Pahintahan tässä ei ole virheiden tekeminen, vaan se, ettei niitä myönnetä. Se jättää hirveän jäljen ihmiseen. Hermosto oppii, ettei tässä järjestelmässä voi luottaa enää mihinkään. Ja kun hermosto oppii turvattomuuden, sitä on vaikea opettaa takaisin turvaan.
Nämä ihmiset eivät tiedä, mitä he tekevät, kuinka suuren rikoksen he tekevät ihmisyydelle kieltäessään virheensä.
Ja koko systeemiä ajatellen; mikään ei koskaan muutu paremmaksi, jos omia virheitä ei myönnetä. Ja se on täysin hölmöläisten hommaa.
Nyt kun äitini on 91-vuotias. minä olen ollut omasta sairastelustani huolimatta hänelle se kallio, joka huolehtii ja johon voi luottaa. Miten ihmeessä voin jättää hänet tällaisen järjestelmän käsiin, kun en enää itse jaksa?
Kuinka moni Sote-alan ammattilaisista laittaisi oman isänsä tai äitinsä sellaiseen paaritaksikyytiin, minkä isäni sai ennen kuolemaansa? En usko, että kukaan. (Avaa ylläoleva linkki ja lue koko tosielämän tarina.)
Toisen asemaan eläytymisen taito pitäisi olla edellytys kaikissa sote-alan ammateissa.
Se on inhimillistä, että virheitä sattuu, mutta jos kyseisenlainen hölmöily koskisi sinua ja läheistäsi, mitä sanoisit siihen, ettei mokaa myönnetä saati pyydetä anteeksi? Tämä asia ei vanhene niin kauan, kun sitä ei käsitellä asiallisesti ja muuteta olemassa olevia käytänteitä ottaen opiksi virheistä.
Kuinka suuri olisi vihasi ja surusi, kuinka käsittelisit tunteitasi ja miten ylipäätään ne kestäisit?
Vai joko jouduit tässä järjestelmässä turruttamaan tunteesi kokonaan kyetäksesi edes työskentelemään? (edit 8.1.-26)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti