuden rytmitystä (pacing) osana hoitoa ja kuntoutusta. Fyysisen, kognitiivisen, psyykkisen ja sosiaalisen aktiivisuuden ja levon rytmitys kannustaa potilaita toimimaan oman toimintakykynsä rajoissa.”

En ole saanut kuntoutusta.

Kela ja Työeläkeyhtiö sen sijaan pyrkivät estämään omaehtoisen aktiivisuuden rytmityksen eli pacingin hylkäämällä kuntoutustuki- ja eläkehakemukseni. Se on erittäin julmaa ja lyhytnäköistä, koska tällä hetkellä pacing on ainut mahdollinen kuntoutukseni.

Pacing estämällä terveyteni saadaan varmuudella romahtamaan lisää.

Tämän tiedoksiannon jälkeen katson Kelan ja Työeläkeyhtiön syyllistyvän tietoiseen fyysiseen ja psyykkiseen väkivaltaan minua kohtaan, jos he vielä jatkavat hakemukseni hylkäämistä.



”– Hoidon seuranta on myös pystyttävä järjestämään. Tämä voitaisiin toteuttaa esimerkiksi yliopistosairaaloiden yhteydessä toimivissa osaamiskeskuksissa. Paneelimme suosittelee, että Suomeen perustetaan julkisin varoin ylläpidettävä kroonisen väsymysoireyhtymän (ME/CFS) hoitoon erityisesti perehtyneiden toimijoiden verkosto.

Suomessa tulisi olla myös yhtenäinen kroonisen väsymysoireyhtymän (ME/CFS) ICD-10-koodi, jolla diagnoosi kirjataan potilasasiakirjoihin.”

Mitään seurantaa ei ole järjestetty.


"Hyvä käytäntö -konsensussuositusta oli laatimassa 19 hengen suosituspaneeli, jossa työskenteli terveydenhuollon ammattilaisia ja potilaiden edustajia sekä erilaisten koulukuntien ja erilaisen asiantuntemuksen edustajia. Suomalainen Lääkäriseura Duodecim sai eduskunnan vuoden 2018 lisätalousarviossa rahoituksen aihetta käsittelevän hoitosuosituksen laatimiseen. Rahoitus myönnettiin valtionavustuksena Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) kautta.”

Kela ja Työeläkeyhtiö katsovat oikeudekseen potilaiden laiminlyönnin lisäksi yhteiskunnan varojen tuhlaamisen, kun ylenkatsovat ja sivuuttavat tämän suosituksen.

Hoidon ja kuntoutuksen laiminlyönti jo sinänsä tulee kalliiksi paitsi potilaalle, myös yhteiskunnalle. Kun ottaa vielä huomioon, että lääkärit ovat saaneet koulutuksensa yhteiskunnan varoin, niin ihmetyttää millä oikeudella he laiminlyövät asiakkaansa.


Toistan vielä tärkeimmän: Tämän tiedoksiannon jälkeen katson Kelan ja Työeläkeyhtiön syyllistyvän tietoiseen fyysiseen ja psyykkiseen väkivaltaan minua kohtaan, jos he vielä jatkavat hakemukseni hylkäämistä.

Olkoon tämä osoituksena kognitioni hitaudesta, että minulla kesti reilu kuukausi Kelan edellisestä päätöksestä saada sanottua selkeästi tämä tärkein asia. Väliin tuli alussa Kelalle paljon tunnereagointia. Se on ymmärrettävää, jos ymmärtää sen, millaisessa paineessa on ihminen, joka ei vuosikausiin saa hänelle kuuluvaa tukea – ja jonka ensin on pitänyt odottaa sairauden kanssa vuosikymmeniä, että voi lääkäreiden tietämättömyyden vuoksi edes apua hakea.

Tunnereaktio osoittaa, kuinka isosta asiasta on kyse ja on vaikea saada järkytykseltä edes päälle kognition toimimista (oletan teidän tietävän sen olevan yksi oire me/cfs:ssä). Kukapa ei uupuneena, flunssaisena, yskäisenä, kuumeisena ja tosi kipeänä (usein tai jatkuvasti toistuvina me/cfs-oireita nekin) reagoisi tunteella – varsinkin sen tahon edessä, joka tuhoaa, vaikka työnsä puolesta kuuluisi rakentaa.

                              (blogissa korvaan työeläkeyhtiön nimen vain sanalla Työeläkeyhtiö,                                                             sairaanhoitopiirin nimen poistin ja tilalla on xxxx)



"Vielä kerran Vakuutusoikeus"

Tällä tavalla meillä Suomessa "oikeus" toteutuu. Kaikista vetoomuksistani huolimatta Vakuutusoikeus hylkäsi kuntoutustuki- ja työkyvyttömyyshakemukseni. Olen kirjoittanut tämän 23.1.2024:


Vielä kerran Vakuutusoikeus!

Viranomainen syyllistyy vakavaan henkiseen väkivaltaan jättäessään me/cfs-diagnoosin saaneen henkilön ilman kuntoutustukea. Teko on tietoinen, koska tieto me/cfs-sairaudesta on lisääntynyt ja helmikuussa 2021 siitä on julkaistu Duodecimissä myös Hyvä käytäntö -konsensusssuosotus. Laiminlyöntiin syyllistyneet eivät voi enää vedota tietämättömyyteen kyseisen sairauden kohdalla. Tätä ei kukaan itseään järkevänä pitävä lakimies tai lääketieteen edustaja voi kiistää.

Teosta tekee erityisen vakavan se, että kyseisten työntekijöiden ammatillinen asema velvoittaa heitä auttamaan ihmisiä – eikä suinkaan väkivallan teolla moninkertaistamaan sairauden aiheuttamaa tuskaa.

Me/cfs-diagnoosin saaneen henkilön ollessa kyseessä kyseiset viranomaiset syyllistyvät myös fyysiseen väkivaltaan. Tämän ymmärtää, jos on ollenkaan perehtynyt siihen, mitä stressi aiheuttaa me/cfs-sairaalle.

Olen selostanut viranomaisille tilannettani enemmän kuin keneltäkään sairaalta ihmiseltä on kohtuullista vaatia. Silti he toinen toisensa jälkeen ovat tehneet kielteisen kuntoutustukipäätöksen. Ovatko nämä ihmiset täysin järkeä ja ymmärrystä vailla?

Minä pääsen eläkkeelle joka tapauksessa neljän vuoden päästä. Kahdelta edelliseltä vuodelta ette voi antaa minulle kielteistä kuntoutustukipäätöstä syyllistymättä itse henkiseen väkivallantekoon. Ja myös fyysiseen, kun on kyseessä me/cfs-diagnoosi.

Ennustaja en ole, mutta olen 30 vuotta jo uskonut saavani itseni vielä kuntoon – joten tahtotilaa minulta ei ole puuttunut. Voitte itse arvioida, mikä on todennäköisyyteni kokea ”ihmeparantuminen” 61-vuotiaana ja olla yhtäkkiä työkykyinen seuraavat neljä vuotta. Hyvin mielelläni ”ihmeparantuisin” ihan tältä istumalta – tahdosta se ei ole kiinni.



Miksi potilas ei saa apua?

 Valitusta Sosiaaliturva-asiain muutoksenhakulautakunnalle tehdessäni löytyy taas monia vanhoja kirjoituksiani. Tässä niistä yksi - toistan samoja asioita, mutta kuinka kauan niitä pitää toistaa, että asiat muuttuvat? Lääkärin vastaus turhasta antibioottikuurista VESIROKKOON on vain yksi ja hyvä esimerkki siitä, että jos lääkäri ei kykene edes noin yksinkertaista ja yksiselitteistä palautetta ottamaan vastaan loukkaantumatta, niin miten on sitten isompien asioiden laita?:


Jo 1990-luvulla tuli selväksi, että lääkärille ei yhdellä vastaanotolla kannata kertoa kuin yhdestä tai korkeintaan kahdesta vaivasta. Vaikka itselle oli jo silloin selvää, että kehon erilaisten oireilujen täytyy liittyä toisiinsa. Tuolloin ei ollut sosiaalista mediaa ja sen selviäminen, etten ole ainut ”omituisesti” oireileva oli työläämpää. Kun sitten erään potilasyhdistyksen kautta selvisi, että on paljon muita kaltaisiani, niin selvisi myös se, kuinka tavallinen ja yleinen kokemus ihmisillä oli se, ettei lääkärille voi kertoa samalla käynnillä useampia oireita.

Ja että lääkärit ovat hyvin ison egon omaavia henkilöitä, jotka loukkaantuvat, jos kokevat potilaan epäilevän osaamistaan. Tästä seuraa sitten se, että potilaalta ei missään nimessä oteta ainakaan palautetta vastaan, vaan vika on aina potilaassa, jos lääkäri ei pysty selvittämään sairautta. Potilas on silloin hankala potilas. On vaikea kuvitella tällaisen lääkäreiden asenteen kauaskantoisia seurauksia, jos on itse aina ollut terve eikä ole tarvinnut seurata kenenkään läheisenkään kamppailua ”omituisten” terveysongelmien kanssa.

Jo 1990-luvulla kävi selväksi, että kaikki uupuminen tulkitaan tuosta vain masennukseksi. Helppoa ja kätevää lääkärille, eikö vain? Ei tarvitse silloin päivittää osaamistaan. Kun ego on lääkärillä riittävän suuri niin voi väittää potilaan oireilua miksi vain haluaa. Vaikkapa sopeutumishäiriöksi. Ja tämä on tosielämää, ei vitsi, vaikka siltä vaikuttaisikin.

Stressin vaikutuksesta puhutaan paljon, mutta sitä ei silti ymmärretä käytännössä uupumuksen aiheuttajaksi, vaan jotenkin kummasti oletetaan, että siinä stressin ja uupumuksen välissä olisi aina masennus tai jokin mielenterveyshäiriö. Ihan kuin ihmiset eivät voisi sairastua liiallisesta stressistä mihinkään muuhun kuin mielen sairauteen. Tai ei käytännössä ymmärretä, kuinka pienikin stressi vaikuttaa erilailla, kun ihmisellä on jo jokin sairaus – tai synnynnäinen neurologinen erilaisuus. Terveydenhoitosysteemi ei tunnu käytännössä huomioivan mitenkään sitä, kuinka heidän oma toimintansa aiheuttaa lisästressiä ja sitä kautta lisää sairastumista.

Itse olen tätä ilmiötä seurannut niin omakohtaisen me/cfs-sairauden kuin vanhusten ja autisminkirjon asiakkaidenkin suhteen. Työiässä olevien kohdalla (ellei ole vakituista työsuhdetta) se vaje, mikä on terveydenhuollon osaamisessa, tulee suoraan Te-palveluiden kontolle ja muuttuu piinaavaksi viranomaisten kanssa taisteluksi työkyvyttömyyseläkettä hakiessa. Ja ennen kaikkea tietysti yksilölle itselleen turhaa kärsimystä tuottamaan.

Miten ihmeessä tästä kierteestä päästään pois elleivät lääkärit ala ymmärtää palautteen vastaanottamisen tärkeyttä? Koska lääkäreillä on niin suuri valta yhteiskunnassamme, niin ei mitenkään! Olen lukemattomia kertoja ehtinyt kirjoittaa potilaspalautteen huomioimisen tärkeydestä terveydenhuollossa, mutta kun tämän toiveen tärkeyttä ei vastaanottaja ymmärrä niin mitään parannuksia ei tapahdu.

Olen esim. ystävällisesti antanut palautteen turhasta antibioottikuurista vesirokon kohdalla; potilas parani niin nopeasti, ettei ehtinyt aloittaa kuuria, vaikka lääke oli jo ostettu. Antibioottikuurin kirjoittaneen lääkärin kollega vastasi minulle hyvin vihaisesti palautteeseeni. Miksi hän ei vain voinut yksinkertaisesti kiittää palautteesta? Itsellä on niin karvaita kokemuksia turhien antibioottikuurien vaikutuksista ja myöhemmin lääkäreille on tullut tieteellistä näyttöäkin antibioottien vaaroista, joten luulisi, että hyvillä mielin voisi tuollaisen palautteen ottaa vastaan.

Tämä sama lääkäreiden vihaisuus tai vaihtoehtoisesti välinpitämättömyys palautteista on tullut karvaalla tavalla vastaan monta kertaa. En voi kuin suuresti ihmetellä.



lauantai 22. helmikuuta 2025

Kuolevan ihmisen vieminen paaritaksilla palvelutalosta päivystykseen

Isäni kuolemasta on kulunut reilu vuosi ja vasta nyt pystyn siitä kirjoittamaan. Ja nytkin vain hyvin lyhyesti.

Isäni ehti olla palvelutalossa vuoden ja neljä kuukautta. Palvelutalossa hoito oli muuten niin hyvää kuin tuossa tilanteessa toivoa saattoi. Paitsi viimeisinä kuukausina, kun työntekijät olivat vaihtuneet useaan otteeseen.

Isäni joutui olemaan vaipoissa onneksi vain kolme viikkoa. Ja sen vuoksi, kun hän kaatuessa loukkasi selkänsä - tai sitä pidettiin ainakin kipujen syynä. Hän oli ihan tuskissaan sen kolme viikkoa, mutta vasta kuolinpäivänä selvisi todellinen syy; hänen munuaisensa eivät enää toimineet.

Munuaisarvot oli saatu, kun palvelutalossa säikähtivät ja yrittivät saada isälle ambulanssin. Ei saatu ambulanssia, vaan paaritaksi. Satuin juuri tulemaan muutenkin isän luona käymään, kun minullekin oli autoa ajaessani yritetty palvelutalosta soittaa. Yritin palvelutalossa kyseenalaistaa paaritaksia sitä odotellessamme, mutta turhaan. Isä oli niin tuskissaan, että häneen ei juuri saanut kontaktia - laulaminen oli ainut apu, johon pystyin odotellessa. Vaippoja vaihdettaessa hän vain ölisi tuskissaan.

Lähdin mukaan paaritaksiin - tietenkin. Se on elämäni hirvittävin autokyyti; jokainen pienikin töyssy sai isän huutamaan tuskasta. 

Perillä emme joutuneet kovin kauaa odottamaan, kun lääkäri tuli kertomaan meille, että isällä on muutama päivä elinaikaa. Isästä ei siis otettu päivystyksessä mitään lisäkokeita, vaan lääkärin arvioi perustui palvelutalossa otettuun verikokeeseen.

Isäni vietiin siis PAARITAKSILLA päivystykseen vain kuulemaan jo palvelutalossa otettujen testien perusteella päivystyksen lääkärin kuolemantuomio. Isällä ei sitten ollutkaan enää muutamaa päivää elinaikaa, vaan muutama tunti. Hän kuoli samana iltana palvelutalossa. On sanomattakin selvää, että hirvittävä paaritaksikyyti aivan varmasti nopeutti kuolemaa.

Kehtaako joku kertoa minulle, ettei tämä ole hölmöläisten hommaa? No kyllä kehtaa...

Tein kantelun asiasta. Vastaus oli tietysti, että oli toimittu oikein. Olen jo oppinut karvaimman kautta, että tässä meidän "onnellisten maassamme" ei terveydenhoitosysteemissä kukaan ota vastuuta siitä, vaikka olisi toimittu ilmiselvästi ja yksiselitteisesti väärin. Viranomaisilla on aina omat selityksensä, jotka kaihtavat totuutta. Hyvin harvoin on olemassa sellainen näyttö, joka ei jätä tulkinnan varaa edes kovakalloisimmalle viranomaiselle.

Näiltä viranomaisilta tuntuu unohtuvan se tosi asia, että joku päivä he itsekin kuolevat. Se olisi ihan hyvä muistaa, niin tulisi ehkä hoidettua tällaiset asiat kuntoon.



torstai 16. tammikuuta 2025

Vanhusten verenpaine- ja muistitestaamisesta

Lääkärit hyvät, mitä jos vihdoin taas alkaisitte hoitamaan ihmistä ihmisen eri osien sijaan? Kun ette näe metsää puilta niin metsään mennään ja eksytään.

Olette saaneet päähänne, että verenpaine ja muistitestaaminen ne ovat kaikille tietyn ikäisille ne tärkeimmät asiat. Ihmisistä ja heidän kokemuksistaan viis, kunhan teidän omassa päässänne kriteerit täyttyvät ja palkka juoksee. Siitä vaan iäkkäät ihmiset liukuhihnalle, mars mars!! 

Laitatte vanhukselle neljän päivän aamua-iltaa testaamiset kotiin tehtäviksi välittämättä laisinkaan siitä, kuka ne testaa. Välittämättä laisinkaan siitä, jos testaajina on ventovieraita hoivapalvelun ihmisiä, jotka joudutaan ottamaan vain sen aamua-iltaa vp-testin vuoksi ja verenpaine nousee hetkittäin pelkästä säikähdyksestä, kun kotiin tulee aina uusi ihminen. Ette välitä yhtään siitä, jos muuten vanhuksen verenpaine on jopa erityisen alhainen läheisen mittaamana.

Ette välitä yhtään siitä, jos omainen teille asian selittää, jos on jollain ihmeen konstilla saanut teihin ensin yhteyden. Terveyskeskuslääkärin kanssa yhteydenpidon olette tehneet mahdottomaksi muuten kuin jonottamalla ensin vastaanottoajan teille.

Geriatrian poliklinikalta laitetaan vuoden päästä uudestaan verenpaineen neljän päivän aamua-iltaa mittaus vanhukselle tehtäväksi - enkä tiedä näkyvätkö heille tiedot terveyskeskuksen puolelta siitä, kuinka alhainen vp kyseisellä asiakkaallanne on ollut, että hetken edes miettisitte, onko jatkuvalle testaamiselle tarve.

Mitä jos hoitaisitte vihdoin ihmisiä? Jääköön se toiseen kertaan, miten stressaavia teidän muistitestaamiset ja poliklinikalle tulo voi olla kaikille vanhusta hoitaville läheisille vanhuksen itsensä lisäksi, kun vanhus pelkää testiin tuloa viikkoja ja kuukausia etukäteen. Toistuva muistin testaaminen tuntuu lähinnä kiusanteolle, varsinkin kun potilas on vielä muistaessaan ilmoittanut, ettei missään nimessä halua muistilääkkeitä, kun näki kuinka pahoinvoivaksi hänen oma miehensä niistä tuli ja ne jouduttiin joka tapauksessa lopettamaan. Kyseessä on äitini, jolla simakin menee päähän. Ja isälleni muistilääkkeet eivät sopineet.

Vielä lopuksi hyvät lääkärit:

Kyllähän te oikeasti välitätte. Tai suurin osa teistä välittää paljonkin. On hyvä kuitenkin pysähtyä miettimään, mitä sen systeemin kaavat ja mallit, mitä itse olette olleet luomassa, aiheuttavat heille, joita teillä olisi tarkoitus auttaa.