Ylisukupolviset traumat ja puhumattomuuden kulttuuri

Ylisukupolvisista traumoista puhutaan nykyään paljon. Mutta puhuvatko niistä psykiatrit ja lääkärit, sitä en tiedä. Minusta näyttää siltä, että niiden selvittely jää yksilön oman aktiivisuuden varaan. 

Minun isäni juoksi pikku poikana pommitusta pakoon kaverinsa kanssa kaupungin pääkirjastosta metsään ja sieltä hiihtomajalle. Vasta aamun sarastaessa he uskaltautuivat kotimatkalle. Isäni omaa kotia kaupungin keskustan tuntumassa oli pommitettu. Kun olen kysynyt isältäni, että pelottiko häntä, niin hän on vastannut, ettei muista pelänneensä. Minusta se on ollut kummallista ja mietin, että siinäkö isäni tunteet menivät niin lukkoon, ettei muista tunteneensa edes pelkoa. Tuon pakenemiskertomuksen kirjastosta hiihtomajalle olen kuullut isältäni kuitenkin lukuisia kertoja lapsuudesta lähtien.

Äiti on kertonut, kuinka isä puhuu päivittäin vihaisena "koppalakkisista verihurtista" ja siis vielä ihan muistavana ja järjissään ollessaan - ja kimmokkeitahan tähän kyllä on löytynyt isälläni, joka on ihan viime aikoja lukuun ottamatta seurannut tiiviisti maailman tapahtumia. Sodan muistot ovat siis läsnä vielä vanhanakin päivittäin. Eivätkä ne muistot jää vain kokijan pään sisään, vaan mahdollisesti heijastuvat läheisiin tavoilla, joita voi olla vaikea ymmärtää - vetäytymisenä, tunnekylmyytenä, välinpitämättömyytenä, ärsyyntymisenä...

Toisen maailmansodan jälkeen psyykkisistä sotatraumoista on vaiettu. Osa ei ole halunnut puhua kokemuksistaan, jotkut ovat hukuttaneet tuskansa viinaan ja jotkut ovat uuvuttaneet läheisensä hermoraunioksi muuttuneena. Kaikki energia on laitettu sodan jälkeen selviytymiseen. Siksikö puhumattomuuden kulttuuri syntyi?

Jos ja kun minun perheessäni on ylisukupolvisia traumoja vanhempieni sotakokemusten vuoksi niin ne näkyvät minun lapsissani. Ja kuitenkin äitinä sain syyllistävää asennetta osakseni tyttäreni ollessa psykoosin vuoksi sairaalassa - tilanteessa, jossa äitinäkin olisin tarvinnut kaiken mahdollisen tuen ja myötätunnon. Onhan läheisen sairastuminen psykoosiin täydellinen shokki.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on nostanut nämä asiat nyt pintaan itselläni vahvemmin kuin ennen. Seuraan tiiviisti, kuinka meillä sodasta paenneisiin suhtaudutaan. Työhön menon mahdollistamisesta puhutaan uutisissa paljon. Työn tekeminen voi pelastaa aluksi, mutta entä jos se jää päälle, eikä ihminen saa aikaa ja rauhaa käsitellä traumaattisia sotakokemuksiaan?

Minusta näyttää nyt siltä, ettemme anna enää vaikenemisella mahdollisuutta sille, että uhrit jäävät häpeään äärimmäisen traumaattisten kokemusten - jopa joukkoraiskausten- kanssa. Suomalaiset ovat jo sankoin joukoin näyttäneet, että ymmärrämme tuskan. Että ymmärrämme, kuinka hyökkääjä aivopestyine nuorukaisineen on se osapuoli, jonka kuuluu häpeä kantaa ja käsitellä oman kansansa keskuudessa. Annetaan jatkossakin sodasta paenneille aineellisen tuen lisäksi kaikki henkinen tuki, mitä ikinä pystymme. Ja hoidetaan vihdoin samalla omat sotatraumamme kuntoon. 

Kokonaisvaltaista hoitoako?

"Geriatria on lääketieteen erikoisala, joka keskittyy ikääntymiseen ja ikäihmisten kokonaisvaltaiseen hoitoon." (mehilainen.fi)

Omaisena julkisella puolella isäni kanssa asioidessa on tuntunut, että geriatria on pelkkää muistitestiä ja kognitiivista testiä, missä ei oteta laisinkaan huomioon asiakkaan kuntoa ja jaksamista. Ihan sama vaikka vanhus olisi kuinka uupunut ja kotona ollessaan nukkuisi enimmäkseen, niin testejä pitää jaksaa tehdä loputtomiin. Testaaja on vain aina eri, kun vanhusta pallotellaan eteenpäin aina seuraavalle asiantuntijalle.

Ihan kuin lääkärit ym. ammattilaiset olisivat luoneet tämän hirviösysteemin vain itselleen töitä luodakseen - ei suinkaan potilaan/asiakkaan parhaaksi.

Sama toistuu ME/CFS-sairauden ja muiden vastaavien lääkärille hankalammin tunnistettavien uupumusta aiheuttavien sairauksien kohdalla. Olenpa jopa kuullut lääkäreiden naureskelevan "kiertopalkinnoista". Oma tietämättömyys on helppo verhota naureskeluun - mutta onkohan tällaisen lääkärin ammatinvalinta osunut ihan oikeaan?

Kun vanhus saa lieväänkin muistisairauteen muistilääkkeen, joka aiheuttaa oksentelua ja pahoinvointia, niin siitä alkaakin sitten lääkkeenvaihtorumba. Pitäisikö kotona asuvan vanhuksen omaisen olla tyytyväinen, kun kolmannen "lievemmän" lääkkeen "harvinainen"  sivuoire (yksi kymmenestä saa sen) on virtsanpidätyskyvyttömyys? Siinäkö sitten vaipoissa sängyssä maatessaan saa olla tyytyväinen, kun muistaa jonkun asian hieman paremmin kuin ilman muistilääkettä ja ilman vaippoja muistaisi? 

Ei tarvitse lääkärin ottaa vastuuta kokonaisvaltaisesta hoidosta, kun leimaa nuoremmat potilaat hankaliksi potilaiksi tai vanhusten kohdalla keskittyy vain yhteen oireeseen/sairauteen kerrallaan välittämättä potilaan lääkekokonaisuudesta ja lääkkeiden sivuoireista.

Kuinka vaikea tätä systeemiä on muuttaa inhimillisemmäksi? Varmasti mahdoton niin kauan, kun potilailta/asiakkailta ei järjestelmällisesti kerätä palautetta, joka myös otettaisiin todesta, ja päättäjillä ja ammattilaisilla tulisi suurella joukolla tahtotila nähdä, kuulla ja muuttaa asioita paremmiksi.

Lisäys 10.5.-22: Olen suunnattoman huojentunut, että isäni sai kohdata vihdoin yksityisen kokeneen geriatrian erikoislääkärin, joka vastasi tämän kirjoituksen alussa olevaa määritelmää kokonaisvaltaisesta hoidosta. Toki se kohtaamani ihan ensimmäinenkin sairaalan geriatri ehkä vastasi, mutta kun systeemi on se, että seuraavalle vaan pallotellaan, niin mitä hyväkään geriatri sille voi...?

En vain voi olla ajattelematta niitä vanhuksia, joilla ei ole yksityislääkäriin varaa. Isäni nilkka olisi ihan rauhassa saanut jatkaa turpoamistaan ja vointi huonontua huononemistaan 2-3 kk, jos olisimme jääneet odottamaan julkisesti tarjottua lääkärin aikaa. Olisiko silloin enää terveyskeskuksen lääkärikään ottanut mitään tolkkua siitä, mistä voinnin huononeminen johtui. Sehän on niin helppo laittaa iän piikkiin 88-vuotiaalla; jo nyt olin saanut kuulla, että "sehän nyt on niin tavallista, että vanhuksilla jalat turpoaa". No on varmaan, jos lääkitykset ovat mitä sattuu.

Turvonnut vasen nilkka (ja vasen ranne/sormet) liittyi sydämeen ja väärään lääkitykseen. Tekisipä mieleni sanoa vähän rumemminkin....

Lisäys 1.6.-22: Olipa kaoottinen tilanne vajaa kaksi viikkoa sitten, kun yksityislääkäri kirjoitti isälleni lähetteen kaupunginsairaalaan, mutta hänet sairaalan lääkärin ohjeistuksesta kuitenkin vietiin ambulanssilla päivystyksen kautta, koska lääkärin mukaan on hankala ottaa sairaalaan potilasta, ellei ole ensin päivystyksessä tutkittu?????????

Tällainen reissu vanhentaa jo valmiiksi haurasta ihmistä monella vuodella. 

Tuleepa yhteiskunnalle sitten halvemmaksi, kun kuolo korjaa nopeammin (en pidä sarkasmista, mutta muuhun en juuri nyt kykene...)

Vanhuushelvetti Suomessa

En jaksaisi aiheesta enää kirjoittaa. En jaksaisi valittaa. Totean vain tapahtuneen ja heitän ilmoille muutaman kysymyksen.

Ymmärsin työni kautta 20 vuotta sitten, että isäni erityispiirteet sopivat 100 %:sti aspergerin oireyhtymään (nykyisin vain yleisemmin autismin kirjo). Tämä ymmärrys toi paljon helpotusta isäsuhteeseeni. Yliopistollisen sairaalan lääkäri totesi viime syksynä parin päivän sairaalajaksolla, jossa tehtiin muistitestejä ja kognitiivisia testejä, ettei isällä voi olla asperger, koska hän on niin puhelias ja tehnyt myyntityötä nuorempana (jos lääkäri olisi tutustunut pitempään isääni, hän olisi ehkä huomannut tarkemmin, mitä puheliaisuus pitää tässä tapauksessa sisällään). 

En odottanut enää syksyllä 87-vuotiaalle isälleni asperger-diagnoosia; halusin vain kertoa isäni erityispiirteistä, jotta hoitohenkilökunta ymmärtäisi häntä paremmin eikä laittaisi kaikkea muistisairauden piikkiin - ja toisaalta ehkä vältyttäisiin turhalta ihmisen kiusaamiselta testeillä, joihin häntä oli meidän läheisten ylipäätään todella vaikea saada. Vain me läheiset tiesimme piirteet, jotka olivat olleet aina; miksi siis meitä ei kuunneltaisi?

Vuoden sisällä olemme kertoneet 87-vuotiaan äitini jaksamisongelmista isääni liittyen niin monelle ammattilaiselle, etten laskuissa enää pysy. Aina uudelleen ja uudelleen uudelle ihmiselle; terveyskeskuksessa, palveluohjauksessa, geriatrian poliklinikalla, yliopistollisen sairaalan osastolla, palveluasumisen ammattilaisille, ensihoidolle... Mitä järkeä tällaisessa systeemissä on, joka vie valtavan määrän suuren joukon ihmisiä voimavaroja ja todellinen apu jää silti saamatta tai avun on lopulta perustuttava ruohonjuuritason ongelmien näkemiseen muisti- ym. testien tulosten sijaan?

Äitini on kovan elämäntyön tehnyt perushoitajana; hän on ollut pidetty hoitaja inhimillisyytensä ja ystävällisyytensä vuoksi. Viime viikolla hän yritti soittaa ambulanssin isälle, mutta ensihoitajat eivät tulleet edes paikalle katsomaan. Vähän sen jälkeen pääsiäisen aikana isälläni turposi vasen nilkka ja jonkun päivän päästä vasen ranne. Isälläni on paljon sairauksia, myös sydämessä. Sain vakuutella sisukkaalle äidilleni monta kertaa, että hän soittaisi ambulanssin uudestaan, jos tarve tulisi. Äitini oli niin loukkaantunut siitä, etteivät ensihoitajat tulleet tarkistamaan tilannetta, että hän oli sanonut, ettei koskaan enää soita ambulanssia. Äitini on nähnyt työssään paljon sairautta ja kuolemaa; hän ei ihan turhaan soita ambulanssia edes loppuun uupuneena.

Eilen yritin soittaa jo tutuksi tulleelle palveluasumisen vuorohoidon palveluohjaajalle, mutta hän sattui olemaan lomalla ja puhelimeen vastasi sijainen. Kerroin jälleen uudelle ihmiselle, kuinka olin aikaisemmin yrittänyt muistilääkkeeseen liittyvien ongelmien vuoksi soittaa terveyskeskukseen, jossa ajanvaraaja neuvoi hoitamaan asiaa palvelutalossa, koska sitä oli käsitelty siellä edellisellä käynnilläkin. Myös farmaseutin kautta olimme yrittäneet hoitaa lääkkeen puolitusta toisen palveluohjaajan neuvosta (toinen farmaseutti oli ohjeistanut äitiä, että oli oikein pitää taukoa lääkkeestä, kun sen epäiltiin aiheuttaneen koko yön valvomisen isälle ja siinä samalla myös äidille). 

Vuorohoidon palveluohjaajan sijaiselta sain kuulla, kuinka asia olisi kuitenkin pitänyt hoitaa terveyskeskuksessa (olin sinne soittaessa kyllä kertonut, kuinka palveluasumisen lääkäri hoitaa vain akuuteissa tilanteissa; tulkintani oli kaikista yhteydenotoista johtuen, että tämä kai nyt sitten on akuutti tilanne). Ei auttanut, vaikka kerroin vuorohoidon palveluohjaajan sijaiselle, kuinka uupuneita olimme jo läheisteni kanssa tilanteeseen ja kuinka kaikkemme olimme veljeni kanssa vuoden aikana panostaneet isälle ja äidille apua saadaksemme. 

Tuntui kuin minua olisi syyllistetty siitä, etten ollut kaiken lisäksi saanut raahattua isääni vielä siinä vuorohoidon välisellä reilun kolmen viikon jaksolla terveyskeskukseenkin (lääkärin kotikäynti oli ollut reilu kuukausi sitten). Kun se kolme viikkoa oli mennyt sen punnitsemiseen, että miten saamme isän seuraavalle vuorohoitojaksolle tai saammeko ylipäätään vai pitäisikö soittaa ambulanssi sitä ennen isäni todella raskaan hengityksen ym. oireiden vuoksi. Ajatus lähtemisestä akuutille lääkärin vastaanottoajalle jonottamisineen oli isäni kunnon ja oman jaksamiseni huomioiden mahdoton. Nyt on sitten ilmeisesti arpapeliä, tutkiiko lääkäri isää vuorohoidossa viikon aikana.

Vein tänään isäni vuorohoitoon ja vaikka olin paljon jännittänyt sitä, että saanko isääni ylipäätään lähtemään niin kaikki meni hyvin - varmaankin äidin ja minun päiviä kestäneen isän henkisen valmistamisen vuoksi. Tilanne kuormittaa suhteettoman paljon, vaikka olen itsekin sairauslomalla - aikaa olisi, muttei voimavaroja enempäänsä enää tähän. Ihan oma tarinansa on se tunnekuorma, minkä oman isän vieminen vastentahtoisesti hoitoon aiheuttaa.

Samaan aikaan olen seurannut hoitajien lakkovaatimuksia. Hoitajat ovat toden totta palkkansa ansainneet. Miten ihmeessä meillä on yhteiskunnassamme vieläkin tällainen tilanne, jossa hoitajat eivät saa edes kunnon palkkaa, vaikka joutuvat tekemään töitä usein useammankin ihmisen edestä?

Tämä kaikki on tuntevalle ja myötätuntoiselle ihmiselle välillä sydäntä raastavaa seurattavaa, vaikka olisi kuinka optimistinen ja ratkaisukeskeinen asenne.

Lisäys 22.4.-22:

Sitä minä ihmettelen aina uudelleen, että kuinka ihmeessä selviävät ne vanhukset, joiden puolia ei ole pitämässä kukaan läheinen. Osa varmasti pärjää hyvinkin tarjottujen apuvoimien turvin, mutta jos yksilöllinen avun tarve ei kuulukaan kotipalvelun palvelulistaan, niin mistäs sitten apu? Keskusteluapua ja vain sellaista säännöllistä tarkistusapua, että kaikki on kunnossa ilman sairaanhoidollista tarvetta, ei näytä olevan olemassa kunnallisena palveluna. 

Ihan kuin vanhuksen elämä olisi pelkkää lääkedosettia, suihkuavun ja ruoka-avun tarvetta tai sairauteen perustuvaa hoitoa!

Varmasti tehostettu palveluasuminen tulee tarpeen paljon paljon aikaisemmassa vaiheessa heillä, joilla läheiset eivät ole auttamassa. Läheisten apu saattaa tiettyyn pisteeseen saakka tulla yhteiskunnalle halvaksi, mutta kaikkien uupuessa ympärillä, se ei halpaa ehkä olekaan...

26.4.-22:

Tänään sain sitten tietää, ettei vuorohoidon lääkäri ole katsonut tarpeelliseksi tarkistaa isäni lääketilannetta. Isä on nyt sitten ilman muistilääkettä sen 2-3 kuukautta, jonka ajan hän joutuu jonottamaan terveyskeskuksen lääkärin aikaa.

28.4.-22:

Isä oli nyt sitten saanutkin uuden muistilääkkeen lääkelaastarin muodossa. Tieto kotiin tuli eilen lapulla isäni mukana hänen kotiutuessaan. Hyvä niin. (edit 3.6.-22: laastaria ei voitu käyttää kotona; lääkärin olisi syytä tuntea määräämiensä lääkkeiden käyttöön liittyvät käytännön ongelmat, eikä olettaa, että 87-vuotias puoliso pystyy lääkkeen asettamaan paikoilleen 14 vuorokauden aikana aina eri kohtaan.)

Juuri ennen pääsiäistä turvonnut vasen nilkka ja vasen ranne pitää nyt sitten kuitenkin näyttää eri lääkärille. Siinäpä sitä on sitten taas omaisille miettimistä, että miten saada isä lääkäriin. Kotisairaanhoitosopimuksen saaminen vie aikansa ja siinäkin tuntuu olevan paljon sumplimista, ja 300 €:n lääkärin kotikäyntimaksu on mielestäni liikaa pienintä mahdollista eläkettä saavalle vanhukselle.

17.8.-22

Äiti joutui kolme ja puoli viikkoa sitten yllättäen sairaalaan leikkaukseen ohutsuolen tukkeuduttua. Ihmettelisin, jos stressillä ei olisi mitään tekemistä asian kanssa. Isä oli juuri hyväksytty palvelukotijonoon. Silti meitä neuvottiin soittamaan 112:een, jotta saisimme isälle majapaikan, kun äiti vietiin sairaalaan ja isää ei voinut jättää yksin kotiin.

Televisiossa on juuri A-studiossa ohjelma vanhusten hoidosta ja sen ongelmien vuoksi päivystyksen ruuhkautumisesta. Ongelmat ovat olleet pitkään tiedossa.

Eräs poliitikko syyttää nykyistä hallitusta, vaikka hän oli itse tekemässä niitä ratkaisuja, jotka ovat tähän tilanteeseen johtaneet...

On tämä hullua...

Voisikohan omien virheiden myöntämisestä tulla vielä jonakin päivänä trendikästä ja kunnioitettava osoitus omasta rehellisyydestä? Sellainen asennemuutos antaisi varmasti vauhtia välttämättömälle muutokselle. Olisiko se utopiaa...?

Anteeksipyyntö tervehdyttäisi

Ei lääkärin kaltoinkohtelema potilas tarvitse psykiatrin vastaanottoa, vaan yksinkertaisesti ymmärrystä ja anteeksipyyntöä siitä, että häntä on kohdeltu väärin. Tämän anteeksipyynnön voisi tehdä kuka vain lääkärikollega, jos itse kaltoinkohtelija ei siihen pysty. 

Korvaavat kokemukset ovat niitä, jotka tervehdyttävät. Sen sijaan, että Kela vielä vaatisi lapsuudesta asti elämän ruotimista psykiatrin vastaanotolla, jotta kaltoinkohdeltu potilas saisi edes välttämättömän sosiaaliturvan.

Tarvittava sosiaaliturva ja anteeksipyyntö olisivat ensimmäiset tarvittavat lääkkeet monelle ME/CFS-potilaalle. Tästä lähtökohdasta on sitten helpompi lähteä miettimään muuta apua.

Kivun ja uupumuksen ymmärtäminen

Satuin lukemaan lääkärin kirjoittaman artikkelin, jossa hän vertasi toisiinsa halvaantunutta potilasta ja polvikipupotilasta. Itselläni oli artikkelia lukiessani polvikipu, joka esti normaalin liikkumisen. Jokainen pahoista niveltulehduksista kärsinyt tietää, kuinka kipu vaikuttaa nukkumiseen ja kaikkeen elämässä, kun pienikin liike saa aikaan kovan vihlaisevan kivun.

Lääkärin asenne kirjoituksessa oli polvikipupotilasta kohtaan suorastaan syyllistävä. Lääkäri oli kirjoittanut potilaalle sairausloman, vaikka hänen mielestään potilas ei olisi sitä ansainnut. Hän vertasi potilasta pyörätuolilla liikkuvaan sinnikkääseen ihmiseen, joka kaikki esteet voittaen meni kuitenkin edelleen töihin.

Tällainen lääkärin kirjoitus kertoo minulle vain ja ainoastaan siitä, kuinka lääkäri - hän, jonka ammattinsa puolesta tulisi ymmärtää eniten kivusta - ei sitä ymmärrä laisinkaan. Potilaalle on alentava ja masentava kokemus asioida tällaisen lääkärin kanssa. 

Monenlaisia kipuja kokeneena tiedän, kuinka nivelkipu voi olla kivuista raastavin. Kunpa lääketieteelliset tiedekunnat saisivat käyttöönsä kipusimulaattoreita, joissa jokaisen lääketiedettä opiskelevan olisi koettava erilaisia kipuja omakohtaisesti. Saattaa olla niin, että se olisi ainut keino saada meille lääkäreitä, jotka olisivat myös kivun asiantuntijoita.

Myös uupumisen kokemus olisi hyvä jokaisella lääkärillä olla omakohtaisesti koettuna - vaikka sitten simulaattorissa, ellei muuten.

Erityisen tärkeää olisi, että Kelan lääkärit, jotka päätöksillään vaikuttavat ihmisen koko elämään, ymmärtäisivät kivun ja uupumuksen vaikutuksen ihmisen elämään. Ja että he ymmärtäisivät vaatia oikein kohdistettuja tutkimuksia, etteivät yhteiskunnan varat mene hukkaan turhissa pilipalitutkimuksissa, jotka eivät kerro mitään potilaan todellisesta elämästä.

Todellakin, nyt on korkea aika lääkäreillä opetella eläytymisen taito, joka kenties onkin yksi tärkeimmistä taidoista lääkäreillä. Vaikka se tätä nykyä näyttää potilaan näkökulmasta olevan sivuutettu täysin. Tämä taito edellyttää myös kykyä aidosti kuunnella toista ihmistä.

Hoidosta ja hoitopalautteesta

"Ihmisen hoitaminen tarkoittaa avun, lievityksen ja tuen antamista sellaiselle, joka sitä tarvitsee." (www.kielikello.fi)

Mitä sitten pitäisi ajatella monisivuisista "hoitopalautteista", joita saan kuntoutustutkimuspoliklinikalla lääkärin luona käytyäni, vaikka en ole saanut ensimmäistäkään hoitoa? Tutkittu on paljon ja moniammatillisesti, mutta nekin osaksi asian vierestä. Ja vaikutus on osin ollut päinvastainen, kuin hoidon määritelmä antaa ymmärtää.

Lääkärille kiitos perusteellisesta tutkimisesta, mutta tulee tunne, että onko lääkärikin järjestelmänsä vanki vai laittaisiko hän ihan oikeasti minut psykiatrin tutkimuksiin? Olen melko varma, ettei laittaisi ellei järjestelmä vaatisi. 

Vai vaatiiko oikeasti enää, kun uudet suositukset ME/CFS:stä sanovat, että diagnoosin tekee perusterveydenhoidon lääkäri? Potilaan kannalta turhat tutkimukset ovat kiusantekoa eivätkä tuo lievitystä ja tukea tilanteeseen, vaan päinvastoin lisätessään stressiä aiheuttavat sairauden pahenemista. Ja tietysti ne ovat myös yhteiskunnan varojen tuhlausta; varsinkin psykiatrian osalta, minkä pitkät jonot ja todellisen tarpeen kaikki tiedämme.

Kun kerran ollaan yhteiskunnan varoilla pyörivässä laitoksessa, jonka toiminta kuuluisi perustua tieteeseen, niin eikö sanojen käyttökin kuuluisi olla silloin tarkkaa? Voisiko puhua tutkimuspalautteesta eikä harhaanjohtavasti hoitopalautteesta, kun ei vielä olla mitään hoidettukaan?

Saman palautteen voisin antaa myös geriatrian puolelle, josta on tullut liikaakin kokemusta oman isän tutkimisen myötä.

Kantaako kukaan vastuuta lääkärin virheistä?

Tulipa mieleeni, että kuinkahan monta potilasta/asiakasta minua kesällä 2019 "hoitanut" lääkäri on ehtinyt kaltoinkohdella minun jälkeeni. Mitä liikkuu tuon lääkärin mielessä tänä päivänä? Ottiko hän yhtään opikseen palautteestani vai naureskeliko vain "hankalalle potilaalle", kun sai apulaisylilääkärinkin tuen itselleen?

Potilaan ilmoittamasta lääkärin laiminlyönnistä tai huonosta käytöksestä esittää pahoittelunsa palvelupäällikkö niin, että hän pahoittelee potilaan kokemusta. Hän ei ota kantaa siihen, onko toimittu väärin tai muuttaako potilaan palaute mitään. Jos potilas jaksaa tehdä muistutuksen ylilääkärille, niin edelleenkään se ei johda mihinkään - tai ainakaan potilaan tietoon ei tule, että johtaisi. Kukaan ei siis oikeasti kanna vastuuta virheistä. Kukaan ei pyydä edes anteeksi väärää toimintaa. Ja kuitenkin vain se olisi omassa tapauksessani riittänyt siihen, että olisin voinut jättää tapahtuneen taakseni.

Olen kirjoittanut lukemattomia kertoja lääkärin työn arvioinnin, palautteen käsittelyn ja itsereflektoinnin tärkeydestä. Kuinka voi olla, ettei sosiaali- ja terveysalalla tuo kaikki ole jo jatkuvassa käytössä työn kehittämiseksi? Missä muussa työssä asiakkaan palaute voisi olla tärkeämpää, kuin lääkärin työssä ja koko sosiaali- ja terveysalalla?

Milloin meillä ymmärretään laittaa lääketieteen opiskelijoiksi pyrkiville soveltuvuustestit? Montako narsistista persoonaa meillä on lääkäreinä tai lääkäreiden kouluttajina, kun pelkkää älykkyyttä ja muistia testataan? Narsismi ja lääkärinammatti yhdessä ja samassa henkilössä on vaarallinen yhdistelmä potilaan kannalta, mutta tulehduttaa myös työyhteisöt ja koko terveydenhuoltosysteemin. 

Lääkäri, joka ei myönnä virheitään, on vaarallinen lääkäri.