Hyvät lääkärit!

Hyvät lääkärit, olisiko aika kunnostautua potilaiden kohtaamisessa?! Sitä varten yhteiskunta teidät lääkäreiksi koulutti. 

Some on pullollaan ihmisten järkyttäviä lääkärikokemuksia, lukekaa niitä. Uudistakaa lääkärikoulutusta. Täydennyskouluttautukaa. Teillä, jos kenellä, on siihen varaa.

Lääkärit ovat tehneet itsestään vitsin liian monen ihmisen silmissä. Niin ei voi enää jatkua. Lääkärin on tultava potilaan tasolle.

Olisiko mahdollista, että te lääkärit ette olisi enää keskenänne me/cfs-sairauden suhteen niin kuin hiekkalaatikolla kinastelevat pikku lapset? 

Vaan ryhtyisitte aikuisiksi vastuunkantajiksi ja pääsisitte edes siinä yksimielisyyteen, että  

- yksikään lääkäri ei voi enää kiusata me/cfs-sairaita (ei edes Kelan lääkäri, eikä edes Kelan johtava ylilääkäri, joka on täydellinen rikollinen minun silmissäni)  

- että kuntoutuakseen sairaan ihmisen hermostolle pitää antaa  mahdollisuus lepoon kehoaan kuunnellen (pacing eli tauottaminen, jonka voi määritellä vain sairas itse)

- tarvittava määrä lepoa (pacing) eli tarvittaessa kuntoutustuki tai työkyvyttömyyseläke ovat ainut tarjolla oleva                    kuntoutusmahdollisuus, joka ei maksa mitään terveydenhuoltosysteemille; se ainoastaan vähentää byrokratiaa siellä, minne sairas ihminen ei kuulu (työttömäksi työnhakijaksi)

Kuinka vaikeaa tämä voi olla lääkäreille ymmärtää - varsinkin Kelan lääkäreille, sosiaaliturva-asiain muutoksenhakulautakunnan lääkäreille, työeläkeasiain muutoksenhakulautakunnan lääkäreille ja vakuutusoikeuden lääkäreille? He ovat myös lääkäreitä. 

Miten on mahdollista, että he saavat toimia täydellisen vastuuttomasti kaiken lääkärin etiikan unohtaen? Ja saavat siitä SUUREN palkan, että kiusaavat sairaita ihmisiä ja saattavat heidät sairauden lisäksi suureen taloudelliseen ahdinkoon?

Miten se on mahdollista? Miksi kukaan ei vastaa, miten se on mahdollista Suomessa vielä vuonna 2026?

Miksi Lääkäriliitto ei luo painetta näitä todellisia rikollis-lääkäreitä kohtaan? Sen sijaan, että parhaat lääkärit Suomesta ajetaan ulkomaille, kun heidän työnsä estetään Suomessa!!

Ja ennen kaikkea 63-vuotiaan naisihmisen neuvo: Olkaa ihmisiksi!

Kiitos.

Yskäni ja sen taustat

Minulla on ollut paljon yskää lapsesta saakka. Isäni poltti lapsuuden kodissani tupakkaa sisällä ja kärsin siitä kovin. En kuitenkaan syyllistä siitä isääni, se oli ollut hänen nuoruudessaan nuorten miesten tapa ja kuten kaikki tiedämme, tupakasta vieroittuminen on vaikeaa. Ja isäni siihen kuitenkin pystyi, kun oma tyttäreni oli pieni.

Lapsuuteni kotikaupungissa oli myös selluloosatehdas, jonka päästöt olivat siihen aikaan aivan järkyttävät. Muistan, kuinka usein se haju oli niin hirvittävä, että tuntui vaikealta hengittää. Toki uskon myös tunnestressillä olevan suuren vaikutuksen hengitystieongelmiin.

Angiinoita minulla oli lapsena ainakin kerran vuodessa, ja sain niihin tietysti aina antibioottikuurin. Oli myös keuhkoputkentulehduksia ja joskus myös keuhkokuume. Lisäksi perheessäni syötiin aika paljon sokerisia herkkuja, aina oli jälkiruuaksi makeaa marjasoppaa. Pohja hiivan liikakasvulle oli siis rakennettu. Ja mikä pahinta, lääkärit eivät vielä 90-luvulla ainakaan ymmärtäneet siitä mitään. Vähättelevä suhtautuminen jatkuviin hiivaongelmiin ja tietämättömyys ruokavalion merkityksestä loistivat poissaolollaan lääkärikunnassa. 

1990-luvulla minulla alkoi hieman hahmottua tuo liiallisen antibioottien käytön ja sokerisen ruokavalion merkitys terveyteni reistaamisessa. Myöhemmin sitten myös mahdollinen perinnöllinen taipumus, aistiyliherkkyys ja jopa nivelten yliliikkuvuus ovat tulleet tietoisuuteeni mahdollisina vaikuttajina. Mutta mihinkään näihin en ole saanut lääkäreiltä apua. Nyt ymmärrän paremmin myös kaiken kokemani vaikutuksen hermostoon - ja miksi se on ylikierroksilla ja romahtanut.

Niin ja sanaa amalgaami en ole viitsinyt tuskin enää edes mainita yli pariinkymmeneen vuoteen, kun se ainakin vielä 90-luvulla tuntui oikeuttavan lääkärin halveksimaan potilasta, jos tämä uskalsi epäillä oireitaan elohopean aiheuttamiksi - kas kun se elohopea muuttui vaaralliseksi ihmisten hampaissa vasta hautausmaalla.

Palaan nyt yskään. Siihen eivät lääkäreiden yskänlääkkeet auttaneet koskaan yhtään. En tässä edes avaa homeopatian merkitystä minulle yskän hoidossa, koska lääkäreiden suhtautuminen on siihen niin halveksuvaa. 

Jo 90-luvulla kysyin kerran lääkäriltä, että onko keuhkoputkentulehdukseen pakko syödä antibioottia ja lääkäri sanoi, ettei ole ja että se paranee ilmankin, mutta kestää pidempään. Tuolloin jo tiesin, että minulla EI OLE MUUTA KEINOA kuin välttää antibiootteja, jos haluan päästä hirvittävän kiusallisista hiivatulehduksista eroon. 

Ja toki ymmärsin, että ongelma koskee suolistoa ja koko kehoa aina aivoihin saakka, vaikka lääkärit eivät tuota silloin ainakaan vielä myöntäneet. He katsoivat oikeudekseen halveksia heitä, jotka puhuivat hiivasyndroomasta (riippumatta siitä, kuinka korkeasti koulutettu ihminen siitä oli puhumassa).

Vuosia sitten löysin verrattoman hyvän valmisteen yskän hoitoon, nimittäin n-asetyylikysteiinin. Sitähän käytetään sairaaloissa mm. keuhkosairauksien hoidossa. Enkä tiedä, uskallanko tästä edes puhua, koska jos NAC-kapseleiden helpottava vaikutus paljastuu lääketehtaille ja siitä tehtäisiin lisää tieteellisiä tutkimuksia, niin kohta siitä tulisi reseptilääke ja se olisi vain apteekkitavaraa. Olen nähnyt jo tarpeeksi lääketieteellistä vallankäyttöä, joka piiloutuu turvallisuusväittämien - tai ties minkä - taakse.

Lääkärit ovat tuoneet minulle elämässäni enemmän turvattomuutta kuin turvaa. Toki olen kiitollinen angiinoihin määrätyistä antibiooteista, enkä tiedä, kuinka olisin parantunut ilman niitä. Joten kiitos siitä, lääkärit - noissa tapauksissa antibiootti oikeasti toi turvaa. Mutta miten angiinat olisi voinut ennaltaehkäistä, se minua kiinnostaa. Itse olen tehnyt niin valtavasti terveyteni eteen töitä, etten osaa sanoa tiettyä syytä siihen, miksi angiinat kohdallani loppuivat.

NAC:sta huolimatta yskäni on nyt kestänyt yli neljä viikkoa, koska stressi äidin asioista oman terveyden lisäksi on ollut niin valtava. Siltikään hetkeäkään ei ole tullut mieleeni, että menisin lääkäriin. Miksi menisin, kun lääkärillä ei ole tarjota kuin antibioottikuuri, josta tietäisin tulevani vain sairaammaksi? 90-luvun jälkeen olen syönyt vain yhden antibioottikuurin ja se oli virtsatietulehdukseen. En syö antibiootteja ellei jokin sairaus ole sietämätön tai tiedän sen koituvan kuolemaksi.

Yskä rauhoittuu aina, kun otan NAC-kapselin ja sitten saan taas sen puolesta ainakin yöni nukuttua.

Jos olet lääkäri tai lääketeollisuuden edustaja, joka tätä tekstiäni luet, vetoan eettisyyteen ja omaantuntoosi; älä enää rahasta ylenpalttisesti sairauksilla, vaan tuo apua ihmisille, kiitos. Jo nyt sairauksilla rahastaminen on mennyt niin överiksi ja yli, että hävettäisi olla lääkäri. Ajattelehan, että usein eniten sairastavien tulot ovat 1000 €:n luokkaa kuussa. Minä olen yksi heistä. 

P.S. Uupumuksen lisäksi pahin oire minulla on krooninen silmä- ja pääkipu. Mistä se johtuu, se ei ole lääkäreitä kiinnostanut. Se on kestänyt 34 vuotta. Toistan 34 vuotta. Silmiäni olen itse tutkituttanut vain yksityislääkärillä. Yhteiskunnan varoilla silmiäni ja päätäni ei ole tutkittu kertaakaan!!!! 

Tosin en ole hirveästi tutkimuksiin sen jälkeen pyrkinyt, kun pään magneettikuvaus tuli joskus aikoinaan bumerangina takaisin. Ja näin, kuinka lääkärit eivät hoitaneet ihmistä kokonaisuutena, vaan osina - kuin automekaanikko. Vain hyvin vähän on ymmärrystä siitä, mitkä asiat liittyvät toisiinsa, ja näin ollen vastaanotolla on turha kertoa useampaa oiretta kerralla, ettei lääkäri häkelly ja syyllistä potilasta :)

Sosiaaliturvaministerin avustajalle

Kirjoitin sosiaaliturvaministerin avustajalle, koska ministerit näyttävät olevan liian kiireisiä vastatakseen. Jo vuosia olen yrittänyt kertoa työttömien sairaiden tilanteesta, turhaan. Tässä on katkelma viestistäni:

Sinä Sannin avustaja, joka luet tätä. Oletko yhtään viestiäni välittänyt Sannille ja sanonut, että nyt on tärkeä saada sairaat pois työttömien joukosta?

Myös sinun vastuullasi, hyvä avustaja, on se, että Sanni on noin järkyttävän asenteellinen ja ilkeä työttömiä kohtaan, ellet välitä tavallisen kansan viestejä sosiaaliturvaministerille.

Että sosiaaliturvaministeri voi tehdä tuollaisen puheen, kuin minkä hän toissapäivänä luki eduskunnassa; kun hän puhui nukkuvista naapureista, kun työssä käyvä lähtee töihin. Ja samassa hengenvedossa puhui reiluudesta!

Sanni puhui reiluudesta!!!

Yritin tässä välissä hieman nukkua. Olinhan herännyt aamuyöstä Sannin työttömien kiusaaminen mielessäni ja kirjoittanut tuon edellisen viestini. Jatkoin vielä:

Uni ei tullut, kun piti tulla vielä kertomaan sinulle Sannin avustaja, että kerro Sannille sekin, että  moni ikäiseni sairas työtön on pakotettu vielä hoitamaan iäkkäitä vanhempiaan, kun yhteiskunta jättää vanhukset HEITTEILLE. Niin ainakin täällä omalla hyvinvointialueellani.

Niin minäkin 91-vuotiasta muistisairasta äitiäni, jolla on tällä hetkellä kivulias säärihaava sen lisäksi, että lonkka-nivelrikkojen vuoksi on liikkuminen vaikeaa ja kaatumisen vuoksi oikea olkavarsi ei ole toiminut enää yli 22 vuoteen. 

Hän sai palvelusetelin vasta tänä vuonna, vaikka se olisi pitänyt kaiken järjen mukaan saada jo 3,5 vuotta sitten hänen suureen suolistoleikkaukseensa liittyvän kuntoutuksen loputtua. Näin täällä omassa kotikaupungissani säästetään vanhusten hoidossa; pakotetaan itsekin sairas tytär hoitamaan, kun hän ei ylikilttinä ja tunnollisena raski kieltäytyä äitinsä hoitamisesta.

Äitini on RIKKONUT itsensä perushoitajan TYÖSSÄ, vaikka sitä työtä rakastikin. Olen saanut kuulla hänen kertomuksiaan, kuinka hän on joutunut yksin siirtelemään jopa painavia ruumisarkkuja. Työhön kun kuului kuolleiden laittaminen arkkuun.

Minä kuulen herkästi toisen ihmisen katkeruuden. Siksi sitä epäilin Sanninkin ilkeyden takana olevan.

Minun ON PAKKO nukkua paljon, että jaksan vielä äitini asioita hoitaa. Huonosti nukutun yön jälkeen olen kahta kauheammin työkyvytön. Hoivapalvelun käyntejä saatiin lisättyä kolmeen viikossa. VAIN KOLMEEN VIIKOSSA!!! 91-vuotiaalle monin tavoin sairaalle!!!

Voitteko edes kuvitella huoleni, kun sairaan äiti luona käväisee kotihoito vain kolmena päivänä viikossa? Säärihaavan vuoksi ovat käyneet muutaman ylimääräisen kerran.

Stressin on niin valtava tästä tilanteesta, että olen nyt ollut kovassa yskässä ja flunssassa jo pari viikkoa ja flunssa me/cfs:ssä ei ole vain flunssa, vaan se on kaikkien oireiden pahentuminen niin, että olen ison osan päivää vuoteen oma. Ja minun on silti huolehdittava äidistäni, vaikka olen tehnyt kaikkeni delegoidakseni vastuuta muille. Hermostoni on riekaleina ja tarvitsisin vain ja ainoastaan lepoa ja rauhallista liikkumista.

Ymmärrätkö nyt, Sannin avustaja, miltä minusta Sannin sanat, välinpitämättömyys ja työnsä laiminlyönti tuntuvat?

Ja kuulehan avustaja: Kun tämä kaikki, mitä tässä kerron, kuuluu nimenomaan sosiaaliturvaministerin tietää, ettei hän päästelisi koko kansalle sellaisia sammakoita, jotka osoittavat hänen täydellisen tietämättömyytensä niistä ihmisistä, joiden asioista päättää.

Viestini Sannin avustajalle jatkui kohta, koska uni ei tullut:

Kuulehan Sannin avustaja, en pystynyt nukkumaan enää silmällistäkään ja tiedän, että sen vuoksi on edessä vaikea ja kivulias päivä. Hyvät yöunet ovat ne, jotka minut pelastavat elämään edes hieman normaalimpaa elämää - tänään sellaista ei tullut. Terveiset vain Sannille, että vieläkö kehtaa kadehtia aamulla pidempään nukkuvia!

Yrittäessäni nukkua, mieleeni tuli oma äitini 5-vuotiaana, kun hänet jätettiin yksin huolehtimaan talosta, lehmästä ja kahdesta kamarissa makaavasta vanhuksesta, kun muu perhe lähti kauemmas viikoksi heinäntekoon. Tämä toistui monena kesänä. Epäilen itsekin äidin kertomaa, että onko mahdollista, että hän oli 5-vuotias... joka tapauksessa hän on ollut alle 10-vuotias ja täysin liian nuori kantamaan tuollaista vastuuta. Äitini on syntynyt 1934 ja sota-aikaa elettiin ja äidin isä oli rintamalla. Isä oli kalastaja ja seppä ja perhe oli köyhä.

Mitä Sannin äiti teki 5-vuotiaana ja millaista vastuuta kantoi? Pyydän anteeksi ehkä asiattomalta tuntuvaa kysymystä, mutta jos tarkemmin miettii, niin kysymys onkin aiheellinen. Millaiset juuret ja lähtökohdat meillä on, sillä on valtava vaikutus koko loppu elämään ja seuraavien sukupolvien elämään. Rikkautta aina kokeneen on lähes mahdoton ymmärtää köyhää, se on nähty liian usein.

Minä menin ensi kerran töihin 13-vuotiaana lapsenlikaksi ja kesälomat menivät enimmäkseen kesätöissä ainakin jo 16-vuotiaasta lähtien; kaalimaalla, kahvilassa, sanomalehden jakajana, mutta enimmäkseen lapsista huolehtien ja heitä leikittäen yksityisesti tai kaupungin leikkipuistoissa ja päiväkodissa. Ja näistä ei eläke ole kertynyt, kuin ei myöskään lastentarhanopettajan töistä ennen 23-ikävuottani. Se ei ole reilua!!! Joskus tein kahta työtä yhtä aikaa jo alle 20-vuotiaana - tai kolmea työtä, jos opiskelukin työksi lasketaan. 

Virassa ehdin olla vain Espoossa asuessamme. Takaisin pohjoisemmaksi kotikaupunkiini muuttaessamme oli lama-aika ja viroista puute, mutta tein jatkuvasti sijaisuuksia, yleensä pitkiä, ja kaikki päiväkodissa työskennelleet tietävät, kuinka tärkeä on sijaisten osuus siinä, että toiminta ylipäätään pyörii ja lasten vanhemmat pääsevät töihin..

Vaikka jouduin lopettamaan yritykseni jo 50-vuotiaana terveyssyistä, sairastaen me/cfs-sairautta, jota edes lääkärit eivät tunnistaneet, niin ehdin siis tehdä pitkän tovin työelämässä kokoaikatyössä - kahdessa eri ammatissa. Ja toki kaksi lasta siinä välissä pyöräyttäen ja hoitolastakin kotona hoitaen, kun oma kuopus oli 1-2-vuotias. Ja toki olin joutunut turvautumaan osa-aikasijaisuuksiin jo ennen uuden ammatin opiskeluani, koska kokoaikatyö isossa lapsiryhmässä ja hälinässä kuormittivat liikaa. Ehdin nähdä parissa työpaikassa myös järkyttävän huonoa työilmapiiriä, joka itsessään jo sairastuttaa herkempää ihmistä. 

Ja vielä tuonkin jälkeen tein kaikkeni keksiäkseni osa-aikatyön, jota jaksan tehdä. Laskutusosuuskunnan kautta laskuttaessa Te-palvelu osasi siitäkin tehdä helvettiä omalla byrokratiallaan. Ihmettelen suomalaisten taitoa kiusata muita silloin, kun kuuluisi auttaa ja siitä palkankin saa.

Onko Sanni ollut koskaan Te-palvelun kiusattavana, kun on vain yrittänyt tehdä kaikkensa elantonsa eteen?

Tämäkin on tärkeä kysymys sosiaaliturvaministerille, koska kuinka hän voi auttaa ihmisiä työssään, jos ei tiedä ihmisten kokemuksista mitään?

Sinnittelin lähes 59-vuotiaaksi asti yrittäen vielä jopa koululaisten iltapäiväohjaajan töitä. Se oli liian rankkaa, vaikka lasten kanssa työskentely on ollut minulle aina myös antoisaa, ja jäin pitkälle sairauslomalle ja sillä tiellä olen, enkä ole saanut kaikista perusteluistani ja lääkärin B-lausunnoista huolimatta edes ensimmäistäkään kuntoutustukea. Olen kuntouttanut itseäni koko ajan omaehtoisesti. Yhteiskuntamme ei tarjoa MITÄÄN kuntoutusta tähän sairauteen. Lisäksi huolehdin iäkkäistä vanhemmistani ja saatoin reilu 2 v. sitten isäni hautaan - todistaen sitä ennen sydäntä särkevällä tavalla terveydenhuoltomme epäkohtia.

Minusta sinun, Sannin avustaja, pitäisi antaa Sannin itsensä tämä lukea. Kyllä hänellä on korkea aika opetella itsereflektointia ja ymmärtää se, kuinka hänen sanansa satuttivat. Ja voin kertoa, että niiden määrä, joita ne sanat satuttivat, ei ole kymmenissä, sadoissa eikä tuhansissa, vaan vähintäänkin kymmenissä tuhansissa ihmisissä. Ellei enemmässäkin.

Kaikkea hyvää siitä huolimatta teille kaikille, niin avustajille kuin Sannillekin. Nyt on itsereflektion ja oppimisen aika meillä kaikilla.

Sinulle Mika Niemelä

Hyvä Mika Niemelä ja kumppanit, pääsette kurkistamaan nyt päiväkirjani tämän päiväiseen kirjoitukseen. Ja samalla: Tervetuloa TODELLISUUTEEN ja lukemaan myös muita kokemuksiani vanhusten terveydenhoidosta Suomessa tästä blogistani!:

Rakas Päiväkirja!

Toissapäivänä käytin äidin lääkärissä ja oli aivan järkyttävän rankka päivä. Ensinnäkin siksi, että olin itse jo valmiiksi flunssassa, yskivä ja uupunut, ja edellisen päivän rasitus tuntui kehossani. (Hoivapalvelusta oli pyydetty käyttämään äitiä lääkärissä ja ensimmäinen lääkärissä käyttöyritys epäonnistui, koska ajan varaaminen ei onnistunut ajoissa - ainut jäljellä oleva sopiva aika sille päivälle ehti mennä sivu suun; kotona olisin kirjautunut tietokoneella pankkitunnuksilla Terveystalon ajanvaraussysteemiin; äidin luona jätin soittopyynnön valtakunnalliseen Terveystalon numeroon, eivät soittaneet takaisin, soitin myös veljelleni, joka yritti varata ajan tietokoneella, mutta jälleen jokin tökki... kotona sitten varasin ajan seuraavalle päivälle.)

Sentään saimme äidille kävelykengät jalkaan, kun talvikenkiä ei voinut turvotuksen ja kivun vuoksi jalkaan laittaa. Äidin liikkuminen on niin vaivalloista, että jo tämä lähtökohta oli minusta epäinhimillinen; raahata tämän kuntoista vanhusta lääkäriin. Ja saattajana yskivä flunssainen tytär. 

Tiedän, että hoivapalvelun puolesta äidille voisi saada saattajan. Mutta kuinka epäinhimillinen ratkaisu se sitten olisi, kun MINÄ olen se, joka kuitenkin joutuu kuuntelemaan puhelimessa äidin itkun ja tuskan. Se itku saa lähtemään apuun, vaikka olisi oma pää kainalossa. Ja mitä järkeä olisi siinä, että itse nääntyisin suruun, jos en yrittäisi edes auttaa? 

Ja sitä paitsi siinä vaiheessa, kun lähdin apuun, flunssa ja yskä olivat jo lähes parantuneet, mutta rasitus toi ne sitten takaisin. Kun lääkärinaika vihdoin oli varattu seuraavalle aamulle, niin aamulla oli myöhäistä saada saattajaa tai perua aikaa. Pakkohan äiti oli saada mahdollisimman pian lääkäriin sen hirveän kivun kanssa. Olisi pitänyt mennä jo  aikaisemmin. Jos palveluohjaaja osaisi hieman ennakoida ja määrätä vanhukselle mieluummin etu- kuin takakenossa apua, niin nilkan tilanne olisi ehkä ymmärretty aikaisemmin. Nythän käyntejä oli VAIN kerran viikossa. KERRAN VIIKOSSA!!!

Moni asia tökki tälläkin lääkärireissulla aina parkkipaikan pysäköintimaksumittarista lähtien, joka nielaisi 6 € eikä antanut maksulappua. Se laite oli sellainen, mitä en ennen ollut käyttänyt ja ohjeistus minusta huono. Piti perään maksaa toiset 6 € pankkikortilla. Pikkuisen "höyry nousi päästä" jo siinä kohdin.

Sitten sähläsin Terveystalon sisälläkin, kun kävelimme ensin vahingossa ilmoituspömpelin ohi suoraan hissille ja piti huonojalkaisen äidin kanssa köpötellä turhaan edestakaisin. Oli siinä matkan varrella kaksikin ystävällistä ihmistä auttamassa. Vähän tragikoomistakin, kun tällainen flunssainen pökkyräpää saatteli muistisairasta 91-vuotiasta vanhusta. 🤗 Ihan tuttu on tuo Terveystalo, mutta kun en ollut muutamaan vuoteen käynyt, niin en siinä flunssapökkyrässä vaan tajunnut kaikkea.

Lääkäri oli tosi mukava ja pätevä vanhempi mies, kuulemma jo eläkkeellä, mutta tekee jonkin verran töitä vielä. Hän totesi äidillä säärihaavan ja määräsi antibiootin, ja ensimmäisen haavanhoidon jo alkuun heti Terveystalon hoitajalla. Sitten selvisi, ettei äiti pääsekään terveyskeskusmaksulla, joka on nyt tullut yksityisellä lääkärillä mahdolliseksi yli 65-vuotiailla. Ainut asia, mitä hyvää hallitus on hyväksemme tehnyt, niin sekään ei sitten toteutunut 😅

Vastaanottoihminen sanoi ensin, että olisi pitänyt varatessa jo raksia kohta, että haluaa tk-maksulla lääkärin - ja että heillä on vain tietyt lääkärit, joille ajan voi tk-maksulla varata. Sanoin, ettei semmoista kohtaa ollut silloin varatessa. Sitten ajattelin, etten varmaan väsyksissä huomannut. 

Myöhemmin sitten vastaanottoihminen kertoi, että olin ollutkin oikeassa. Hän oli itse tarkistanut, että toiselle ihmiselle varatessa siinä systeemissä ei tosiaankaan ollut sitä mahdollisuutta varata lääkäri tk-maksulla. Vain silloin, jos varaa itselle aikaa. Ja sitä ei voinut jälkikäteen korjata, kun sattui vielä olemaan lääkäri, joka ei ota tk-maksupotilaita. Ei se meitä haitannut; kuulimme, että lääkäri oli tullut hieman laskussa meitä vastaan. Mutta entä, jos äitini olisikin vanhus, jolla ei ole säästöjä ja pelkkä pieni eläke? Eihän systeemin moka säisi jäädä asiakkaan maksettavaksi. Vaan niinpä vaan TAAS jäi.

No, tuossa välissä sattui semmoinenkin, että odotimme ja odotimme hoitajalle haavanpuhdistukseen pääsyä. Olin kysynyt, että ehdimmekö siinä ajassa, mihin asti oli parkkimaksua. Äitikin alkoi jo väsyä. En ajatellut, kuinka kauan odotimme, mutta ehkä noin 15 minuuttia. Äidin väsyessä menin painamaan hoitajan ovisummeria ja sieltä tuli hoitaja kysyvän näköisenä. Heillä oli tapahtunut tietokatkos, kun hoitajan työvuoro oli juuri vaihtunut ja hoitaja ei tiennyt meistä mitään. Tässä kohdin oli jo todella sellainen olo, että EI TÄMÄ OIKEASTI VOI OLLA TOTTA. Mutta hoitaja oli ihana ja ystävällinen. Haava tuli hyvin hoidetuksi ja saimme hyvät ohjeet. Tulipa siinä sitten kerrottua sen käynnin vastoinkäymisetkin ja edellisen illan lääkärin ajan varaamisen sähläykset ja nauroimmekin yhdessä, että niin se elämässä on, että joskus kun alkaa tökkiä, niin se tökkiikin oikein kunnolla. 😅

Nauru ja huumori taas pelastivat, mutta oli rankka reissu kyllä. Minulla oli sairas olo ja äiti oli voipunut. Äidin luona aloin äkkiä tehdä meille makkarakeiton ja syönnin jälkeen soitin hoivapalvelulle ja sovimme, että haen apteekista antibiootin, että äiti saa mahdollisimman pian ensimmäisen tabletin, ja he käyvät myöhemmin samana päivänä laittamassa lääkkeen äidin lääkeautomaattiin. Soitin myös palveluohjaajalle lääkärin määräyksestä hoitaa ja suihkuttaa haava joka toinen päivä ja sovimme sen hoivapalvelun kanssa. 

Hyväähän tässä oli se, että nyt sitten on PAKKO saada niitä käyntejä äidille joka toinen päivä. Paitsi ei kuulemma vielä viikonloppuisin, no höh sekin. Mutta ainako pitää tapahtua jotain pahaa, ennen kuin saa apua? Järjetöntä vanhustenhoitoa. Jäin äidin kaveriksi seuraamaan tilannetta, kun äidin säärihaavaa kirveli koko ajan niin paljon, että tuntui, etten voi jättää äitiä yksin.

Sitten vasta lähdin, kun hoivapalvelun ihana hoitaja oli käynyt ja ennen lähtöäni ehti tulla 4h-tyttö pölyjä pyyhkimään ja imuroimaan. Hänkin on niin myötätuntoinen ja suloinen. Kysyi, että voiko hän jotenkin muutenkin auttaa. Nyt tulee ihan itku, kun ajattelen noita kaikkia ystävällisiä ihmisiä. 💛

Sitten, kun vihdoin olin kotona lepäämässä ja pötköttelemässä, tulin hirveän vihaiseksi sille hoivapalvelua konsultoivalle lääkärille, ettei tämä ollut kirjoittanut valokuvan perusteella antibioottikuuria edellisenä päivänä. Ja oli mielessä se, että isäni, kuolevan vanhuksen, kohdalla kyllä hoidettiin etänä ja miten sattuu tai oikeastaan jätettiin hoitamatta kunnon kipulääkityksellä riittävän ajoissa, mutta selvässä tapauksessa ei voitu muka etänä yhtä antibioottikuuria kirjoittaa. 

Ja siis äidin nilkka oli jo eilen ihan punainen ja turvoksissa ja hirveän kipeä, niin meidät vain käytännössä pakotettiin lääkäriin. Täysin kohtuutonta. Ja tuli mieleen sekin, kuinka itse olen turhista antibiooteista sairastunut; että kuinka hirveä ristiriita tässä on. Ensin sairastutetaan tytär turhilla antibiooteilla ja sitten kun tyttären äidille ei yli 90-vuotiaanakaan annetakaan etänä antibioottikuuria, niin yskivä ja flunssainen tytär on pakotettu raahaamaan äitinsä lääkäriin, kun molemmat joutuvat tekemään sen suunnilleen viimeisillä voimillaan. Melkein ainakin.

Voi että olin vihainen. Kirjoitin ja kysyin tuosta vielä äidin hoivapalvelulta ja yritin olla ystävällinen, vaikka kirjoitinkin epäileväni, ettei lääkäri kanna vastuutaan. Sain vastauksen  ja ymmärrän realiteetit; lääkäri on käytettävissä heillä vain parina tuntina viikossa. Silti  sattumoisin hoivapalvelun omistaja sai lääkärin puhelimeen, mutta kuvan lähetyksessä oli ollut ongelmia ja se ei ehtínyt lääkärille. Ja lääkäri ei kuulemma voi määrätä antibioottia kuvan perusteella!!!!! 

Tähän kun vielä lisään, että tyttärelleni määrättiin 10 vuotta sitten KUVAN PERUSTEELLA antibiootti VESIROKON aiheuttamaan ihottumaan, mikä oli täysin turha ja tytär ei sitä kuuria aloittanut - ja kun annoin palautetta, sain lääkäriltä äkäisen vastauksen, en suinkaan kiitosta. Kun kaiken tämän hulluuden yhdistää, niin ei ole minusta ihme, että olin raivoissani. Kukapa ei olisi? Joku zen-mestari...

Minun piti pitää eilen aivan vain lepopäivä pötkötellen. Olin hirveän väsynyt. Musiikkia toki kuuntelin. Nyt vasta alan olla jotenkin edes pikkuisen enemmän tolpillani. Mutta kuumeinen ja kipeä olo minulla on ja edelleen enimmäkseen joudun olemaan vaakatasossa. 

Voi siinä mennä jokunen päivä vielä, että tästä rasituksesta toivun, koska en toki voi vain itseeni ja omaan tervehtymiseen keskittyä. Äiti itki pari tuntia sitten puhelimessa säären kipua ja soitin hoivapalvelulle kysyäkseni, mihin aikaan he ehtivät äidin luo. Odotin tunnin vastausta, kun eivät hoitajat tietenkään ehdi vastaamaan silloin, kun jonkun vanhuksen luona käynti on kesken, ja soitin äidille vastauksen saatuani takaisin ja lohdutin, että reilun tunnin päästä tulee haavan hoitaja. Totta kai se stressaa itseänikin, kun tiedän äidin olevan kovasti kipeänä yksin kotona. Tuntikin on pitkä aika kipeänä, saatikka koko päivä.

Lääkäri, kuuntele potilasta!

Äsken herätessäni minulla oli ulkokorva kipeä, niin kuin niin monesti elämäni aikana on ollut, kun korva jää pään painon alle nukkuessa. Kipu jatkuu joskus vielä senkin jälkeen, kun vaihdan asentoa tai nousen ylös. Kipu saattoi nuorempana olla tosi kova - nykyään ei niinkään, koska nukun enemmän selällään.

Näin tapahtui jo pikkutyttönä ollessani - olin ala-asteen ensimmäisillä luokilla tuolloin. Kerroin äidille tietysti kivusta ja äiti vei minut korvalääkäriin, vaikka yritin selittää hänelle, että ei korva sieltä sisältä ole kipeä. Ei auttanut; äiti ei ymmärtänyt, että ulkokorva voi olla kipeä. Olihan minulla ollut niin usein sisäkorva kipeä ja korvalääkärillä käynti oli tuttua. Tosin niin pienenä, että siitä minulla ei ole muistikuvia, että korvani on lääkäri puhkaissutkin. Äidin huoli oli siksi ymmärrettävä.

Kun menimme lääkäriin, sama toistui, että kerroin ulkokorvan olevan kipeä. Korvalääkäri ei tiennyt ilmeisesti sellaisesta ilmiöstä mitään. Hän tutki vain sisäkorvaa ja kertoi sen olevan terve. Äidiltä lääkäri kysyi, että mitenkäs tytöllä menee koulussa.

Ja äiti loukkaantui siitä, että lääkäri epäili minun valehtelevan, koska en halua muka mennä kouluun. Lääkäri teki virhetulkinnan, se on ymmärrettävää.

Sain siis jo alle 10-vuotiaana kokemuksen, että kun lääkäri ei kuuntele tai hän ei kuule potilaan kertomaa, koska hän ei tiedä ja tunne ilmiötä, josta potilas kertoo, niin hän epäilee potilasta - ei omaa kuuntelutaitoaan tai osaamistaan. Ja sain oppia myös äitini kautta, kuinka loukkaavaa tämä on potilaan läheiselle. Itse en ehkä niinkään osannut tuolloin loukkaantua kuin vain olla ihmeissäni.

Se ihmetys on jatkunut tänne 63-ikävuoteen saakka. Ihmetys siitä, kuinka vaikeaa lääkärille voi olla kuunnella potilasta ja uskoa potilasta. Ja kuinka vaikeaa voi lääkärille olla sen myöntäminen, ettei tiedä jotain. Hän leimaa potilaan mieluummin valehtelijaksi, kuin myöntäisi, ettei tiedä kaikkea. Ja usein itsensä katsominen, niiden varjojenkin, on pelottavinta ja vaatii eniten rohkeutta.

Ei ihme, että olen tämän blogin myötä halunnut oman kokemukseni kautta opettaa lääkäreitä siitä, mitä on olla potilas - sehän olisi perusasia lääkärille ymmärtää. Mutta edelleen tämä yritys on tuntunut turhalta. Lääkärille lienee mahdotonta ajatella potilasta opettajana, vaikka kukapa voisi tietää paremmin vaikkapa kivun kokemusta kuin ihminen, joka on kipeä. 

Näyttäkää minulle arvon lääkärit, että olen väärässä ja haluatte oppia ja kehittyä potilasta kuuntelemalla!

Ja vielä ehdotukseni lääkäreiden kouluttajille ja pääsykokeiden tekijöille: On luonnollista, että hyvä muisti on ollut lääkärille tärkeä ominaisuus ja sitä pääsykokeissa testataan. Mutta kannattaisiko muita ominaisuuksia, kuten empatiakykyä ja toisen asemaan eläytymisen taitoa oikeasti alkaa vaatimaan ja testaamaan jo pääsykoevaiheessa nyt, kun kaikki ihmiskunnan tähän saakka oppima tieto on aina vain helpommin saatavilla AI:n myötä?

Lisäys 19.5.-26: Olisipa muuten opettavainen tarina tämä kaikille lääketieteen opiskelijoille ja lääkäreille. Olen kyllä Lääkäriliitolle tarjonnut blogiani oppimateriaaliksikin, mutta ei sieltä ole vastattu. Voisivat maksaakin minulle muutaman kymppitonni tästä koko blogista, niin saisin edes hitusen korvausta lääkäreiden möhläyksistä :)

Mitä kerrot lapsellesi?

Sinä Kelan, muutoshakuelinten tai vakuutusoikeuden lääkäri ja lakimies tai poliitikko, joka viet sairastuneilta ihmisiltä sen viimeisenkin oljenkorren, mitä kerrot lapsellesi, jos häntä kiusataan koulussa tai hän on itse kiusaaja?

Sanotko kiusatulle, että ei se mitään, koita kestää - kiusaat sitten takaisin? Tai sanotko lapsellesi, jos hän on kiusaaja, että hyvä, hyvä, jatka samaa rataa? Ja neuvotko vielä, että kun kasvat isoksi ja hankit ammatin, niin saat senkin edestä kiusata ihan palkan edestä, kun katsot isukista tai äidistä mallia? Että korkean palkan saat sitten siitä kiusaamisesta. 

Vai sanotko jotain muuta?

Ylivastuullinen jättää tilaa vastuuttomuudelle

Lainaan nyt otteen Mia Moisiolta hänen Hidasta elämää -blogikirjoituksestaan Naisten ylivastuullisuus on ylisukupolvinen haava: 

"Nykytutkimuksen valossa tiedetään, että traumat kulkevat soluissa. Ne siirtyvät sukulinjoissa niin kauan, kunnes tulee se riittävän tiedostava ja kykenevä, joka pystyy tuomaan traumat päivänvaloon ja parannettavaksi. Usein tiedostaminen tapahtuu vasta, kun uupumus tai muu pahoinvointi on äitynyt liian voimakkaaksi eikä ole muuta vaihtoehtoa kuin katsoa, mistä oikein on kysymys."

Ylisukupolvinen haava ja naisten ylivastuullisuus on tuttua myös minun suvussani. Sodan aikana lapsuuttaan elänyt äitini tottui jo pikku tyttönä kantamaan järkyttävän suurta vastuuta ikäisekseen ja kasvatti sitten minusta kiltin tytön, joka ei saanut kiukun tunteita näyttää.

Miten yhteiskunta vastaa tähän sodan kauheuksien synnyttämään naisten ylisukupolviseen ylivastuullisuuteen: Eväämällä kuntoutustukia ylivastuullisilta sodan lapsuudessaan kokeneiden ylivastuullisten äitien tyttäriltä heidän sairastuessaan ja uupuessaan. Ja jättämällä nämä ylivastuulliset sodan kokeneet vanhukset nyt lähes heitteille.

Kuinka vastuuton pitää ihmisen olla, kun hän ikikuuna päivänä pystyy heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä kaltoinkohtelemaan kieltämällä B-lausuntojen vastaisesti kuntoutustuet - myös tunnollisilta ylivastuullisuudella itsensä uuvuttaneilta ihmisiltä? Onko sekin sodan jättämää ylisukupolvista traumaa, että ihminen kykenee työssään tuollaiseen vastuuttomuuteen - vastaa siis ylivastuullisuuteen vastuuttomuudella? Siinäpä riittäisi tutkijoille tutkimista.

Olisiko meillä nyt vihdoin korkea aika hoitaa kuntoon tämä järkyttävä epätasapaino vastuunkantajien ja vastuunpakoilijoiden välillä. Nähdä se. Tunnistaa se. Tunnustaa se.

Ja hoitaa sotiemme traumat myös järjestelmän antaman tuen osalta kuntoon niin, että sekä naisten että miesten ylisukupolviset sotatraumat saisivat parantua? Että ihmiset saisivat edes oikeuden ja vapauden olla ja elää omaa elämäänsä, vaikka he olisivat uupuneita. 

Että pitäisimme Suomen vapaana maana, jossa jokaisella on oikeus löytää työ, joka tuo iloa, ja silloin, kun on terve ja kunnossa sitä työtä tekemään. Että minunkaan  pappani, joka oli niukoista oloista, ei olisi taistellut Suomelle turhaan itsenäisyyttä. Ei hän taistellut itsekkäiden rahanahneiden puolesta, vaan tavallisen kansan, joka tekee voimavarojensa mukaan kaikkensa elääkseen rauhassa.

9.3-26:

Sain jälleen peräjälkeen kaksi vastuutonta hylkäävää kuntoutustukipäätöstä, ensin Sosiaaliturva-asiain muutoksenhakulautakunnalta (Kelan hakemus) ja perään Vakuutusoikeudelta (työeläkeyhtiölle hakemus, jonka Telk myös eväsi). 

Tämä kiusaaminen yhteiskunnassamme jatkuu siis niin kauan, kuin sen annetaan jatkua. 

Vastuu on jokaisella hiljaa vierestä seuraavalla. Minä sentään kykenen tässä kirjoittamaan ja kuntouttamaan itseäni omaehtoisesti, mutta kuinka paljon on heitä, jotka eivät kykene ja yhteiskuntamme ajaa heidän loputtomaan ahdinkoon.

Kuten huomaat, en pystynyt sittenkään lopettamaan tätä blogiani. Sosiaaliturva-asiain muutoksenhakulautakunnan kielteisen kuntoutustukihakemus-päätöksen saaminen triggeröi minussa niin valtavan epäoikeudenmukaisuuden kokemuksen tunteen ja ahdistuksen, ettei mitään rajaa. 

Ahdistus kesti monta päivää, mutta ihmeellisesti olen oppinut musiikin avulla ja uskaltautumalla tuntemaan ahdistuksen pohjia myöten pääsemään pahimman yli. Kehon kivut ja pääkipu eivät silti häviä. 

12.3.-26:

Ei ole ihme, jos kaiken kokemani jälkeen vastuuttomuus ahdistaa, varsinkin kun se kohdistuu läheisiini tai itseeni. Kaikki tämän yhteiskunnan vastuuttomuus on tullut kuin suurennuslasilla nähtäväkseni, ja pahinta on, kun vastuuttomuus liittyy terveydenhuolto- ja sosiaaliturvasysteemiin ja poliittiseen päätöksentekoon, jossa toimitaan äärimmäisen vastuuttomasti heikentäen huono-osaisten tilannetta, kun pitäisi tehdä tietysti päinvastoin.

Ja kun huono-osaisuus on usein pitkäaikaista seurausta yhteiskunnan vastuuttomista rakenteista; ylisuurista palkkaeroista, vallan ja rahan kytkeytymisestä toisiinsa, luokkayhteiskunnan jäänteistä ja nyt siitä, että jotkut (rikkaat) haluavat luokkayhteiskunnan takaisin, ja tietysti se karsein vastuuttomuus, mikä tulee toisen valtion taholta sodan aikana, minkä aiheuttamia ylisukupolvisia haavoja ei vieläkään osata ottaa huomioon tukisysteemissämme (ellei ihmisellä ole tälle systeemille sopivaa diagnoosia). 

Sen sijaan meillä on vallalla kansallinen työttömien halveksuminen samanaikaisesti, kun työkyvyttömiä ei päästetä edes kuntoutumaan rauhassa kuntoutustuella, vaan heidät PAKOTETAAN työttömiksi.

Lääkärit käyttävät ihmisten sairautta häikäilemättömästi hyväkseen. Heidän suuret taksansa ovat pienituloiselle mahdottomuus - samanaikaisesti, kun taloudellinen ahdinko AIHEUTTAA sairastumisia. Terveyskeskuksiin otetaan töihin kandeja ja potilaalle ei edes kerrota, jos kyseessä on kandi. Ja jo tällä kandilla on suuri valta potilaaseen ja koko tämän elämään. 

Ja tätä kaikkea ei haluta tai osata nähdä. 

Yhteiskunnan rakenteet eivät olisi vastuuttomia, jos ihmiset eivät olisi tuota vastuuttomuutta luoneet. Jokaisella on vastuu omasta elämästään ja siitä, miten itseään ja muita kohtaan toimii.

Jo tämän blogin alkupuolella kerroin, kuinka olen ollut pakotettu ottamaan vastuun omasta elämästäni ja terveydestäni, kun apua lääkäreiltä tai yhteiskunnalta en ole sairauteeni saanut. Eilen pitkästä aikaa lääkärissä käydessäni kerroin lääkärille, kuinka olen oppinut tunnetaitoja; olen oppinut uskaltamaan tuntea täysillä myös ahdistusta ja vihaa, ja oppinut sen, että tunteista pääsee yli vain tuntemalla. 

Me jopa nauroimme lääkärin kanssa yhdessä sille, kun kerroin, että siitä on kiittäminen Kelaa ja Vakuutusoikeutta. Huumori on joskus musiikin ohella ainut tapa selvitä.