Ylivastuullinen jättää tilaa vastuuttomuudelle

Lainaan nyt otteen Mia Moisiolta hänen Hidasta elämää -blogikirjoituksestaan Naisten ylivastuullisuus on ylisukupolvinen haava: 

"Nykytutkimuksen valossa tiedetään, että traumat kulkevat soluissa. Ne siirtyvät sukulinjoissa niin kauan, kunnes tulee se riittävän tiedostava ja kykenevä, joka pystyy tuomaan traumat päivänvaloon ja parannettavaksi. Usein tiedostaminen tapahtuu vasta, kun uupumus tai muu pahoinvointi on äitynyt liian voimakkaaksi eikä ole muuta vaihtoehtoa kuin katsoa, mistä oikein on kysymys."

Ylisukupolvinen haava ja naisten ylivastuullisuus on tuttua myös minun suvussani. Sodan aikana lapsuuttaan elänyt äitini tottui jo pikku tyttönä kantamaan järkyttävän suurta vastuuta ikäisekseen ja kasvatti sitten minusta kiltin tytön, joka ei saanut kiukun tunteita näyttää.

Miten yhteiskunta vastaa tähän sodan kauheuksien synnyttämään naisten ylisukupolviseen ylivastuullisuuteen: Eväämällä kuntoutustukia ylivastuullisilta sodan lapsuudessaan kokeneiden ylivastuullisten äitien tyttäriltä heidän sairastuessaan ja uupuessaan. Ja jättämällä nämä ylivastuulliset sodan kokeneet vanhukset nyt lähes heitteille.

Kuinka vastuuton pitää ihmisen olla, kun hän ikikuuna päivänä pystyy heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä kaltoinkohtelemaan kieltämällä B-lausuntojen vastaisesti kuntoutustuet - myös tunnollisilta ylivastuullisuudella itsensä uuvuttaneilta ihmisiltä? Onko sekin sodan jättämää ylisukupolvista traumaa, että ihminen kykenee työssään tuollaiseen vastuuttomuuteen - vastaa siis ylivastuullisuuteen vastuuttomuudella? Siinäpä riittäisi tutkijoille tutkimista.

Olisiko meillä nyt vihdoin korkea aika hoitaa kuntoon tämä järkyttävä epätasapaino vastuunkantajien ja vastuunpakoilijoiden välillä. Nähdä se. Tunnistaa se. Tunnustaa se.

Ja hoitaa sotiemme traumat myös järjestelmän antaman tuen osalta kuntoon niin, että sekä naisten että miesten ylisukupolviset sotatraumat saisivat parantua? Että ihmiset saisivat edes oikeuden ja vapauden olla ja elää omaa elämäänsä, vaikka he olisivat uupuneita. 

Että pitäisimme Suomen vapaana maana, jossa jokaisella on oikeus löytää työ, joka tuo iloa, ja silloin, kun on terve ja kunnossa sitä työtä tekemään. Että minunkaan  pappani, joka oli niukoista oloista, ei olisi taistellut Suomelle turhaan itsenäisyyttä. Ei hän taistellut itsekkäiden rahanahneiden puolesta, vaan tavallisen kansan, joka tekee voimavarojensa mukaan kaikkensa elääkseen rauhassa.

9.3-26:

Sain jälleen peräjälkeen kaksi vastuutonta hylkäävää kuntoutustukipäätöstä, ensin Sosiaaliturva-asiain muutoksenhakulautakunnalta (Kelan hakemus) ja perään Vakuutusoikeudelta (työeläkeyhtiölle hakemus, jonka Telk myös eväsi). 

Tämä kiusaaminen yhteiskunnassamme jatkuu siis niin kauan, kuin sen annetaan jatkua. 

Vastuu on jokaisella hiljaa vierestä seuraavalla. Minä sentään kykenen tässä kirjoittamaan ja kuntouttamaan itseäni omaehtoisesti, mutta kuinka paljon on heitä, jotka eivät kykene ja yhteiskuntamme ajaa heidän loputtomaan ahdinkoon.

Kuten huomaat, en pystynyt sittenkään lopettamaan tätä blogiani. Sosiaaliturva-asiain muutoksenhakulautakunnan kielteisen kuntoutustukihakemus-päätöksen saaminen triggeröi minussa niin valtavan epäoikeudenmukaisuuden kokemuksen tunteen ja ahdistuksen, ettei mitään rajaa. 

Ahdistus kesti monta päivää, mutta ihmeellisesti olen oppinut musiikin avulla ja uskaltautumalla tuntemaan ahdistuksen pohjia myöten pääsemään pahimman yli. Kehon kivut ja pääkipu eivät silti häviä. 

12.3.-26:

Ei ole ihme, jos kaiken kokemani jälkeen vastuuttomuus ahdistaa, varsinkin kun se kohdistuu läheisiini tai itseeni. Kaikki tämän yhteiskunnan vastuuttomuus on tullut kuin suurennuslasilla nähtäväkseni, ja pahinta on, kun vastuuttomuus liittyy terveydenhuolto- ja sosiaaliturvasysteemiin ja poliittiseen päätöksentekoon, jossa toimitaan äärimmäisen vastuuttomasti heikentäen huono-osaisten tilannetta, kun pitäisi tehdä tietysti päinvastoin.

Ja kun huono-osaisuus on usein pitkäaikaista seurausta yhteiskunnan vastuuttomista rakenteista; ylisuurista palkkaeroista, vallan ja rahan kytkeytymisestä toisiinsa, luokkayhteiskunnan jäänteistä ja nyt siitä, että jotkut (rikkaat) haluavat luokkayhteiskunnan takaisin, ja tietysti se karsein vastuuttomuus, mikä tulee toisen valtion taholta sodan aikana, minkä aiheuttamia ylisukupolvisia haavoja ei vieläkään osata ottaa huomioon tukisysteemissämme (ellei ihmisellä ole tälle systeemille sopivaa diagnoosia). 

Sen sijaan meillä on vallalla kansallinen työttömien halveksuminen samanaikaisesti, kun työkyvyttömiä ei päästetä edes kuntoutumaan rauhassa kuntoutustuella, vaan heidät PAKOTETAAN työttömiksi.

Lääkärit käyttävät ihmisten sairautta häikäilemättömästi hyväkseen. Heidän suuret taksansa ovat pienituloiselle mahdottomuus - samanaikaisesti, kun taloudellinen ahdinko AIHEUTTAA sairastumisia. Terveyskeskuksiin otetaan töihin kandeja ja potilaalle ei edes kerrota, jos kyseessä on kandi. Ja jo tällä kandilla on suuri valta potilaaseen ja koko tämän elämään. 

Ja tätä kaikkea ei haluta tai osata nähdä. 

Yhteiskunnan rakenteet eivät olisi vastuuttomia, jos ihmiset eivät olisi tuota vastuuttomuutta luoneet. Jokaisella on vastuu omasta elämästään ja siitä, miten itseään ja muita kohtaan toimii.

Jo tämän blogin alkupuolella kerroin, kuinka olen ollut pakotettu ottamaan vastuun omasta elämästäni ja terveydestäni, kun apua lääkäreiltä tai yhteiskunnalta en ole sairauteeni saanut. Eilen pitkästä aikaa lääkärissä käydessäni kerroin lääkärille, kuinka olen oppinut tunnetaitoja; olen oppinut uskaltamaan tuntea täysillä myös ahdistusta ja vihaa, ja oppinut sen, että tunteista pääsee yli vain tuntemalla. 

Me jopa nauroimme lääkärin kanssa yhdessä sille, kun kerroin, että siitä on kiittäminen Kelaa ja Vakuutusoikeutta. Huumori on joskus musiikin ohella ainut tapa selvitä.