Miten lääkäri voi ylipäätään määrätä verenpainelääkkeen muistisairaalle ellei ensin ole huolehdittu sellaisesta avusta, että tiedetään varmasti ihmisen ottavan sen lääkkeen ajallaan? Tai tiedetään, ettei asiakas otakin liikaa lääkettä? Tällainen tilanne tuli eteen äitini kanssa.
Ensin en arvannut, että valmiiksi laittamastani dosetista huolimatta äitini meneekin täyttelemään dosettia itse miten sattuu, kun sekoaa päivistä. Sitten hän suuttuu hirveästi, jos piilotamme veljeni kanssa lääkepurkin (muistisairaan turhautumista; äiti ei ole eläissään paljoa suuttunut). Ja lääkepurkin piilottaminenkin on ongelmallista: mitä jos en itse pääsekään täyttämään joskus dosettia ajallaan?
Ja huom. me olemme saaneet useita kertoja kuulla, kuinka yli 90-vuotias äitimme on liian hyvässä kunnossa apua saadakseen. Eihän tämä voi olla todellista!!!
Ylihuomenna on taas palveluohjaajan käynti, mutta kuinka kauan sitä oikeaa apua pitää odottaa? Ja kuka tästä hulluudesta lopulta kantaa vastuun?
Rutiinilla vain laitetaan asiakkaalle verenpainelääkityksiä ja vp-seurantoja, vaikkei huolehdita siitä, että kuka ne seurannat myös tekee. Niin kuin vp-lääkitys olisi maailman tärkein asia, mutta ei huolehdita perusasioista. Mitä jos ihminen ottaa lääkkeen miten sattuu ja verenpaineen suuren heilahtelun vuoksi kaatuu ja saa lonkkamurtuman. Eikö edes silloin ymmärretä sitä, että perusasiat pitää hoitaa ENSIN kuntoon, eikä toisinpäin?
Tähän perusasioiden laiminlyöntiin olen törmännyt usein. Tulee aina mieleen uudelleen useammankin kerran läheisteni kanssa kokemani asia, ettei ensiavussa tarjota asiakkaalle edes vettä, vaikka se olisi kyseisessä tilassa välttämätön ja tärkein asia. Samoin uupuneen ei anneta levätä, vaikka se on se ensimmäinen perusasia.
Jotenkin kuvaavaa tuo koko tätä systeemiä ajatellen; on hienot vempeleet ja pitkä yliopistokoulutus näillä ihmisillä, mutta kun väärissä asioissa säästetään, niin perusasiat unohtuvat.
Mitä silloin hyövää enää se korkeakoulutus ja ainainen tieteellisen tutkimuksen vaatimus ja vaihtoehtoisten tapojen halveksiminen tutkimustulosten puutteen vuoksi, kun käytännössä toimitaan idioottimaisesti?
Nyt tarvitaan tositoimia. Ei enää terveyden kanssa pelleilyä! Eikä vanhustenhoidossa säästelyä, se on nyt mennyt jo kidutuksen puolelle. Kiitos!
Päivitys helmikuussa 2026:
Voi ihmettä ja onnea, kun 91-vuotias muistisairas vanhus sai vihdoin ja omaisten jaksamista ajatellen viime hetkellä palvelusetelin ja omaiset helpotusta. Ja jo vuosia itse maksettu hoivapalvelu saa jatkaa virallisesti niin, ettei minun ja veljeni tarvitse olla enää välittäjänä hoivapalvelun ja terveyskeskuksen välillä joka risauksessa. Ja ihana ja inhimillinen hoivapalvelu onkin, olemme ikikiitollisia.
Mutta onhan se kornia, että vasta tämä vp-lääkeasia sai sen avun aikaan ja palveluohjaajan kiirehtimään apua. Ei mikään muu!
Kiirehtimistä avulle ei aiheuttanut niinkään muistisairaan tyttären vetoava puhe tilanteesta eikä edes se, että hän kielsi systeemiä enää käyttämästä hyväksi omaisten kiltteyttä. Ymmärrän silti sen, kuinka palveluohjaajakin on kuin puun ja kuoren välissä; resurssit vastaan oikea tarve.
Tässäkin toteutuu lääkärin valta ja koko elämän medikalisointi. Vanhus saa apua vasta, kun on vaarassa, että hän ottaisi lääkettä väärin, mutta ei varsinaisiin ongelmiin ennen lääkitystä. Hulluutta!
Ja ikävää on tuo avun jättäminen viime tippaan siksikin, että muistisairauden edettyä niin pitkälle, ettei vanhus enää muista, kuka kävijöistä on kuka, aiheuttaa kotikuntoutus-arvioryhmän yhtäkkinen kotiin tulo kolme kertaa päivässä vanhukselle ehkä loppuelämäksi pelkotiloja siitä, että kuka vaan voi milloin vaan tulla omalla avaimellaan hänen kotiinsa.
Lähes päivittäin kerron äidilleni edelleen, että nyt avain on vain sillä tutulla hoivapalvelulla, että ei tarvitse pelätä, että kuka vaan tulee yhtäkkiä ovesta sisään.
Toki olisimme voineet aikaisemminkin yrittää vaatia arvioryhmän äidille, mutta se ei ollut minulle ja veljellenikään helppoa, kun tiedämme äitimme arkuuden sen suhteen, että vieraita ihmisiä tulee kotiovesta omilla avaimillaan. Kukapa ei säikähtäisi?
Yhteiskunta ei saisi jättää tällä tavalla omaisten kontolle ja viime tippaan koko vanhusten kotihoitoa. Apu olisi hyvä tulla vähitellen vuosien varrella, eikä kerta rysäyksellä muistisairaalle vieraat ihmiset kotiin kolme kertaa päivässä. Vaikka kuinka ammattitaitoisia ja mukavia ovatkin.
Kuinka me vaadimmekaan näiltä sodan lapsuudessaan kokeneilta vanhuksilta mahdottomia - emmekä sitä edes huomaa.
Ja muuten, äitini oli perushoitaja ja teki aikoinaan sairaalassa samalla osastolla töitä 30 vuotta suurella sydämellä heikoimmassa tilanteessa olevia palvellen pienellä perushoitajan palkalla (kokonaisuudessaan työura oli pitempi).
Eikö olekin aika kornia se, kuinka vaikea hänelle oli saada yhteiskunnalta apua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti