KELA ja lääkärit, onko muutos aitoon välittämiseen mahdollista?

En oikein tiedä, mistä aloittaisin. Olen pitkään miettinyt Kelan lääkäreitä, miten heistä kirjoittaisin. Olen pyrkinyt keskittymään toipumiseni tiellä mukaviin asioihin, jotta saisin voimaa tulla terveeksi mahdollisimman pian. Mutta Kelan lääkärit nousevat aina tajuntaani; minun on pakko kirjoittaa tästä.

Kelan lääkärit eväävät ihmisiltä sairauslomia näkemättä ihmistä tai antamatta edes ohjetta siitä, miten ihmisen tulisi sairautensa todistaa. On täysin kornia, että ylipäätään lääkärille pitää todistaa, että on sairas. Varsinkin, kun ihmisen nähnyt ja tutkinut lääkäri on sen jo tehnyt. On täysin käsittämätöntä, että meillä Suomessa saa toimia tällainen korkeasti koulutettu ja korkeaa palkkaa nauttiva ammattikunta, joilla katsotaan olevan sellainen "yli-ihmisen" kyky, että he ihmistä näkemättä tietävät, onko ihminen sairas vai ei.

Samalla nämä "yli-ihmiset" ajavat sairaan ihmisen käsittämättömään ahdinkoon, kun hän joutuu kamppailemaan toimeentulonsa kanssa TE-toimistossa. Jos hän ilmoittaa siellä, ettei ole työkykyinen, hän joutuu "kuntouttavaan työtoimintaan", mistä seuraa se, ettei hän voi tulla terveeksi. Ainakaan, jos sairaus on stressiperäinen. Kela ja TE-palvelut varmistavat, että stressi ei suinkaan pääse vähenemään, vaan lisääntyy valtavasti.

Itselläni oli kuitenkin onni kohdata niin ymmärtäväisiä TE-palvelujen monialaisen palvelun ihmisiä, että ollessani terveyskeskuslääkärin määräämällä sairauslomalla, jota Kela ei hyväksynyt, sain olla rauhassa ilman heidän "kuntouttavaa työtoimintaansa", koska valitin päätöksestä. Mutta systeemi on täysin sairas, jos sairaan ihmisen pitää ponnistella äärimmilleen, että saa edes mahdollisuuden levätä. Kaikki eivät tähän pysty.

Kornilta tuntuu, kun nuori ja kokematon terveyskeskuslääkäri lähtee mukaan tähän Kelan peliin ja tietämättömyyksissään määrää jo toipumassa olevan ja yksityiseltä lääkäriltä apua saaneen ihmisen jopa kuudeksi viikoksi sairaalaan tutkimuksiin ja työkykyselvitykseen. Kuudeksi viikoksi! Ihmisen, joka ei ole päässyt toipumaan omasta sairaudestaan, koska viimeisen vuoden aikana hänen läheisistään on vuoronperään ollut aina joku sairaalassa ja hän on joutunut tukemaan jaksamisen äärirajoilla heitä. Ja taistelemaan uupumukseen asti mm. psykoosipotilaan inhimillisen hoidon puolesta. 

Kokematonta terveyskeskuslääkäriä konsultoineen ja potilasta näkemättömän psykiatrin olisi kai kuulunut ymmärtää, ettei sairaalan kauhua läheistensä kautta kokenut toipumassa oleva potilas suinkaan parane sairaalaan turhiin tutkimuksiin joutumalla vaan riittävällä levolla. Keskusteluapua kun oli jo saatu ja yksityiseltä puolelta hormonihoito ja suolistonhoito olivat jääneet traagisten tapahtumien myötä puolitiehen.

Kokematonta terveyskeskuslääkäriä ei suinkaan kiinnostanut ilmainen konsultaatioapu, mitä yksityinen funktionaalinen lääkäri tarjosi. Tämä lääkäreiden ylimielisyys uutta tietoa kohtaan on tullut tutuksi liian monelle sellaiselle suomalaiselle sairaalle, jonka sairaus ei ensinäkemältä näy verikokeissa tai muutenkaan päälle päin. Lääkäreiden ylimielisyys-asennevamma näyttää olevan niin yleistä, että sen täytyy jollain lailla juontaa juurensa jo koulutuksesta - näin tulkitsen. "Tieteellisyys" on sana, jota käytetään aseena ja vallan välineenä - joskus jopa vailla totuutta.

Kelan lääkäreiden toiminta aiheuttaa valtavaa inhimillistä kärsimystä yksilötasolla, mutta myös kansantaloudellisesti se on järjetöntä. Entä jos minä olisin ollut mitään ymmärtämätön potilas ja olisin mennyt kuudeksi  viikoksi turhiin tutkimuksiin sairaalaan? Siihenkö tällä yhteiskunnalla on varaa, muttei siihen, että yhteiskunta olisi tukenut toipumistani hyväksymällä sairauslomani?

En koe saavani vastinetta maksamilleni verorahoille, kun olen sairastamiseni tiellä joutunut hakemaan kaiken avun yksityiseltä puolelta, olemaan hyvin aktiivinen terveyteen liittyvän tiedon saannin suhteen enkä sitten ole saanut ilmiselvästi tarpeen olevaa sairauslomaakaan. 

Omalla kohdallani tässä kaikessa on erinomaisen hyvää se, että olen joutunut ottamaan täydellisesti vastuun omasta terveydestäni. En voi tukeutua vain virallisiin suosituksiin, koska tiedän kuinka valheellisia tai vähintäänkin vajaita ne ovat vaikkapa ravintoasioiden suhteen. Oma kokemus on se, mikä opettaa eniten. Sairas on itse oman sairautensa paras asiantuntija, tämä pitäisi yliopistoissa vihdoinkin opettaa myös lääketieteen opiskelijoille, jotta edes tulevaisuudessa meillä olisi asennevammasta vapaa lääkärikunta.

Ja hyvät lääkärit, me oman elämämme ja sairautemme kokemusasiantuntijat olemme ilomielin käytettävissänne uuden asenteen ja ymmärryksen herättelyssänne.

12.3.2025:

Kokematon nuori tk-lääkäri tarkoitti varmasti hyvää ja kiitokset hänelle siitä, että hän halusi auttaa niillä tavoilla, mitkä hänellä oli käytettävissä. Vaatii valtavasti taitoa ja ymmärrystä lääkäriltä nähdä ja ymmärtää potilaan kokonaistilanne. Ja huomata sekin, ettei äiti-ihminen, joka on juuri selvinnyt sairaalan kauhuista tyttärensä oltua kuukausia suljetulla osastolla, pysty katsomaan sairaalaan päinkään pitkään aikaan. Muistutan, että samalla osastolla, jolla tyttäreni oli, toinen potilas teki itsemurhan hirttäytymällä huoneessaan - sairaalassa!!!!

Ja kun äiti-ihmisellä vielä oli kallis tutkimusrumba ja siihen liittyvä lääkekokeilu kesken yksityispuolella, minkä kokematon lääkäri sivuutti. (Sekin mietityttää, oliko kokematon nuori lääkäri ollut juuri sen endokrinologin opissa, joka lynkkasi virheellisillä syytöksillä tuon minua hoitaneen kokonaisvaltaisen lääkärin. Voi taivas, millainen piiri pieni siellä lääkäreiden piirissä pyöriikään...)

Uskomushoitoja ja keisareita

Lääkärit puhuvat mielellään uskomushoitoina niistä hoidoista, mistä eivät mitään tiedä. Eikä asiaa auta potilaiden todistukset näiden hoitojen tuomasta avusta. Jos ne tuovat apua, kyseessä on silloin plasebo, kuittaavat lääkärit suuressa kaikkitietävyydessään.

Tässä asenteellisuudessaan nämä lääkärit eivät huomaa, kuinka heidän oma toimintansakin perustuu paljolti heidän omiin uskomuksiinsa, eikä siihen paljon puhuttuun tieteelliseen näyttöön. Lääketieteen teknistyessä useilta lääkäreiltä on unohtunut se tärkein; dialogi potilaan kanssa. Lääkäreitä tuntuu hyvin yleisesti vaivaavan asennevamma, että potilaat ovat tyhmiä ja lääkärit tietävät aina potilasta paremmin, mikä tälle sopii. Kauas ollaan silloin menty Hippokrateen ajoista.

Lääkärit elävät omissa kuplissaan, joissa ihmiset ovat numeroita ja diagnooseja. Unohtuu ihminen itse ja tämän kokemus omasta elämästään. Oli sitten kyseessä Kelan lääkäri tai sairaalan lääkäri, niin lääkäri voi kävellä kaikkien muiden yli, jättää näkemättä ja huomioimatta ruohonjuuritason ja päättää omassa ylhäisyydessään, mitä ihmisen elämälle tehdään.

Yhteiskunnan varoja haaskautuu järjettömiä määriä tämän lääkäreiden asennevamman vuoksi: Ihmisiä tutkitaan turhaan ja ne tutkimukset, mitä pitäisi tehdä, jätetään joidenkin kohdalla tekemättä. Sairaalle ihmiselle Kela ei myönnä edes sairauslomaa, ellei potilas sovi Kelan omiin muotteihin. Kas kun lääkäri luulee ja uskoo tietävänsä, mikä potilasta vaivaa ja vaivaako ylipäätään. Potilashan ei lääkärin mielestä voi itse tietää mitään terveydestään. Jos potilas sitten hoitaa itsensä muualla terveeksi, tuo asennevammainen lääkäri ei koskaan saa tätä edes tietää. Eihän lääkäreitä kiinnosta palaute asiakkailtaan. Asennevammaan kun liittyy kaikkitietävyyden harha, niin eihän silloin tietenkään voi kysyä potilaalta, olitko tyytyväinen ja tulitko terveeksi.

Tästä kaikesta voisi kertoa osuvasti vanha satu keisarin uusista vaatteista. Keisari on lääkäri, joka hallitsee niin potilaita kuin muuta henkilökuntaakin terveysasemilla, sairaaloissa ja Kelassa. Hienot vaatteet, joita ei oikeasti ole, ovat kuin se kaikkitietäminen, minkä monet lääkärit kuvittelevat omaavansa. Viaton lapsi on potilas tai omainen, joka on saanut kokea tuon valheellisuuden. Nyt olisi jo oikeassa elämässä aika kuuluttaa kuuluville lapsen näkemä totuus. Voisimmeko vihdoin olla yhdessä ihmisiä, niin potilaat kuin lääkäritkin?

Terveydenhoitoa Hölmölässä

Voi mahdotonta taas tätä meidän terveydenhoitojärjestelmäämme! En oikeasti viitsisi valittaa, mutta onko tässä mitään järkeä?

82-vuotias äitini kävi terveyskeskuksessa viime syksynä oikean käden sormien puutumisen vuoksi. Lääkäri määräsi liikuntaa ja särkylääkettä - ei muuta. Seuraavalla viikolla käsikirurgi yksityisvastaanotollaan totesi oikeassa kädessä olevan selvän rannekanava-ahtauman ja vieläpä pikaisen leikkauksen tarpeen. Äidillä oli oikea olkapää murtunut pahoin vuosia aikaisemmin kaatumisen seurauksena ja olkapää oli pysyvästi liikuntarajoitteinen ja luita oli liitetty metallilevyillä toisiinsa. Äiti kertoi samalla, että tietty kohta olkavarressa kirveli ja oli vaivannut pitempään. Käsikirurgi neuvoi äitiä puhumaan julkisella puolella olkavarren röntgenkuvauksesta samalla kun ranteen vuoksi asioi lääkärillä leikkaukseen liittyen. Käsikirurgi laittoi äidin käden leikkausasian eteenpäin julkiselle puolelle.

Muutaman kuukauden päästä äiti pääsi yliopistollisen sairaalan hermoratatutkimukseen, jossa ranteen leikkauksen tarve vahvistettiin. Siellä kerroimme käsikirurgin terveiset röntgenkuvauksen tarpeesta. Äidille kerrottiin, ettei heiltä voi saada lähetettä röntgeniin. Aioimme sitten lääkärille seuraavan ajan saatuamme kertoa hänelle käsikirurgin terveiset.

Kun äiti meni sitten yliopistollisen sairaalan käsikirurgiselle poliklinikalle alustavasti leikkaavan lääkärin vastaanotolle parin kuukauden päästä niin saimme tietää, että siellä hoidetaan vain kyynärpäästä alaspäin kättä. Että olkavarren röntgenkuvauksen vuoksi pitäisi mennä terveyskeskuslääkäriin ja pyytää sieltä lähete olkavarren kuvaukseen. Yritin saada äidille puhelimitse aikaa terveyskeskukseen kertoen asian. Ainut mahdollisuus on mennä päivystykseen jonottamaan lääkärin aikaa.

Kiitokset kaikille ystävällisille lääkäreille ja hoitajille. Mutta kuka kantaa vastuu tästä hölmöläisen systeemistä? Puoli vuotta meni sitten hukkaan sitä röntgenkuvausta odotellessa. Sen lisäksi, että tämä systeemi aiheuttaa inhimillistä kärsimystä niin eihän tässä ole päätä eikä häntää myöskään taloudellisessa mielessä.

Hieman epäilyttää paraneeko mikään sote-uudistuksen myötä, vaikka olenkin ikuinen optimisti.

Potilaat vailla ihmisyyttä

Eihän sitä uskoisi, miten länsimaisessa yhteiskunnassa ihminen voi menettää ihmisarvonsa sairastuessaan psykoosiin. Ei sitä uskoisi, ellei olisi itse läheltä nähnyt.

Eräässä suurehkossa suomalaisessa kaupungissa psykiatrisessa sairaalassa suljetulla psykoosiosastolla päätti eräs herkkä nuori mies päivänsä sairaalassa hirttäytymällä. Käytetään hänestä tässä nyt vaikka nimeä Arttu. Arttu luki paljon raamattua ja kutoi pipoja sairalatovereilleen. Hän oli hyvin myötäelävä ihminen. Vähän ennen kuolemaansa hän antoi tekemänsä pipon Kallelle (nimi muutettu) ja kertoi laittaneensa rukouksen jokaiseen silmukkaan, että Kallen elämässä kaikki menisi hyvin.

Artun itsemurha tuli yllätyksenä, vaikka tiedossa oli, että hän oli erittäin paljon kärsinyt lääkkeiden sivuoireista. Hän saattoi purkaa pahaa oloaan juoksemalla täysillä ovea pahki. Toisen potilaan omaisena näin tällaisen tilanteen ja näin ja kuulin mieshoitajan kylmän ja kolkon kommentin Artulle. Sydäntäni kylmäsi. Toki olin jo "tottunut" kylmään kohteluun ja siihen, ettei potilaiden sivuoireita lääkkeistä oteta  todesta.

Kun Arttu oli päättänyt päivänsä ja Kalle koki suurta tarvetta käsitellä asiaa, hoitajat vain tokaisivat, että ei kannata ajatella asiaa. Psykiatrisessa sairaalassa!

Asiaa ei käsitelty mitenkään potilaiden kanssa. Kalle ei saanut välittää edes kirjoittamaansa kirjettä Artun vanhemmille. Kalle koki, että hoitajat suhtautuivat täysin kylmästi ja tunteettomasti potilaan itsemurhaan. Se oli heille vain arkipäivää.

Miten psykiatrisen sairaalan lääkärit ja hoitajat voivat olla kuin kylmiä kivipatsaita? Kuka puuttuu potilaiden hätään, kun nämä "asiantuntijat" vetoavat vaitiolovelvollisuuteensa ja pääsevät laiminlyönneistään ja ylilyönneistään kuin koira veräjästä?

Jos missä vaan muualla tapahtuisi tällainen järkyttävä tapahtuma, niin työntekijöillä ja asianosaisilla, myös muilla potilailla, olisi heti oikeus kriisiapuun. Mutta ei suljetun osaston psykoosipotilailla. Heiltä on otettu pois heidän ihmisarvonsa ja itsemääräämisoikeutensa.

Kalle ja moni muu osatolla ollut koki, että sairaala sairastutti lisää. Ja minä omaisena näin, kuinka totta se oli. Miten se on mahdollista vielä vuonna 2016 Suomessa? Fyysistä oireiluakaan, esim. ihottumaa ei hoidettu mitenkään. Omaisena sai turhaan pyytää esim. läheiseni rauta-arvoja mitattavaksi, vaikka ne sairaalasta päästyä todettiin liian alhaisiksi. Lääkäreillä on hyvin vähän tietoa ravintoaineiden merkityksestä kokonaisvaltaisesti terveydelle, myös mielenterveydelle, ja hyvin tavallista on siitä tarjolla olevan tiedon ja tutkimuksien vähättely. Pyydettäessä potilas sai sentään monivitamiinia ja E-EPA:a. Psykoosilääkkeiden annosmääriä lääkärit tuntuvat nostavan surutta, vaikka potilaalla olisi jo valmiiksi sietämättömät sivuoireet niistä.

Minun ensimmäinen ajatukseni kuultuani Artun itsemurhasta oli sama, kuin miten Kalle ilmaisi asian: "Sairaala tappoi Artun." Tämä tuntuu olevan yleinen käsitys potilaiden keskuudessa. Epäily on jo niin vakava, että asia pitäisi jonkun ulkopuolisen puolueettoman tahon tarkoin tutkia. Ja jos virallisesti hyväksytyt käytännöt tappavat potilaan, toisin sanoen pakottavat tekemään itsemurhan, niin on korkea aika myöntää virheet ja korjata toimintaa.

Miten on mahdollista, että psykiatrisessa sairaalassa on vielä lääkäreitä, jotka eivät osaa kuunnella potilasta? Onko mahdollista, että meillä on sairaaloissa lääkäreitä, joiden ainut "osaaminen" on vahvojen ja ihmisen koko persoonallisuutta muuttavien lääkkeiden määrääminen? Sellaisten lääkärien toiminta ei kestä päivänvaloa eikä sitä, että itsemurhan tehneen potilaan tapausta käsiteltäisiin. Aina on helppo laittaa itsemurha sairauden piikkiin. Lääkärit ovat nähneet potilaansa vain sairaina; he eivät tiedä ja tunne potilaitaan ihmisinä.

Kuka ottaisi todesta potilaiden hädän? Potilasasiamies? Eduskunnan oikeusasiamies? Vai ovatko hekin kylmettäneet ja kovettaneet itsensä; niin usein kuulee kanteluiden olevan turhia. Ongelmana on se, miten potilaana todistat kaltoinkohtelun, kun vastassa on koko järjestelmä lääkäreineen, joita monet edelleen pitävät Jumalasta seuraavana.

Siltikin - ja juuri siksi - toivon sydämestäni, että mahdollisimman moni potilas ja omainen jaksaa vielä kaiken sairauden aiheuttaman huolen ja uupumuksen lisäksi tehdä valituksia ja kanteluita silloin, kun on aihetta. Mitä enemmän nämä asiat saavat julkisuutta, sitä nopeammin saamme toimintatapoja muutettua inhimillisiksi ja potilaan oireilun todesta ottamisen itsestäänselvyydeksi.

Lisäys 30.1.2022:

Otin potilaan itsemurhan tiimoilta aikoinaan yhteyttä jopa Valviran Tarja Holiin, mutta sain nuivan vastauksen, jossa hän vetosi työntekijöiden vaitiolovelvollisuuteen. Eikö ole mitään rajaa sillä, kuinka vaitiolovelvollisuudella suojellaan työntekijöitä laiminlyöntien ja jopa potilaiden kaltoinkohtelun esiintulolta - eikö edes potilaan itsemurha hirttäytymällä omassa potilashuoneessaan auta ylittämään vaitiolovelvollisuuden tuomaa suojaa työntekijöille?

Kaikkihan tiedämme, että vaitiolovelvollisuus on oikeasti sitä varten, että se suojaisi potilasta - ei työntekijöitä, niin kuin nyt näyttää tapahtuvan.

Sydämellinen ja sisukas Suomi

Tänään - Suomen 99-vuotis itsenäisyyspäivänä - on aika nostaa suomalaisen sisun rinnalle suomalainen sydämellisyys.

Tänä aikana tarvitsemme Saara Aallon kaltaisia sydämen lähettiläitä, jotka kertovat meille, kuinka tärkeää on olla oma itsensä ja seurata unelmiaan. Kuinka tärkeää on nostaa erilaisuus rikkaudeksi. Kuinka tärkeää on kannustaa toisiamme. Kuinka tärkeää on antaa anteeksi meitä loukanneille.

Tahdon nähdä suomalaiset sydämellisenä ja sisukkaana monikulttuurisena kansana. Kiitos Suomi.

Lääkäreiden vallankäyttö

En aikonut enää kirjoittaa lääkäreistä, mutta näköjään se on elämässäni aihe, josta en pääse eroon. Kaikenlainen vallan väärinkäyttö harmittaa minua. Mutta aivan erityisen ikävää se on silloin, kun sitä käyttää lääkäri, jonka pitäisi pyrkiä ammattinsa puolesta korkeimpaan eettisyyteen, totuuteen ja inhimillisyyteen. Hänen käsissään on monen ihmisen mahdollisuus jatkaa elämäänsä elämisen arvoisena.

Sain eilen tietää, että eräs potilas oli tehnyt itsemurhan psykiatrisessa sairaalassa samalla osastolla, jossa läheiseni oli. Läheiseni kertoi potilaan olleen erityisen mukava ja kärsineen samoin kuin läheiseni vakavasti lääkkeiden sivuoireista. Tälle potilaalle oli annettu pakolla injektiona lääkettä, vaikka hän kertoi vakavista sivuoireista. Omaisena opin eroittamaan, mitka ovat sairauden oireita ja mitkä lääkkeiden sivuoireita. Onneksi läheiseni pääsi pois sairaalasta.

Potilaille saatetaan nostaa lääkeannoksia, vaikka he yrittävät lääketokkurassaan kertoa sivuoireista. Sivuoireisiin annetaan uutta lääkettä, joka aiheuttaakin lisää sivuoireita. Potilas on lopulta ihan sekaisin, mikä lääke aiheuttaa mitäkin. Itse sairauden oireet hukkuvat ja sekoittuvat sivuoireiden kanssa, niin että potilas tuntee sairaalassa tulevansa yhä "hullummaksi".

Kun sairaalassa yritin läheiseni puolesta puhua omahoitajalle lääkkeiden sivuoireista ja vaikkapa vapaavalintaisen lääkkeen puolittamisesta, niin vastaus oli aina: "Lääkäri päättää lääkityksestä."
Niinpä tietenkin. Vapaavalintaista iltalääkettä ei hoitaja voinut puolittaa, mutta sitten kun läheiseni poistatti sairaalassa ollessaan kaksi viisaudenhammasta, niin hänen surutta annettiin syödä yli viikon ajan Buranaa 800 mg päivässä. Läheiseni on aina halunnut välttää turhia lääkkeitä, mutta sairaalassa hänellä oli niin kauhea olo psykoosilääkkeen sivuoireiden vuoksi, että hän koki Buranan niitä hieman helpottavan ja pyysi siksi kipulääkettä. Hän söi viikon aikana kipulääkettä enemmän kuin siihen astisen elämänsä aikana yhteensä. Ihminen muuttuu sairaalassa toiseksi ihmiseksi lääkkeiden vaikutuksesta. Hän ei enää jaksa välittää, hän yrittää selvitä hetkestä toiseen. Hän ei uskalla näyttää tunteitaan, sillä silloin hänelle herkästi annetaan lisää "rauhoittavaa".

Kaiken huippu oli se, että läheiseni mukavaksi kehuttu omahoitaja suostutteli läheiseni kirjoittamaan tietojen luovutus kiellon sen jälkeen kun olin yrittänyt saada henkilökuntaa ymmärtämään, kuinka hirvittävä vaikutus eräällä "rauhoittavalla" lääkkeellä oli läheiseeni. Hän suorastaan syöksyi itsetuhoiseen masennukseen lääkkeen otettuaan viikonloppulomalla. Lisäksi hoitohenkilökunta ei huomannut, että läheiseni oli hirvittävien sivuoireden vuoksi jättänyt salaa psykoosilääkkeen ottamatta. Minä omaisena näin asioiden olevan hullusti läheistäni lomalle hakiessa, mutta omahoitaja vain tylysti ohjeisti, kuinka tällä lomalla läheiseni pitäisi nyt olla yksin kotona. He ymmärsivät tilanteen vasta viikonloppuloman jälkeen, kun läheiseni kertoi jättäneensä lääkkeenoton väliin jo pitemmän aikaa. Tietojen luovutus kielto ehti olla voimassa vain pari päivää läheiseni ymmärtäessä tilanteen ja poistaessa sen. Mutta tapauksella oli pitkälliset vaikutukset myös omaan terveyteeni; niin järkyttävää on, ettei voi luottaa niihin ihmisiin, joilta apu kuuluisi saada. Me veronmaksajat maksamme tämän henkilökunnan palkan ja meillä on oikeus saada ihmisarvoista kohtelua myös omaisena.

Lääkäreiden valta korostuu psykiatrisissa sairaaloissa, mutta valta päättää potilaan hoidosta on muussakin hoidossa viime kädessä lääkärillä. Ammattiylpeyden sokaisemina lääkärit tukevat samoin ajattelevia. Kun joku kolleega opiskelee esim. ravintoasioita, joita ei lääkäreiden koulutuksessa opeteta - vaikka ehdottomasti pitäisi - niin omissa porukoissaan monet lääkärit yleisesti pilkkaavat kaikkea heidän "oman laatikkonsa" ulkopuolella olevaa tietoa ja tietämystä. Funktionaalisten lääkäreiden ajatellaan olevan alinta kastia, vaikka he tosiasiassa hoitavat sairauksia, joita muut lääkärit eivät osaa hoitaa. Suoranaista kiusaamista esiintyy. Ja tähän vielä osallistuu ylimpänä taho, jonka pitäisi valvoa, että toiminta on eettistä. Valvira.

Eli toisille syötetään pakolla lääkkeitä, jotka tekevät heidät enemmän sairaaksi samanaikaisesti kun lääkäreiden tietämättömyyden vuoksi toiset eivät saa lääkkeitä, jotka tekevät heidät terveeksi, mitä tuhannet kilpirauhasen toimintahäiriöitä sairastavat kokevat parasta aikaa Suomessa. Molemmissa tapauksissa ihmiseltä saatetaan viedä kokonaan normaali toimintakyky.

Kuulostaisi ihan huonolta vitsiltä ellei olisi niin totta!

Epäoikeudenmukaisuudesta välittämiseen

Enpä olisi uskonut tällaista päivää kokevani silloin kun vastavalmistuneena lastentarhanopettajana reilu kolmekymmentä vuotta sitten aloin asuntosäästäjäksi lastentarhanopettajan sijaisuuden saatuani. Siis tällaista päivää; olen sairastumisen vuoksi ollut työttömänä kolme vuotta, saan Kelan maksamana työmarkkinatukea ja Suomessa on eduskunta, joka vähentää työttömyysturvan peruspäivärahaa ja työmarkkinatukea, vaikka tämän hetkisellä rahamäärällä on jo mahdoton tulla toimeen, jos ei ole täysin terve. Omaisuus on mennyt itseni terveeksi saattamiseen, koska viralliselta terveydenhuollolta en ole saanut apua.

Otan tämän opettavaisena kokemuksena. Tosin minulla on koko elämäni ajan riittänyt myötätuntoa heikommassa asemassa olevia kohtaan. Muistan, kuinka jo lapsena ajattelin "puliukkojen" olevan aivan yhtä arvokkaita ihmisiä kuin kuka tahansa, vaikken ketään heistä tuntenutkaan.

Edelleen pohdin myötätuntoa. Sitä tarvittaisiin tässä maailmassamme niin paljon lisää kaikille aloille ja kaikille elämän alueille. Ja toisaalta myötätuntoiselle ihmiselle maailma ympärillä voi olla sietämätön paikka, jos keskittyy epäoikeudenmukaisuuksiin. Sitten taas elämää elävöittäviin asioihin keskittyminen voi olla todella haastavaa, jos esim. oma sairastuminen, läheisen sairastuminen tai muut elämän kriisit ovat vieneet elämän todella ahtaalle. Tarvitaan valtavaa luottamusta ja uskoa parempaan tulevaisuuteen, että saa itsensä terveeksi ja ehkä vielä itsensä elättäväksi yhteiskunnan "pärjääjäksi". Liian monelle yhteiskunnan tuki on tähän riittämätön.

Entisenä yrittäjänä olen ihmetellyt suomalaista systeemiä, mikä tekee yrittämisen niin vaikeaksi. Pienyrittäjäksi voi alkaa vain, jos on täydellisen terve tai sitten joku läheinen, joka elättää heikomman tilanteen tullessa. Monella työttömällä olisi osaamista, joka voisi auttaa niin ihmistä itseään kuin yhteiskuntaakin, jos esimerkiksi perustulolla taattaisiin mahdollisuus selviytyä myös osa-aikaista työtä tehden. Lopetin yritykseni kolme ja puoli vuotta sitten ja edelleen saattaa tulla vaikkapa kaupassa entisiä asiakkaita vastaan, jotka tulevat halaamaan, kertovat ikävöineensä ja kyselevät, enkö palaisi taas yrittäjäksi. Olisin voinut hyvin jatkaa yrittämistäni, jos yhteiskunta olisi tukenut niin, että olisin huonommassa kunnossa ollessani voinut tehdä vähemmän töitä saaden silti riittävän toimeentulon.

Yritin työllistää itseni myös osuuskunnan kautta, mutta Kela teki siitä byrokratiallaan todella vaikeaa. Nyt sitten osuuskunnan kautta työllistyminen katsotaan yrittämiseksi ja se on käytännössä mahdotonta, jos ei voi työllistää itseään 100 %:sti. Miksi päättäjillä on niin toivottoman vaikea oppia ihmisten kokemuksista? Näistä asioista on niin paljon puhuttu, että tiedon puutteesta asioiden muuttaminen paremmaksi ei ole kiinni.

Yhteiskunta pitää minut siis mieluummin sairaana työttömänä, kuin tukisi ja mahdollistaisi osa-aikaisen työntekoni yrittäjänä. Onneksi minulla on kuitenkin tahtoa selvitä tilanteesta, mutta en ihmettele, että niin moni ajautuu loputtomaan ahdinkoon.

Mutta: Näen tässä kaikessa suuren mahdollisuuden. Aivan kuin suurennuslasilla nyt näytettäisiin kaikki epätasa-arvo ja epäoikeudenmukaisuus, jotta ihmiset lopultakin heräisivät välittämiseen toinen toisestansa. Ikuisena optimistina minun on uskottava, että suurella joukolla todella haluamme muutosta ja sen myös toteutamme. Kun jokainen tekee omalta pieneltäkin osaltaan jotain inhimillisemmän maailman puolesta niin pisaroista muodostuu lopulta valtameri. Sosiaalinen media on tuonut meidät kaikki maapallon eläjät lähemmäs toisiamme. Meidän on yhä helpompi ymmärtää erilaisuutta ja sen ymmärryksen kautta tukea toisiamme.