Terveydenhoitoa Hölmölässä

Voi mahdotonta taas tätä meidän terveydenhoitojärjestelmäämme! En oikeasti viitsisi valittaa, mutta onko tässä mitään järkeä?

82-vuotias äitini kävi terveyskeskuksessa viime syksynä oikean käden sormien puutumisen vuoksi. Lääkäri määräsi liikuntaa ja särkylääkettä - ei muuta. Seuraavalla viikolla käsikirurgi yksityisvastaanotollaan totesi oikeassa kädessä olevan selvän rannekanava-ahtauman ja vieläpä pikaisen leikkauksen tarpeen. Äidillä oli oikea olkapää murtunut pahoin vuosia aikaisemmin kaatumisen seurauksena ja olkapää oli pysyvästi liikuntarajoitteinen ja luita oli liitetty metallilevyillä toisiinsa. Äiti kertoi samalla, että tietty kohta olkavarressa kirveli ja oli vaivannut pitempään. Käsikirurgi neuvoi äitiä puhumaan julkisella puolella olkavarren röntgenkuvauksesta samalla kun ranteen vuoksi asioi lääkärillä leikkaukseen liittyen. Käsikirurgi laittoi äidin käden leikkausasian eteenpäin julkiselle puolelle.

Muutaman kuukauden päästä äiti pääsi yliopistollisen sairaalan hermoratatutkimukseen, jossa ranteen leikkauksen tarve vahvistettiin. Siellä kerroimme käsikirurgin terveiset röntgenkuvauksen tarpeesta. Äidille kerrottiin, ettei heiltä voi saada lähetettä röntgeniin. Aioimme sitten lääkärille seuraavan ajan saatuamme kertoa hänelle käsikirurgin terveiset.

Kun äiti meni sitten yliopistollisen sairaalan käsikirurgiselle poliklinikalle alustavasti leikkaavan lääkärin vastaanotolle parin kuukauden päästä niin saimme tietää, että siellä hoidetaan vain kyynärpäästä alaspäin kättä. Että olkavarren röntgenkuvauksen vuoksi pitäisi mennä terveyskeskuslääkäriin ja pyytää sieltä lähete olkavarren kuvaukseen. Yritin saada äidille puhelimitse aikaa terveyskeskukseen kertoen asian. Ainut mahdollisuus on mennä päivystykseen jonottamaan lääkärin aikaa.

Kiitokset kaikille ystävällisille lääkäreille ja hoitajille. Mutta kuka kantaa vastuu tästä hölmöläisen systeemistä? Puoli vuotta meni sitten hukkaan sitä röntgenkuvausta odotellessa. Sen lisäksi, että tämä systeemi aiheuttaa inhimillistä kärsimystä niin eihän tässä ole päätä eikä häntää myöskään taloudellisessa mielessä.

Hieman epäilyttää paraneeko mikään sote-uudistuksen myötä, vaikka olenkin ikuinen optimisti.

Potilaat vailla ihmisyyttä

Eihän sitä uskoisi, miten länsimaisessa yhteiskunnassa ihminen voi menettää ihmisarvonsa sairastuessaan psykoosiin. Ei sitä uskoisi, ellei olisi itse läheltä nähnyt.

Eräässä suurehkossa suomalaisessa kaupungissa psykiatrisessa sairaalassa suljetulla psykoosiosastolla päätti eräs herkkä nuori mies päivänsä sairaalassa hirttäytymällä. Käytetään hänestä tässä nyt vaikka nimeä Arttu. Arttu luki paljon raamattua ja kutoi pipoja sairalatovereilleen. Hän oli hyvin myötäelävä ihminen. Vähän ennen kuolemaansa hän antoi tekemänsä pipon Kallelle (nimi muutettu) ja kertoi laittaneensa rukouksen jokaiseen silmukkaan, että Kallen elämässä kaikki menisi hyvin.

Artun itsemurha tuli yllätyksenä, vaikka tiedossa oli, että hän oli erittäin paljon kärsinyt lääkkeiden sivuoireista. Hän saattoi purkaa pahaa oloaan juoksemalla täysillä ovea pahki. Toisen potilaan omaisena näin tällaisen tilanteen ja näin ja kuulin mieshoitajan kylmän ja kolkon kommentin Artulle. Sydäntäni kylmäsi. Toki olin jo "tottunut" kylmään kohteluun ja siihen, ettei potilaiden sivuoireita lääkkeistä oteta  todesta.

Kun Arttu oli päättänyt päivänsä ja Kalle koki suurta tarvetta käsitellä asiaa, hoitajat vain tokaisivat, että ei kannata ajatella asiaa. Psykiatrisessa sairaalassa!

Asiaa ei käsitelty mitenkään potilaiden kanssa. Kalle ei saanut välittää edes kirjoittamaansa kirjettä Artun vanhemmille. Kalle koki, että hoitajat suhtautuivat täysin kylmästi ja tunteettomasti potilaan itsemurhaan. Se oli heille vain arkipäivää.

Miten psykiatrisen sairaalan lääkärit ja hoitajat voivat olla kuin kylmiä kivipatsaita? Kuka puuttuu potilaiden hätään, kun nämä "asiantuntijat" vetoavat vaitiolovelvollisuuteensa ja pääsevät laiminlyönneistään ja ylilyönneistään kuin koira veräjästä?

Jos missä vaan muualla tapahtuisi tällainen järkyttävä tapahtuma, niin työntekijöillä ja asianosaisilla, myös muilla potilailla, olisi heti oikeus kriisiapuun. Mutta ei suljetun osaston psykoosipotilailla. Heiltä on otettu pois heidän ihmisarvonsa ja itsemääräämisoikeutensa.

Kalle ja moni muu osatolla ollut koki, että sairaala sairastutti lisää. Ja minä omaisena näin, kuinka totta se oli. Miten se on mahdollista vielä vuonna 2016 Suomessa? Fyysistä oireiluakaan, esim. ihottumaa ei hoidettu mitenkään. Omaisena sai turhaan pyytää esim. läheiseni rauta-arvoja mitattavaksi, vaikka ne sairaalasta päästyä todettiin liian alhaisiksi. Lääkäreillä on hyvin vähän tietoa ravintoaineiden merkityksestä kokonaisvaltaisesti terveydelle, myös mielenterveydelle, ja hyvin tavallista on siitä tarjolla olevan tiedon ja tutkimuksien vähättely. Pyydettäessä potilas sai sentään monivitamiinia ja E-EPA:a. Psykoosilääkkeiden annosmääriä lääkärit tuntuvat nostavan surutta, vaikka potilaalla olisi jo valmiiksi sietämättömät sivuoireet niistä.

Minun ensimmäinen ajatukseni kuultuani Artun itsemurhasta oli sama, kuin miten Kalle ilmaisi asian: "Sairaala tappoi Artun." Tämä tuntuu olevan yleinen käsitys potilaiden keskuudessa. Epäily on jo niin vakava, että asia pitäisi jonkun ulkopuolisen puolueettoman tahon tarkoin tutkia. Ja jos virallisesti hyväksytyt käytännöt tappavat potilaan, toisin sanoen pakottavat tekemään itsemurhan, niin on korkea aika myöntää virheet ja korjata toimintaa.

Miten on mahdollista, että psykiatrisessa sairaalassa on vielä lääkäreitä, jotka eivät osaa kuunnella potilasta? Onko mahdollista, että meillä on sairaaloissa lääkäreitä, joiden ainut "osaaminen" on vahvojen ja ihmisen koko persoonallisuutta muuttavien lääkkeiden määrääminen? Sellaisten lääkärien toiminta ei kestä päivänvaloa eikä sitä, että itsemurhan tehneen potilaan tapausta käsiteltäisiin. Aina on helppo laittaa itsemurha sairauden piikkiin. Lääkärit ovat nähneet potilaansa vain sairaina; he eivät tiedä ja tunne potilaitaan ihmisinä.

Kuka ottaisi todesta potilaiden hädän? Potilasasiamies? Eduskunnan oikeusasiamies? Vai ovatko hekin kylmettäneet ja kovettaneet itsensä; niin usein kuulee kanteluiden olevan turhia. Ongelmana on se, miten potilaana todistat kaltoinkohtelun, kun vastassa on koko järjestelmä lääkäreineen, joita monet edelleen pitävät Jumalasta seuraavana.

Siltikin - ja juuri siksi - toivon sydämestäni, että mahdollisimman moni potilas ja omainen jaksaa vielä kaiken sairauden aiheuttaman huolen ja uupumuksen lisäksi tehdä valituksia ja kanteluita silloin, kun on aihetta. Mitä enemmän nämä asiat saavat julkisuutta, sitä nopeammin saamme toimintatapoja muutettua inhimillisiksi ja potilaan oireilun todesta ottamisen itsestäänselvyydeksi.

Lisäys 30.1.2022:

Otin potilaan itsemurhan tiimoilta aikoinaan yhteyttä jopa Valviran Tarja Holiin, mutta sain nuivan vastauksen, jossa hän vetosi työntekijöiden vaitiolovelvollisuuteen. Eikö ole mitään rajaa sillä, kuinka vaitiolovelvollisuudella suojellaan työntekijöitä laiminlyöntien ja jopa potilaiden kaltoinkohtelun esiintulolta - eikö edes potilaan itsemurha hirttäytymällä omassa potilashuoneessaan auta ylittämään vaitiolovelvollisuuden tuomaa suojaa työntekijöille?

Kaikkihan tiedämme, että vaitiolovelvollisuus on oikeasti sitä varten, että se suojaisi potilasta - ei työntekijöitä, niin kuin nyt näyttää tapahtuvan.

Sydämellinen ja sisukas Suomi

Tänään - Suomen 99-vuotis itsenäisyyspäivänä - on aika nostaa suomalaisen sisun rinnalle suomalainen sydämellisyys.

Tänä aikana tarvitsemme Saara Aallon kaltaisia sydämen lähettiläitä, jotka kertovat meille, kuinka tärkeää on olla oma itsensä ja seurata unelmiaan. Kuinka tärkeää on nostaa erilaisuus rikkaudeksi. Kuinka tärkeää on kannustaa toisiamme. Kuinka tärkeää on antaa anteeksi meitä loukanneille.

Tahdon nähdä suomalaiset sydämellisenä ja sisukkaana monikulttuurisena kansana. Kiitos Suomi.

Lääkäreiden vallankäyttö

En aikonut enää kirjoittaa lääkäreistä, mutta näköjään se on elämässäni aihe, josta en pääse eroon. Kaikenlainen vallan väärinkäyttö harmittaa minua. Mutta aivan erityisen ikävää se on silloin, kun sitä käyttää lääkäri, jonka pitäisi pyrkiä ammattinsa puolesta korkeimpaan eettisyyteen, totuuteen ja inhimillisyyteen. Hänen käsissään on monen ihmisen mahdollisuus jatkaa elämäänsä elämisen arvoisena.

Sain eilen tietää, että eräs potilas oli tehnyt itsemurhan psykiatrisessa sairaalassa samalla osastolla, jossa läheiseni oli. Läheiseni kertoi potilaan olleen erityisen mukava ja kärsineen samoin kuin läheiseni vakavasti lääkkeiden sivuoireista. Tälle potilaalle oli annettu pakolla injektiona lääkettä, vaikka hän kertoi vakavista sivuoireista. Omaisena opin eroittamaan, mitka ovat sairauden oireita ja mitkä lääkkeiden sivuoireita. Onneksi läheiseni pääsi pois sairaalasta.

Potilaille saatetaan nostaa lääkeannoksia, vaikka he yrittävät lääketokkurassaan kertoa sivuoireista. Sivuoireisiin annetaan uutta lääkettä, joka aiheuttaakin lisää sivuoireita. Potilas on lopulta ihan sekaisin, mikä lääke aiheuttaa mitäkin. Itse sairauden oireet hukkuvat ja sekoittuvat sivuoireiden kanssa, niin että potilas tuntee sairaalassa tulevansa yhä "hullummaksi".

Kun sairaalassa yritin läheiseni puolesta puhua omahoitajalle lääkkeiden sivuoireista ja vaikkapa vapaavalintaisen lääkkeen puolittamisesta, niin vastaus oli aina: "Lääkäri päättää lääkityksestä."
Niinpä tietenkin. Vapaavalintaista iltalääkettä ei hoitaja voinut puolittaa, mutta sitten kun läheiseni poistatti sairaalassa ollessaan kaksi viisaudenhammasta, niin hänen surutta annettiin syödä yli viikon ajan Buranaa 800 mg päivässä. Läheiseni on aina halunnut välttää turhia lääkkeitä, mutta sairaalassa hänellä oli niin kauhea olo psykoosilääkkeen sivuoireiden vuoksi, että hän koki Buranan niitä hieman helpottavan ja pyysi siksi kipulääkettä. Hän söi viikon aikana kipulääkettä enemmän kuin siihen astisen elämänsä aikana yhteensä. Ihminen muuttuu sairaalassa toiseksi ihmiseksi lääkkeiden vaikutuksesta. Hän ei enää jaksa välittää, hän yrittää selvitä hetkestä toiseen. Hän ei uskalla näyttää tunteitaan, sillä silloin hänelle herkästi annetaan lisää "rauhoittavaa".

Kaiken huippu oli se, että läheiseni mukavaksi kehuttu omahoitaja suostutteli läheiseni kirjoittamaan tietojen luovutus kiellon sen jälkeen kun olin yrittänyt saada henkilökuntaa ymmärtämään, kuinka hirvittävä vaikutus eräällä "rauhoittavalla" lääkkeellä oli läheiseeni. Hän suorastaan syöksyi itsetuhoiseen masennukseen lääkkeen otettuaan viikonloppulomalla. Lisäksi hoitohenkilökunta ei huomannut, että läheiseni oli hirvittävien sivuoireden vuoksi jättänyt salaa psykoosilääkkeen ottamatta. Minä omaisena näin asioiden olevan hullusti läheistäni lomalle hakiessa, mutta omahoitaja vain tylysti ohjeisti, kuinka tällä lomalla läheiseni pitäisi nyt olla yksin kotona. He ymmärsivät tilanteen vasta viikonloppuloman jälkeen, kun läheiseni kertoi jättäneensä lääkkeenoton väliin jo pitemmän aikaa. Tietojen luovutus kielto ehti olla voimassa vain pari päivää läheiseni ymmärtäessä tilanteen ja poistaessa sen. Mutta tapauksella oli pitkälliset vaikutukset myös omaan terveyteeni; niin järkyttävää on, ettei voi luottaa niihin ihmisiin, joilta apu kuuluisi saada. Me veronmaksajat maksamme tämän henkilökunnan palkan ja meillä on oikeus saada ihmisarvoista kohtelua myös omaisena.

Lääkäreiden valta korostuu psykiatrisissa sairaaloissa, mutta valta päättää potilaan hoidosta on muussakin hoidossa viime kädessä lääkärillä. Ammattiylpeyden sokaisemina lääkärit tukevat samoin ajattelevia. Kun joku kolleega opiskelee esim. ravintoasioita, joita ei lääkäreiden koulutuksessa opeteta - vaikka ehdottomasti pitäisi - niin omissa porukoissaan monet lääkärit yleisesti pilkkaavat kaikkea heidän "oman laatikkonsa" ulkopuolella olevaa tietoa ja tietämystä. Funktionaalisten lääkäreiden ajatellaan olevan alinta kastia, vaikka he tosiasiassa hoitavat sairauksia, joita muut lääkärit eivät osaa hoitaa. Suoranaista kiusaamista esiintyy. Ja tähän vielä osallistuu ylimpänä taho, jonka pitäisi valvoa, että toiminta on eettistä. Valvira.

Eli toisille syötetään pakolla lääkkeitä, jotka tekevät heidät enemmän sairaaksi samanaikaisesti kun lääkäreiden tietämättömyyden vuoksi toiset eivät saa lääkkeitä, jotka tekevät heidät terveeksi, mitä tuhannet kilpirauhasen toimintahäiriöitä sairastavat kokevat parasta aikaa Suomessa. Molemmissa tapauksissa ihmiseltä saatetaan viedä kokonaan normaali toimintakyky.

Kuulostaisi ihan huonolta vitsiltä ellei olisi niin totta!

Epäoikeudenmukaisuudesta välittämiseen

Enpä olisi uskonut tällaista päivää kokevani silloin kun vastavalmistuneena lastentarhanopettajana reilu kolmekymmentä vuotta sitten aloin asuntosäästäjäksi lastentarhanopettajan sijaisuuden saatuani. Siis tällaista päivää; olen sairastumisen vuoksi ollut työttömänä kolme vuotta, saan Kelan maksamana työmarkkinatukea ja Suomessa on eduskunta, joka vähentää työttömyysturvan peruspäivärahaa ja työmarkkinatukea, vaikka tämän hetkisellä rahamäärällä on jo mahdoton tulla toimeen, jos ei ole täysin terve. Omaisuus on mennyt itseni terveeksi saattamiseen, koska viralliselta terveydenhuollolta en ole saanut apua.

Otan tämän opettavaisena kokemuksena. Tosin minulla on koko elämäni ajan riittänyt myötätuntoa heikommassa asemassa olevia kohtaan. Muistan, kuinka jo lapsena ajattelin "puliukkojen" olevan aivan yhtä arvokkaita ihmisiä kuin kuka tahansa, vaikken ketään heistä tuntenutkaan.

Edelleen pohdin myötätuntoa. Sitä tarvittaisiin tässä maailmassamme niin paljon lisää kaikille aloille ja kaikille elämän alueille. Ja toisaalta myötätuntoiselle ihmiselle maailma ympärillä voi olla sietämätön paikka, jos keskittyy epäoikeudenmukaisuuksiin. Sitten taas elämää elävöittäviin asioihin keskittyminen voi olla todella haastavaa, jos esim. oma sairastuminen, läheisen sairastuminen tai muut elämän kriisit ovat vieneet elämän todella ahtaalle. Tarvitaan valtavaa luottamusta ja uskoa parempaan tulevaisuuteen, että saa itsensä terveeksi ja ehkä vielä itsensä elättäväksi yhteiskunnan "pärjääjäksi". Liian monelle yhteiskunnan tuki on tähän riittämätön.

Entisenä yrittäjänä olen ihmetellyt suomalaista systeemiä, mikä tekee yrittämisen niin vaikeaksi. Pienyrittäjäksi voi alkaa vain, jos on täydellisen terve tai sitten joku läheinen, joka elättää heikomman tilanteen tullessa. Monella työttömällä olisi osaamista, joka voisi auttaa niin ihmistä itseään kuin yhteiskuntaakin, jos esimerkiksi perustulolla taattaisiin mahdollisuus selviytyä myös osa-aikaista työtä tehden. Lopetin yritykseni kolme ja puoli vuotta sitten ja edelleen saattaa tulla vaikkapa kaupassa entisiä asiakkaita vastaan, jotka tulevat halaamaan, kertovat ikävöineensä ja kyselevät, enkö palaisi taas yrittäjäksi. Olisin voinut hyvin jatkaa yrittämistäni, jos yhteiskunta olisi tukenut niin, että olisin huonommassa kunnossa ollessani voinut tehdä vähemmän töitä saaden silti riittävän toimeentulon.

Yritin työllistää itseni myös osuuskunnan kautta, mutta Kela teki siitä byrokratiallaan todella vaikeaa. Nyt sitten osuuskunnan kautta työllistyminen katsotaan yrittämiseksi ja se on käytännössä mahdotonta, jos ei voi työllistää itseään 100 %:sti. Miksi päättäjillä on niin toivottoman vaikea oppia ihmisten kokemuksista? Näistä asioista on niin paljon puhuttu, että tiedon puutteesta asioiden muuttaminen paremmaksi ei ole kiinni.

Yhteiskunta pitää minut siis mieluummin sairaana työttömänä, kuin tukisi ja mahdollistaisi osa-aikaisen työntekoni yrittäjänä. Onneksi minulla on kuitenkin tahtoa selvitä tilanteesta, mutta en ihmettele, että niin moni ajautuu loputtomaan ahdinkoon.

Mutta: Näen tässä kaikessa suuren mahdollisuuden. Aivan kuin suurennuslasilla nyt näytettäisiin kaikki epätasa-arvo ja epäoikeudenmukaisuus, jotta ihmiset lopultakin heräisivät välittämiseen toinen toisestansa. Ikuisena optimistina minun on uskottava, että suurella joukolla todella haluamme muutosta ja sen myös toteutamme. Kun jokainen tekee omalta pieneltäkin osaltaan jotain inhimillisemmän maailman puolesta niin pisaroista muodostuu lopulta valtameri. Sosiaalinen media on tuonut meidät kaikki maapallon eläjät lähemmäs toisiamme. Meidän on yhä helpompi ymmärtää erilaisuutta ja sen ymmärryksen kautta tukea toisiamme.

Myötätunto ja ammatillisuus

Onko ammatillisuus pelkkää kylmää faktaa vai kuuluuko siihen myös myötätuntoinen toisen ihmisen kohtaaminen, kun on kysymys ihmisläheisestä ammatista?

Jos lapsi on loukannut sormensa ja tulee päiväkodissa kertomaan siitä varhaiskasvattajalle niin ymmärrämme ilmanmuuta ammatillisuuteen liittyvän myös myötätunnon osoittamisen. Pätevä ammattilainen ei kehoita lasta olemaan vain reipas vähätellen pikku naarmua vaan osoittaa ymmärrystä ja myötätuntoa vaikkapa puhaltamalla kipeään kohtaan ja osoittamalla sanoin lapselle ymmärtävänsä, että tähän sattui. Tiedämme jo tämän myötätuntoisen eleen helpottavan lapsen oloa. Reippauteen kehoittaminen ja kivun vähättely aiheuttaisivat lapselle tunteen, ettei hänen tuntemuksellaan ole väliä. Jos tällaisia kokemuksia on pienen ihmisen elämässä paljon, on se vakava uhka terveelle itsetunnolle.

Kun menemme jonkun pitkään haitanneen vaivan kanssa lääkäriin, niin ihan ensimmäiseksi odotamme, että lääkäri ymmärtää, että olemme tulleet vastaanotolle apua saadaksemme. Se, että lääkäri antaa tilanteeseen kaiken tietonsa, ei välttämättä riitä. Kivun tuntemusta, uupumuksen tai epämukavan olon vaikutusta jokapäiväiseen elämään ei voi oppia kirjoista. Tarvitaan myötäelämisen taitoa, jotta avun välittäminen onnistuu. Myötäelämiseen kuuluu myös kuuntelutaito. Jotta kuuntelu onnistuisi, on kenties luovuttava hetkeksi omasta pätemisen tarpeesta ja suorituspaineista. Ei mikään helppo haaste lääkärille, jos aikaa asiakkaan tapaamiselle on 15-30 minuuttia.

Myötätunnon tuleminen työkaluksi on sitä helpompaa, mitä pitempään työntekijä ja asiakas ovat tekemisissä toistensa kanssa. Kun toisen oppii tuntemaan, on helpompi ymmärtää tämän tilannetta. Näin voi välttyä monilta väärinymmärryksiltä ja virheiltä palvelun tarjoamisen suhteen.
Myötätuntoiseen toisen ihmisen kohtaamiseen kuuluu itsestään selvänä tasaveroisuus ja toisen kunnioitus riippumatta siitä, missä tilanteessa palvelun kohde on.

Myötätunnon ja ammatillisuuden vuorovaikutusta pohtiessani mieleeni nousi ensimmäisenä juuri varhaiskasvattajan ja lääkärin ammatit ihan oman elämänkokemukseni vuoksi. Molemmissa ammateissa työntekijän vaikutus toiseen ihmiseen voi jatkua jopa loppuelämän ajan. Sekä hyvässä että pahassa.

Voiko myötätuntoa sitten oppia lisää ja jos voi, niin miten?

Toisille elämä opettaa myötätuntoa luonnostaan vaikeiden elämäntilanteiden myötä. On esimerkiksi paljon helpompi ymmärtää köyhän ihmisen elämän haasteita, kun on itse ollut köyhä. On helpompi ymmärtää kipua, kun on itse ollut kipeä. On helpompi ymmärtää ujouden ja herkkyyden vaikutuksia, kun on itse herkkä. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Mutta entä sitten jos olet elämässäsi saanut kokea alusta asti vain terveyttä, menestystä ja rikkautta, onko myötätunnon kokeminen toisenlaisessa tilanteessa olevaa ihmistä kohtaan mahdollista? Haluan uskoa, että on. Eläytyminen toisen asemaan on aina mahdollista. Voisiko siinä auttaa heittäytyminen pois totutusta, hiljentyminen, kuunteleminen, avoin kohtaaminen, omista ulkokuorista irtipäästäminen, ihmisenä ihmiselle oleminen tässä hetkessä?

Lääkärit, mitä jos tekisimme vihdoinkin yhteistyötä?

Viime lokakuussa sattui ihan peräjälkeen muutaman päivän välein lääkärikohtaamisia, jotka pakottavat minut jotenkin kantamaan oman korteni kekoon tämän yhteiskunnan inhimillisyyden ja paremman hoidon puolesta.

Käytin aikuista tytärtäni terveyskeskuksessa, jossa tyttäreni ihottuma todettiin vesirokoksi Yliopistollisen sairaalan ihotautilääkärin konsultoimana. Lääkäri määräsi antibiootin ja pari ihovoidetta. Iho ei jostain syystä kutissut ja tyttäreni sai yön yli nukuttuaan todeta seuraavana päivänä, että iho parani nopeasti ilmankin lääkkeitä.  Antaessamme palautetta myöhemmin turhasta antibioottikuurista, lääkkeen määränneen lääkärin kollega oli suorastaan vihainen palautteesta, sen sijaan että olisi ottanut kiittäen palautteen vastaan.

Muutaman päivän päästä käytin 82-vuotiasta äitiäni yksityisellä käsikirurgilla, koska edellisellä viikolla terveyskeskuslääkäri ei ollut osannut diagnosoida hänen rannevaivaansa määräten siihen vain buranaa ja liikuntaa. Äitihän oli joutunut jo viikkoja heräämään öisin jopa tuntikausiksi ravistelemaan kättä puutumisen vuoksi. Käsikirurgin mukaan kyseessä oli ilmiselvä rannekanavaoireyhtymä; niin pitkälle edennyt, että leikkaus on välttämätön. Kyllähän me sen tiesimme; minä ammattinikin (yhden niistä) puolesta ja äiti siksi, että toisesta kädestä oli jo samanlainen leikattu. Ilman yksityiselle lääkärille menoa äitini olisi oikeakätisenä menettänyt kohta kokonaan oikean käden toimintakyvyn käden ollessa jo muutenkin vammainen aikaisemman onnettomuuden vuoksi. Ei siis mikään pikku juttu.

Ihan kokonaan oma tarinansa on sitten se, kuinka sain syksyllä aitiopaikalta seurata psykiatrisen sairaalahoidon tasoa läheiseni ollessa sairaalassa kaksi kuukautta. Mitkään sanat eivät voi kyllin kuvata järkytystäni. Pahinta ei ollut oman läheisen sairaus, vaan se, kuinka potilasta ja omaista sairaalassa kohdeltiin. Toki oli hyviä hoitajiakin, kiitos heille, mutta mitä voi hyväkään hoitaja tehdä, kun potilas yli-lääkitään silmät päässä toljottavaksi väsyneeksi ihmisraunioksi. Hänen valittaessaan lääkkeiden sietämättömiä sivuoireita, edessä oli taas uuden lääkkeen kokeilu ja uudet sietämättömät sivuoireet. Fyysinen puoli jää psyykkisen sairauden kohdalle helposti unholaan. Läheiseni varastorauta-arvoja ei suostuttu mittaamaan (sairaalasta pääsyn jälkeen ne todettiin liian alhaisiksi; onneksi Cityterveydessä saa ottaa labrakokeita ilman lähetettä). Sentään läheiseni sai sairaalasta E-EPA:a, mutta sekin piti itse pyytää ja perustella ja määrä oli liian pieni, jotta sillä olisi ollut lääkinnällinen vaikutus. Ehkäpä juuri omaehtoisen hivenaineilla lääkitsemisen avulla sekä lämpimien ihmissuhteiden tuella läheiseni voi nyt jo todella hyvin siihen nähden, mitä hän joutui kokemaan.

Läheiseni, herkkä nuori ihminen,  oppi psykiatrisessa sairaalassa, ettei tunteita kannata näyttää ja osoittaa, koska silloin saa vain herkästi lisää "rauhoittavaa" lääkettä. Potilaan omaisen yrittäessä tehdä rakentavaa yhteistyötä henkilökunnan kanssa hänet koettiin riesaksi ja läheiseni manipuloitiin kirjoittamaan tietojen luovutus kielto, jonka hän onneksi muutaman päivän päästä perui ymmärtäessään itsekin, mistä oli kyse.

Voisiko olla pahempaa psykiatrian irvikuvaa?

Toki olen syvästi kiitollinen läheistäni hoitaneelle nuorelle kandille, jonka kanssa pääsimme hyvään yhteisymmärrykseen. Toivon sydämestäni, ettei tuo nuori lääkäri anna sairaalan kovettaa itseään valtaa pitäväksi muka muita korkeammalla olevaksi auktoriteetiksi.

Sitten vielä todella pitkä oma tarinansa olisi se, kuinka minä itse olen saanut tänä vuonna elämäni takaisin eläinperäisen kilpirauhaslääkityksen myötä. Se tarina olisi melkein elämäni mittainen tai uloittuu ainakin lähes 30 vuotta taaksepäin. Suomessa käytävä arvovaltakiista kilpirauhashoidoista on täysin käsittämätön. Ihmiset joutuvat itse pakon edessä opiskelemaan sairaudestaan kaiken, mitä maailmasta löytyy, koska heitä hoitavia lääkäreitä asia ei kiinnosta. Lisämunuaisten häiriöistäkään lääkärit eivät tunnista kuin Addisonin taudin ja silti he katsovat oikeudekseen pilkata potilaita, jotka henkensä hädässä joutuvat hakemaan ulkomailta apua. Ne potilaat, joilla on siihen varaa.

Kaiken lisäksi olin kesäkuussa läsnä 89-vuotiaan tätini vetäessä viime henkäyksensä. Dementoituneen tätini traagiset viimeiset päivät saivat minut hyvin mietteliääksi. Hänelle oli muutama vuosi sitten laitettu sydämentahdistin, vaikka hän ei itse olisi sitä halunnut. Lääkäri, joka päätöksen oli tehnyt, oli todennut, että häntähän voitaisiin syyttää hoidon laiminlyömisestä, ellei hän lähettäisi tätiäni operaatioon. Kuitenkin hoitohenkilökunnallakin on epäilyksensä siitä, pidentääkö sydämentahdistin vain turhaa kärsimyksiä. Miltä tuntuisi olla viimeiset päivänsä kykenemätön puhumaan ja herätä aina uudestaan ja uudestaan siihen tunteeseen, että on hukkumassa? Tädilläni oli tulossa jalkaan kuolio ja keuhkot keräsivät vettä, joka aiheutti hukkumisen tunteen. Hän oli hyvä ihminen ja olisi ansainnut paremman lähdön.

Vielä lopuksi sisintäni polttava ja kuumottava kysymys; mikä meidän lääkäreitämme oikein vaivaa?
Eivätkö he ymmärrä olevansa ihmisten palvelijoita? Eivätkö he ymmärrä, että me veronmaksajat kustannamme heidän koulutuksensa ja julkisella puolella palkkansa ja heidän kouluttajiensa palkat sekä maksamme kovalla hinnalla heidän tekemänsä virheet? Emme ole tyhmiä; jokaisella ihmisellä on tarjottavana oma tietämys omaan parantumisprosessiinsa. Olisiko vihdoinkin vuorovaikutuksellisen yhteistyön aika? Toki vielä suuret kiitokseni kaikille niille lääkäreille, jotka ovat jo tämän oivaltaneet.

Lisäys 5.2.2022:

Olen halunnut unohtaa nämä ikävät tapahtumat, mutta nyt lähdettyäni hakemaan toden teolla yhteiskunnalta minulle kuuluvaa apua ja asiallista kohtelua nämä kaikki tapahtumat ovat nousseet uudelleen käsittelyyn.

Tähän kirjoitukseeni olisin voinut lisätä vielä sen, kuinka isäni oli samoihin aikoihin sairaalassa aorttaläpän tulehduksen vuoksi monta viikkoa ja kuinka hänellä aluksi väärin diagnosoitiin tuberkuloosi - tai ainakin oli niin vahva epäily, että isäni oli muutaman päivän eristyshuoneessa. Se oli järkyttävä kokemus isäni lisäksi tietysti myös meille läheisille. 

Ymmärrän, että virheitä sattuu, mutta miten on mahdollista tällainen sairaanhoidon kohellusten määrä omalla ja läheisten kohdalla noin vuoden sisällä? Ja mikä on Kelan lääkäreiden mielestä se vastoinkäymisten määrä, joka ihmisen pitäisi kestää ilman sairauslomaa? Voisiko ihminen ansaita rankkojen kokemusten jälkeen sairausloman jopa ilman diagnoosia? Pitäisikö systeemiä kehittää niin, että olisimme enemmän ihmisiä toisillemme ammatista riippumatta - että myös viranomaisella olisi lupa ja jopa tavoite olla ihminen ihmiselle?

Lisäys 16.8.2022:

Väärinkäsitysten välttämiseksi sanon vielä tämän: 

Hyvät lääkärit, en odota teiltä täydellisyyttä. Olette ihmisiä siinä, missä me kaikki muutkin kuolevaiset. Odotan teiltä virheiden myöntämistä silloin, kun niitä on tapahtunut. Se ei ole maailmanloppu. Kaikki ihmiset tekevät joskus virheitä. Miten voitte kuvitella, että lääkäri olisi yli-ihminen ja poikkeus tästä?

Virheiden kieltämisellä estätte sekä oman että koko lääketieteen kehittymisen virheittenne osalta - ja potilaan kannalta pahimmillaan pahennatte ratkaisevasti hänen tilannettaan ja estätte avun saannin.