Näin tapahtui jo pikkutyttönä ollessani - olin ala-asteen ensimmäisillä luokilla tuolloin. Kerroin äidille tietysti kivusta ja äiti vei minut korvalääkäriin, vaikka yritin selittää hänelle, että ei korva sieltä sisältä ole kipeä. Ei auttanut; äiti ei ymmärtänyt, että ulkokorva voi olla kipeä. Olihan minulla ollut niin usein sisäkorva kipeä ja korvalääkärillä käynti oli tuttua. Tosin niin pienenä, että siitä minulla ei ole muistikuvia, että korvani on lääkäri puhkaissutkin. Äidin huoli oli siksi ymmärrettävä.
Kun menimme lääkäriin, sama toistui, että kerroin ulkokorvan olevan kipeä. Korvalääkäri ei tiennyt ilmeisesti sellaisesta ilmiöstä mitään. Hän tutki vain sisäkorvaa ja kertoi sen olevan terve. Äidiltä lääkäri kysyi, että mitenkäs tytöllä menee koulussa.
Ja äiti loukkaantui siitä, että lääkäri epäili minun valehtelevan, koska en halua muka mennä kouluun. Lääkäri teki virhetulkinnan, se on ymmärrettävää.
Sain siis jo alle 10-vuotiaana kokemuksen, että kun lääkäri ei kuuntele tai hän ei kuule potilaan kertomaa, koska hän ei tiedä ja tunne ilmiötä, josta potilas kertoo, niin hän epäilee potilasta - ei omaa kuuntelutaitoaan tai osaamistaan. Ja sain oppia myös äitini kautta, kuinka loukkaavaa tämä on potilaan läheiselle. Itse en ehkä niinkään osannut tuolloin loukkaantua kuin vain olla ihmeissäni.
Se ihmetys on jatkunut tänne 63-ikävuoteen saakka. Ihmetys siitä, kuinka vaikeaa lääkärille voi olla kuunnella potilasta ja uskoa potilasta. Ja kuinka vaikeaa voi lääkärille olla sen myöntäminen, ettei tiedä jotain. Hän leimaa potilaan mieluummin valehtelijaksi, kuin myöntäisi, ettei tiedä kaikkea. Ja usein itsensä katsominen, niiden varjojenkin, on pelottavinta ja vaatii eniten rohkeutta.
Ei ihme, että olen tämän blogin myötä halunnut oman kokemukseni kautta opettaa lääkäreitä siitä, mitä on olla potilas - sehän olisi perusasia lääkärille ymmärtää. Mutta edelleen tämä yritys on tuntunut turhalta. Lääkärille lienee mahdotonta ajatella potilasta opettajana, vaikka kukapa voisi tietää paremmin vaikkapa kivun kokemusta kuin ihminen, joka on kipeä.
Näyttäkää minulle arvon lääkärit, että olen väärässä ja haluatte oppia ja kehittyä potilasta kuuntelemalla!
Ja vielä ehdotukseni lääkäreiden kouluttajille ja pääsykokeiden tekijöille: On luonnollista, että hyvä muisti on ollut lääkärille tärkeä ominaisuus ja sitä pääsykokeissa testataan. Mutta kannattaisiko muita ominaisuuksia, kuten empatiakykyä ja toisen asemaan eläytymisen taitoa oikeasti alkaa vaatimaan ja testaamaan jo pääsykoevaiheessa nyt, kun kaikki ihmiskunnan tähän saakka oppima tieto on aina vain helpommin saatavilla AI:n myötä?
Lisäys 19.5.-26: Olisipa muuten opettavainen tarina tämä kaikille lääketieteen opiskelijoille ja lääkäreille. Olen kyllä Lääkäriliitolle tarjonnut blogiani oppimateriaaliksikin, mutta ei sieltä ole vastattu. Voisivat maksaakin minulle muutaman kymppitonni tästä koko blogista, niin saisin edes hitusen korvausta lääkäreiden möhläyksistä :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti