Hometalot ja amalgaamit

Tahdon vielä tuoda esille oman kokemukseni hometaloista ja amalgaameista sekä  niiden aiheuttamista terveysongelmista/ongelmien kieltämisestä. (Nimet olen jättänyt pois)

Tein 1990-luvulla pitkään lastentarhanopettajan sijaisuuksia Päiväkoti ........ssa. Rakennus on myöhemmin purettu homeen vuoksi, vaikkei se ollut kovin vanha rakennus edes.

Osassa rakennusta oli hyvin tympeä haju, jota harva työkavereistani haistoi, johtuen ehkä siitä, että moni tupakoi. Samoihin aikoihin olimme lasteni kanssa lyhyen ajan altistuneet homeelle myös kodissamme tiskikoneen vuodettua rakenteisiin.

Tuohon aikaan minulla oli vuosikausia jatkuvasti pientä lämpöä, hengitystieongelmia ja kaikkea mahdollista selittämätöntä vaivaa. Terveyskeskuksen ylilääkärin käyttäytyminen minua kohtaan oli käsittämättömän julmaa hakiessani apua. Noihin aikoihin otatin varulta myös amalgaamit suustani, olihan suussani 12 paikkaa, joista osa tosi suuria paikkoja. ”Amalgaamia” ei olisi saanut lääkärille mainita, koska se sana sai lääkärissä aikaan alkeellisen puolustusreaktion ja potilas jäi ilman apua.

Samoihin aikoihin, kun lääkärit vakuuttelivat amalgaamin turvallisuutta, oltiin kovasti huolissaan siitä, kuinka hautausmaalla elohopea pääsee vainajien suussa olevista amalgaamipaikoista maaperään. Huoli on aiheellinen, kun kyseessä on raskasmetalli. Kummallisesti se oli kuitenkin ihmisen suussa ”turvallista”. Kyllä siinä sai pieni ihminen ihmetellä, voiko tällainen olla tottakaan!

Viimeiseksi työpaikakseni lastentarhanopettajana jäi Päiväkoti .......  vuonna 2002. Rakennus ei ollut vanhakaan, tietääkseni 1980-luvulla rakennettu, mutta se purettiin homeen vuoksi maan tasalle. Varsinkin vauvojen osastolla haju oli hirvittävä; olin kauhuissani, miten tuollaiseen hajupesään jätetään pieniä, kaikkein herkimmässä iässä olevia lapsia. Siellä työskennellessäni homeongelma vasta alettiin ottaa todesta ja tutkia. En ehtinyt olla montaa kuukautta töissä, kun jouduin käymään lääkärissä sairastamisen vuoksi, mutta lääkäri ei kirjoittanut edes sairauslomaa. Olin niin väsynyt jo lääkäreihin, etten tainnut tuolloin jaksaa vaatia heiltä mitään. Sanoin itseni irti sijaisuudesta ja sain käydä Työvoimatoimiston kanssa melkoisen taistelun, etten joutunut karenssille. Tuon tapahtuman jälkeen päätin vaihtaa alaa, vaikka se olikin raskas päätös.

Lääkärini, joka on Valviran hampaissa, on AINUT lääkäri, joka on YMMÄRTÄNYT huonon sisäilman vaikutuksen terveyteeni. Huonoksi onnekseni rakennus, jossa toimin yrittäjänä seitsemän vuotta, oli vanha rakennus, jossa epäiltiin homeongelmaa. Asuinkin samassa rakennuksessa neljä vuotta.

Ihan uskomatonta on kuulla joidenkin ns. asiantuntijoiden - jopa lääkäreiden kouluttajan - naureskelevan homeongelmien olevan vain korvien välissä ja "tarttuvan" sosiaalisessa mediassa. Huh huh, millaisia ihmisiä meillä on päässyt opiskelemaan lääkäriksi ja jopa lääkäreiden kouluttajiksi. Ei ole sitten ihme se potilasta halventava ja pilkkaava asenne, johon törmääminen on lääkärin vastaanotolla jo arkipäivää.

Lisäys 16.1.2022: 

Toksisella sisäilmalla ja ihmisen oireilla on yhteys – monitieteellinen väitöstutkimus todisti asian ensimmäistä kertaa (yle.fi)

Ylen verkkouutisissa oli pari päivää sitten tämä uutinen oululaisesta tutkimuksesta.

On hienoa, että nyt on tutkimusnäyttöä.

Mutta voisiko lääketieteessä tulla jatkossa periaatteeksi, että ihmistä ei saa jättää ilman apua tutkimustulosten puutteen vuoksi?

Voisiko tulla periaatteeksi se, että ihmisen kokemusta uskotaan, elleivät tutkimukset toisin todista?

Lisäys 9.6.-22:

Oulun poliisiasemalla 21 työntekijää sairastui sisäilmasta astmaan – väitöstutkimus osoittaa yhteyden rakennuksen kosteusvaurion ja sairauksien välillä (yle.fi)

Vieläkö joku lääkäreiden kouluttaja kehtaa naureskella homeesta sairastuneille ja opettaa samaa asennetta tuleville lääkäreille?

Potilaan kysymyksiä lääkärille

Lääkärin tehtävä on auttaa potilasta paranemaan tai vähintäänkin auttaa hänen oireitaan niin, että elämä olisi inhimillistä ja tyydyttävää. Onhan näin - onhan?

Mihin tämä perusasia on unohtunut, kun valtavan suuri määrä ihmisiä kokee tänä päivänä, ettei lääkäri hoida perustehtäväänsä ja ettei lääkäri ole edes kiinnostunut potilaan paranemisesta?

Olen itse seurannut tilannetta jo kolmekymmentä vuotta eikä mikään näytä päällisin puolin muuttuneen. Potilasta ei saa parantaa mikään tai kukaan muu kuin lääkäri juuri niillä menetelmillä, mitkä hänelle on joskus "vuonna kivi ja kanto" yliopistossa opetettu. Useimpia lääkäreitä ei yksinkertaisesti kiinnosta, jos potilas on parantunut "väärin" eli jollain sellaisella tavalla, mitä kyseinen lääkäri ei ymmärrä. Valvira rankaisee julmalla tavalla lääkäreitä, jotka hoitavat ja jopa parantavat eri tavoin potilaita, joita kukaan muu ei ole osannut hoitaa; Valvira ottaa näiltä lääkäreiltä pois luvan parantaa ihmisiä.

En voi lakata ihmettelemästä tätä. Kaiken järjen mukaan lääkärillä pitäisi herätä suuri mielenkiinto asiaan, jos potilas paranee tavalla, jota lääkäri ei ymmärrä. Tätä mielenkiinnon heräämistä ei jostain syystä tapahdu ja se on erittäin merkillistä. Potilaana tulee miettineeksi väkisinkin, onko lääkäri silloin oikealla alalla. Eikö hän alun perin lähtenyt kouluttautumaan lääkäriksi juuri ihmisiä auttaakseen ja parantaakseen? Mihin ja miksi tuo ajatus on matkan varrella hävinnyt?

Potilaan näkökulmasta lääkäri pakenee tietämättömyyttään plasebo- ja nosebo-ajatuksiin. Onhan vuosia tai jopa vuosikymmeniä turhaan lääkäreiltä apua etsinyt potilas kokeillut jo kaikkea mahdollista ja jos sitten esimerkiksi lopulta toimiva ja avun tuova eläinperäinen kilpirauhaslääke olisi vain plaseboa, niin miksei sitten jo aikaisemmissa kokeiluissa plasebo toiminut? Ja ennenkaikkea, miksei lääkäriä oikeasti kiinnosta tutkia edes asiaa? Vai onko niin, että hän on työssään niin ylikuormitettu, ettei hänellä ole aikaa ja energiaa kiinnostua?

Ei niin, etteikö valveutunut potilas itse ymmärtäisi asenteen ja ajattelun vaikutusta ja näin ollen myös plasebo-mahdollisuutta. Miksi kuitenkin käy niin, että potilas kokee usein olevansa lääkärin silmissä täysi idiootti, kun asioista ei edes keskustella aidosti kiinnostuneena? Tosiasiassahan potilas on turhaan apua etsiessään joutunut useassa tapauksessa kääntämään koko elämänsä nurin ja miettimään yhtä lailla fyysisiä kuin psyykkisiäkin tekijöitä sairastamiseen. Hän olisi suorastaan valtava tietopankki lääkärille kokemuksineen, jos lääkäri vain osaisi arvostaa tuota kokemusta. Pitkään sairastaneella ihmisellä on usein syntynyt kokonaiskuva kehostaan ja siitä kuinka tuo kokonaisuuden ymmärtäminen on suorastaan edellytys paranemiselle.

Meillä ei mielestäni olisi enää yhtään varaa lääkärien ylimielisyydelle. Masennus on kansansairaus ja monet asiaa omakohtaisesti tai läheisen kautta seuranneet tietävät, kuinka huonolla tolalla meillä masennuksen hoito on ja kuinka järkyttäviä voivat olla lääkkeiden haittavaikutukset. Puhumattakaan siitä, että masennus-diagnoosista on tullut "roskakori", johon lääkäri voi kaikessa rauhassa tyhjentää tietämättömyytensä ja osaamattomuutensa. Kuka kiinnostuisi tutkimaan, kuinka paljon meillä on diagnosoitu väärin potilaita? Kela vielä lisää väärin diagnosoinnin mahdollisuutta eväämällä todella sairailta ihmisiltä sairauslomia. Tämän tietäessään myötätuntoiset lääkärit ovat joskus suorastaan pakotettuja yli- tai väärin-diagnosointiin halutessaan auttaa potilasta.

Siis vieläkin vaan jaksan kysyä lääkäreiltä: Tekisimmekö vihdoinkin yhteistyötä?

KELA ja lääkärit, onko muutos aitoon välittämiseen mahdollista?

En oikein tiedä, mistä aloittaisin. Olen pitkään miettinyt Kelan lääkäreitä, miten heistä kirjoittaisin. Olen pyrkinyt keskittymään toipumiseni tiellä mukaviin asioihin, jotta saisin voimaa tulla terveeksi mahdollisimman pian. Mutta Kelan lääkärit nousevat aina tajuntaani; minun on pakko kirjoittaa tästä.

Kelan lääkärit eväävät ihmisiltä sairauslomia näkemättä ihmistä tai antamatta edes ohjetta siitä, miten ihmisen tulisi sairautensa todistaa. On täysin kornia, että ylipäätään lääkärille pitää todistaa, että on sairas. Varsinkin, kun ihmisen nähnyt ja tutkinut lääkäri on sen jo tehnyt. On täysin käsittämätöntä, että meillä Suomessa saa toimia tällainen korkeasti koulutettu ja korkeaa palkkaa nauttiva ammattikunta, joilla katsotaan olevan sellainen "yli-ihmisen" kyky, että he ihmistä näkemättä tietävät, onko ihminen sairas vai ei.

Samalla nämä "yli-ihmiset" ajavat sairaan ihmisen käsittämättömään ahdinkoon, kun hän joutuu kamppailemaan toimeentulonsa kanssa TE-toimistossa. Jos hän ilmoittaa siellä, ettei ole työkykyinen, hän joutuu "kuntouttavaan työtoimintaan", mistä seuraa se, ettei hän voi tulla terveeksi. Ainakaan, jos sairaus on stressiperäinen. Kela ja TE-palvelut varmistavat, että stressi ei suinkaan pääse vähenemään, vaan lisääntyy valtavasti.

Itselläni oli kuitenkin onni kohdata niin ymmärtäväisiä TE-palvelujen monialaisen palvelun ihmisiä, että ollessani terveyskeskuslääkärin määräämällä sairauslomalla, jota Kela ei hyväksynyt, sain olla rauhassa ilman heidän "kuntouttavaa työtoimintaansa", koska valitin päätöksestä. Mutta systeemi on täysin sairas, jos sairaan ihmisen pitää ponnistella äärimmilleen, että saa edes mahdollisuuden levätä. Kaikki eivät tähän pysty.

Kornilta tuntuu, kun nuori ja kokematon terveyskeskuslääkäri lähtee mukaan tähän Kelan peliin ja tietämättömyyksissään määrää jo toipumassa olevan ja yksityiseltä lääkäriltä apua saaneen ihmisen jopa kuudeksi viikoksi sairaalaan tutkimuksiin ja työkykyselvitykseen. Kuudeksi viikoksi! Ihmisen, joka ei ole päässyt toipumaan omasta sairaudestaan, koska viimeisen vuoden aikana hänen läheisistään on vuoronperään ollut aina joku sairaalassa ja hän on joutunut tukemaan jaksamisen äärirajoilla heitä. Ja taistelemaan uupumukseen asti mm. psykoosipotilaan inhimillisen hoidon puolesta. 

Kokematonta terveyskeskuslääkäriä konsultoineen ja potilasta näkemättömän psykiatrin olisi kai kuulunut ymmärtää, ettei sairaalan kauhua läheistensä kautta kokenut toipumassa oleva potilas suinkaan parane sairaalaan turhiin tutkimuksiin joutumalla vaan riittävällä levolla. Keskusteluapua kun oli jo saatu ja yksityiseltä puolelta hormonihoito ja suolistonhoito olivat jääneet traagisten tapahtumien myötä puolitiehen.

Kokematonta terveyskeskuslääkäriä ei suinkaan kiinnostanut ilmainen konsultaatioapu, mitä yksityinen funktionaalinen lääkäri tarjosi. Tämä lääkäreiden ylimielisyys uutta tietoa kohtaan on tullut tutuksi liian monelle sellaiselle suomalaiselle sairaalle, jonka sairaus ei ensinäkemältä näy verikokeissa tai muutenkaan päälle päin. Lääkäreiden ylimielisyys-asennevamma näyttää olevan niin yleistä, että sen täytyy jollain lailla juontaa juurensa jo koulutuksesta - näin tulkitsen. "Tieteellisyys" on sana, jota käytetään aseena ja vallan välineenä - joskus jopa vailla totuutta.

Kelan lääkäreiden toiminta aiheuttaa valtavaa inhimillistä kärsimystä yksilötasolla, mutta myös kansantaloudellisesti se on järjetöntä. Entä jos minä olisin ollut mitään ymmärtämätön potilas ja olisin mennyt kuudeksi  viikoksi turhiin tutkimuksiin sairaalaan? Siihenkö tällä yhteiskunnalla on varaa, muttei siihen, että yhteiskunta olisi tukenut toipumistani hyväksymällä sairauslomani?

En koe saavani vastinetta maksamilleni verorahoille, kun olen sairastamiseni tiellä joutunut hakemaan kaiken avun yksityiseltä puolelta, olemaan hyvin aktiivinen terveyteen liittyvän tiedon saannin suhteen enkä sitten ole saanut ilmiselvästi tarpeen olevaa sairauslomaakaan. 

Omalla kohdallani tässä kaikessa on erinomaisen hyvää se, että olen joutunut ottamaan täydellisesti vastuun omasta terveydestäni. En voi tukeutua vain virallisiin suosituksiin, koska tiedän kuinka valheellisia tai vähintäänkin vajaita ne ovat vaikkapa ravintoasioiden suhteen. Oma kokemus on se, mikä opettaa eniten. Sairas on itse oman sairautensa paras asiantuntija, tämä pitäisi yliopistoissa vihdoinkin opettaa myös lääketieteen opiskelijoille, jotta edes tulevaisuudessa meillä olisi asennevammasta vapaa lääkärikunta.

Ja hyvät lääkärit, me oman elämämme ja sairautemme kokemusasiantuntijat olemme ilomielin käytettävissänne uuden asenteen ja ymmärryksen herättelyssänne.

12.3.2025:

Kokematon nuori tk-lääkäri tarkoitti varmasti hyvää ja kiitokset hänelle siitä, että hän halusi auttaa niillä tavoilla, mitkä hänellä oli käytettävissä. Vaatii valtavasti taitoa ja ymmärrystä lääkäriltä nähdä ja ymmärtää potilaan kokonaistilanne. Ja huomata sekin, ettei äiti-ihminen, joka on juuri selvinnyt sairaalan kauhuista tyttärensä oltua kuukausia suljetulla osastolla, pysty katsomaan sairaalaan päinkään pitkään aikaan. Muistutan, että samalla osastolla, jolla tyttäreni oli, toinen potilas teki itsemurhan hirttäytymällä huoneessaan - sairaalassa!!!!

Ja kun äiti-ihmisellä vielä oli kallis tutkimusrumba ja siihen liittyvä lääkekokeilu kesken yksityispuolella, minkä kokematon lääkäri sivuutti. (Sekin mietityttää, oliko kokematon nuori lääkäri ollut juuri sen endokrinologin opissa, joka lynkkasi virheellisillä syytöksillä tuon minua hoitaneen kokonaisvaltaisen lääkärin. Voi taivas, millainen piiri pieni siellä lääkäreiden piirissä pyöriikään...)

Uskomushoitoja ja keisareita

Lääkärit puhuvat mielellään uskomushoitoina niistä hoidoista, mistä eivät mitään tiedä. Eikä asiaa auta potilaiden todistukset näiden hoitojen tuomasta avusta. Jos ne tuovat apua, kyseessä on silloin plasebo, kuittaavat lääkärit suuressa kaikkitietävyydessään.

Tässä asenteellisuudessaan nämä lääkärit eivät huomaa, kuinka heidän oma toimintansakin perustuu paljolti heidän omiin uskomuksiinsa, eikä siihen paljon puhuttuun tieteelliseen näyttöön. Lääketieteen teknistyessä useilta lääkäreiltä on unohtunut se tärkein; dialogi potilaan kanssa. Lääkäreitä tuntuu hyvin yleisesti vaivaavan asennevamma, että potilaat ovat tyhmiä ja lääkärit tietävät aina potilasta paremmin, mikä tälle sopii. Kauas ollaan silloin menty Hippokrateen ajoista.

Lääkärit elävät omissa kuplissaan, joissa ihmiset ovat numeroita ja diagnooseja. Unohtuu ihminen itse ja tämän kokemus omasta elämästään. Oli sitten kyseessä Kelan lääkäri tai sairaalan lääkäri, niin lääkäri voi kävellä kaikkien muiden yli, jättää näkemättä ja huomioimatta ruohonjuuritason ja päättää omassa ylhäisyydessään, mitä ihmisen elämälle tehdään.

Yhteiskunnan varoja haaskautuu järjettömiä määriä tämän lääkäreiden asennevamman vuoksi: Ihmisiä tutkitaan turhaan ja ne tutkimukset, mitä pitäisi tehdä, jätetään joidenkin kohdalla tekemättä. Sairaalle ihmiselle Kela ei myönnä edes sairauslomaa, ellei potilas sovi Kelan omiin muotteihin. Kas kun lääkäri luulee ja uskoo tietävänsä, mikä potilasta vaivaa ja vaivaako ylipäätään. Potilashan ei lääkärin mielestä voi itse tietää mitään terveydestään. Jos potilas sitten hoitaa itsensä muualla terveeksi, tuo asennevammainen lääkäri ei koskaan saa tätä edes tietää. Eihän lääkäreitä kiinnosta palaute asiakkailtaan. Asennevammaan kun liittyy kaikkitietävyyden harha, niin eihän silloin tietenkään voi kysyä potilaalta, olitko tyytyväinen ja tulitko terveeksi.

Tästä kaikesta voisi kertoa osuvasti vanha satu keisarin uusista vaatteista. Keisari on lääkäri, joka hallitsee niin potilaita kuin muuta henkilökuntaakin terveysasemilla, sairaaloissa ja Kelassa. Hienot vaatteet, joita ei oikeasti ole, ovat kuin se kaikkitietäminen, minkä monet lääkärit kuvittelevat omaavansa. Viaton lapsi on potilas tai omainen, joka on saanut kokea tuon valheellisuuden. Nyt olisi jo oikeassa elämässä aika kuuluttaa kuuluville lapsen näkemä totuus. Voisimmeko vihdoin olla yhdessä ihmisiä, niin potilaat kuin lääkäritkin?

Terveydenhoitoa Hölmölässä

Voi mahdotonta taas tätä meidän terveydenhoitojärjestelmäämme! En oikeasti viitsisi valittaa, mutta onko tässä mitään järkeä?

82-vuotias äitini kävi terveyskeskuksessa viime syksynä oikean käden sormien puutumisen vuoksi. Lääkäri määräsi liikuntaa ja särkylääkettä - ei muuta. Seuraavalla viikolla käsikirurgi yksityisvastaanotollaan totesi oikeassa kädessä olevan selvän rannekanava-ahtauman ja vieläpä pikaisen leikkauksen tarpeen. Äidillä oli oikea olkapää murtunut pahoin vuosia aikaisemmin kaatumisen seurauksena ja olkapää oli pysyvästi liikuntarajoitteinen ja luita oli liitetty metallilevyillä toisiinsa. Äiti kertoi samalla, että tietty kohta olkavarressa kirveli ja oli vaivannut pitempään. Käsikirurgi neuvoi äitiä puhumaan julkisella puolella olkavarren röntgenkuvauksesta samalla kun ranteen vuoksi asioi lääkärillä leikkaukseen liittyen. Käsikirurgi laittoi äidin käden leikkausasian eteenpäin julkiselle puolelle.

Muutaman kuukauden päästä äiti pääsi yliopistollisen sairaalan hermoratatutkimukseen, jossa ranteen leikkauksen tarve vahvistettiin. Siellä kerroimme käsikirurgin terveiset röntgenkuvauksen tarpeesta. Äidille kerrottiin, ettei heiltä voi saada lähetettä röntgeniin. Aioimme sitten lääkärille seuraavan ajan saatuamme kertoa hänelle käsikirurgin terveiset.

Kun äiti meni sitten yliopistollisen sairaalan käsikirurgiselle poliklinikalle alustavasti leikkaavan lääkärin vastaanotolle parin kuukauden päästä niin saimme tietää, että siellä hoidetaan vain kyynärpäästä alaspäin kättä. Että olkavarren röntgenkuvauksen vuoksi pitäisi mennä terveyskeskuslääkäriin ja pyytää sieltä lähete olkavarren kuvaukseen. Yritin saada äidille puhelimitse aikaa terveyskeskukseen kertoen asian. Ainut mahdollisuus on mennä päivystykseen jonottamaan lääkärin aikaa.

Kiitokset kaikille ystävällisille lääkäreille ja hoitajille. Mutta kuka kantaa vastuu tästä hölmöläisen systeemistä? Puoli vuotta meni sitten hukkaan sitä röntgenkuvausta odotellessa. Sen lisäksi, että tämä systeemi aiheuttaa inhimillistä kärsimystä niin eihän tässä ole päätä eikä häntää myöskään taloudellisessa mielessä.

Hieman epäilyttää paraneeko mikään sote-uudistuksen myötä, vaikka olenkin ikuinen optimisti.

Potilaat vailla ihmisyyttä

Eihän sitä uskoisi, miten länsimaisessa yhteiskunnassa ihminen voi menettää ihmisarvonsa sairastuessaan psykoosiin. Ei sitä uskoisi, ellei olisi itse läheltä nähnyt.

Eräässä suurehkossa suomalaisessa kaupungissa psykiatrisessa sairaalassa suljetulla psykoosiosastolla päätti eräs herkkä nuori mies päivänsä sairaalassa hirttäytymällä. Käytetään hänestä tässä nyt vaikka nimeä Arttu. Arttu luki paljon raamattua ja kutoi pipoja sairalatovereilleen. Hän oli hyvin myötäelävä ihminen. Vähän ennen kuolemaansa hän antoi tekemänsä pipon Kallelle (nimi muutettu) ja kertoi laittaneensa rukouksen jokaiseen silmukkaan, että Kallen elämässä kaikki menisi hyvin.

Artun itsemurha tuli yllätyksenä, vaikka tiedossa oli, että hän oli erittäin paljon kärsinyt lääkkeiden sivuoireista. Hän saattoi purkaa pahaa oloaan juoksemalla täysillä ovea pahki. Toisen potilaan omaisena näin tällaisen tilanteen ja näin ja kuulin mieshoitajan kylmän ja kolkon kommentin Artulle. Sydäntäni kylmäsi. Toki olin jo "tottunut" kylmään kohteluun ja siihen, ettei potilaiden sivuoireita lääkkeistä oteta  todesta.

Kun Arttu oli päättänyt päivänsä ja Kalle koki suurta tarvetta käsitellä asiaa, hoitajat vain tokaisivat, että ei kannata ajatella asiaa. Psykiatrisessa sairaalassa!

Asiaa ei käsitelty mitenkään potilaiden kanssa. Kalle ei saanut välittää edes kirjoittamaansa kirjettä Artun vanhemmille. Kalle koki, että hoitajat suhtautuivat täysin kylmästi ja tunteettomasti potilaan itsemurhaan. Se oli heille vain arkipäivää.

Miten psykiatrisen sairaalan lääkärit ja hoitajat voivat olla kuin kylmiä kivipatsaita? Kuka puuttuu potilaiden hätään, kun nämä "asiantuntijat" vetoavat vaitiolovelvollisuuteensa ja pääsevät laiminlyönneistään ja ylilyönneistään kuin koira veräjästä?

Jos missä vaan muualla tapahtuisi tällainen järkyttävä tapahtuma, niin työntekijöillä ja asianosaisilla, myös muilla potilailla, olisi heti oikeus kriisiapuun. Mutta ei suljetun osaston psykoosipotilailla. Heiltä on otettu pois heidän ihmisarvonsa ja itsemääräämisoikeutensa.

Kalle ja moni muu osatolla ollut koki, että sairaala sairastutti lisää. Ja minä omaisena näin, kuinka totta se oli. Miten se on mahdollista vielä vuonna 2016 Suomessa? Fyysistä oireiluakaan, esim. ihottumaa ei hoidettu mitenkään. Omaisena sai turhaan pyytää esim. läheiseni rauta-arvoja mitattavaksi, vaikka ne sairaalasta päästyä todettiin liian alhaisiksi. Lääkäreillä on hyvin vähän tietoa ravintoaineiden merkityksestä kokonaisvaltaisesti terveydelle, myös mielenterveydelle, ja hyvin tavallista on siitä tarjolla olevan tiedon ja tutkimuksien vähättely. Pyydettäessä potilas sai sentään monivitamiinia ja E-EPA:a. Psykoosilääkkeiden annosmääriä lääkärit tuntuvat nostavan surutta, vaikka potilaalla olisi jo valmiiksi sietämättömät sivuoireet niistä.

Minun ensimmäinen ajatukseni kuultuani Artun itsemurhasta oli sama, kuin miten Kalle ilmaisi asian: "Sairaala tappoi Artun." Tämä tuntuu olevan yleinen käsitys potilaiden keskuudessa. Epäily on jo niin vakava, että asia pitäisi jonkun ulkopuolisen puolueettoman tahon tarkoin tutkia. Ja jos virallisesti hyväksytyt käytännöt tappavat potilaan, toisin sanoen pakottavat tekemään itsemurhan, niin on korkea aika myöntää virheet ja korjata toimintaa.

Miten on mahdollista, että psykiatrisessa sairaalassa on vielä lääkäreitä, jotka eivät osaa kuunnella potilasta? Onko mahdollista, että meillä on sairaaloissa lääkäreitä, joiden ainut "osaaminen" on vahvojen ja ihmisen koko persoonallisuutta muuttavien lääkkeiden määrääminen? Sellaisten lääkärien toiminta ei kestä päivänvaloa eikä sitä, että itsemurhan tehneen potilaan tapausta käsiteltäisiin. Aina on helppo laittaa itsemurha sairauden piikkiin. Lääkärit ovat nähneet potilaansa vain sairaina; he eivät tiedä ja tunne potilaitaan ihmisinä.

Kuka ottaisi todesta potilaiden hädän? Potilasasiamies? Eduskunnan oikeusasiamies? Vai ovatko hekin kylmettäneet ja kovettaneet itsensä; niin usein kuulee kanteluiden olevan turhia. Ongelmana on se, miten potilaana todistat kaltoinkohtelun, kun vastassa on koko järjestelmä lääkäreineen, joita monet edelleen pitävät Jumalasta seuraavana.

Siltikin - ja juuri siksi - toivon sydämestäni, että mahdollisimman moni potilas ja omainen jaksaa vielä kaiken sairauden aiheuttaman huolen ja uupumuksen lisäksi tehdä valituksia ja kanteluita silloin, kun on aihetta. Mitä enemmän nämä asiat saavat julkisuutta, sitä nopeammin saamme toimintatapoja muutettua inhimillisiksi ja potilaan oireilun todesta ottamisen itsestäänselvyydeksi.

Lisäys 30.1.2022:

Otin potilaan itsemurhan tiimoilta aikoinaan yhteyttä jopa Valviran Tarja Holiin, mutta sain nuivan vastauksen, jossa hän vetosi työntekijöiden vaitiolovelvollisuuteen. Eikö ole mitään rajaa sillä, kuinka vaitiolovelvollisuudella suojellaan työntekijöitä laiminlyöntien ja jopa potilaiden kaltoinkohtelun esiintulolta - eikö edes potilaan itsemurha hirttäytymällä omassa potilashuoneessaan auta ylittämään vaitiolovelvollisuuden tuomaa suojaa työntekijöille?

Kaikkihan tiedämme, että vaitiolovelvollisuus on oikeasti sitä varten, että se suojaisi potilasta - ei työntekijöitä, niin kuin nyt näyttää tapahtuvan.