Vielä paaritaksikyydityksestä kuolevalle ihmiselle

Päivitys tähän linkkiin:
Matkalla potilaiden ja lääkäreiden väliseen aitoon vuorovaikutukseen: Kuolevan ihmisen vieminen paaritaksilla palvelutalosta päivystykseen ja takaisin

Jos tämä kirjoitus sattuisi päätymään luettavaksi sille henkilölle, joka määritteli isälleni kyydiksi paaritaksin eikä ambulanssia, niin haluan sanoa sen, että en syyllistä tätä ihmistä siitä, ettei hän mahdollisesti hyvinkin kiireisessä ja stressaavassa työtilanteessa tehnyt oikeaa päätöstä. Se on TÄYDELLISEN inhimillistä, ja itse en sellaiseen työhön edes mitenkään kykenisi. 

En myöskään syyllistä niitä ihmisiä, jotka ylipäätään olivat osallisina siinä hölmöydessä, että kuoleva kuljetetaan sairaalaan pelkästään kuulemaan kuolemantuomionsa, jota hän tosin tuskin itse edes kuuli, mutta tytär kuuli. Kun nimenomaisesti olimme keskustelleet asian palvelutalossa, että tärkeintä on saada kivun lievitystä ja tärkeintä on rauha siinä hetkessä, kun loppu tulee. 

En tiedä, mikä paniikki siellä palvelutalossa tuli; tuliko pelko siitä, mitä omaiset sanovat, kun munuaisarvojen heikkous tuli heillekin yllätyksenä. Iskikö totuus liian lujaa, kun edes lääkäri ei ollut nähnyt isääni kolmen viikon kipuilun aikana, minkä luultiin johtuvan kaatumisesta? Paniikissa ja pelossako sitten toimittiin, niin kuin toimittiin? 

Kaupungin terveyskeskus oli juuri siirtynyt tekemään lääkärinkierrot etänä palvelukodeissa, mikä on minusta aivan käsittämätöntä ja yksi osoitus siitä, kuinka säästäminen johtaa epäinhimillisyyteen, josta kärsivät lopulta kaikki. Myös he, jotka säästöpäätöksiä tekevät, koska hekin ovat jonain päivänä vanhuksia, vaikka se näyttää nyt unohtuvan.

Itselläni oli kyllä tekemistä sen syyllisyyden kanssa, etten toimittanut vaikka yksityislääkäriä hinnalla millä hyvänsä isääni tutkimaan palvelutaloon kaatumisen jälkeen, kun näin hänen tuskansa. Mutta itsellenikin olen antanut anteeksi, ja sehän se vaikein niitti meillä kaikilla on. Toki olen antanut anteeksi kaikille osallisille, mutta sillä ei ole merkitystä heille, koska jokaisen on kuitenkin kannettava oma vastuunsa omassa elämässään.

Peräänkuulutan vain ja ainoastaan sitä, kuinka tärkeää virheet on myöntää. Meillä vähennetään terveydenhuollosta koko ajan resursseja ja tämä suuntaus ei vaikenemalla helpota. Ihmiset tekevät systeemin ja jokaisella ihmisellä on OMA VASTUU siitä, millaiseksi se systeemi muotoutuu ja kuinka rahakirstun vartijat saavat tiedon siitä, miten oikeasti menee. Miten selviät työssäsi? Ja saisiko työ ylipäätään koskaan olla vain selviytymistä?

Sehän pitäisi meillä alkaa opettaa jo pikkulapsille, että mokia saa tehdä ja kaikki mokaavat joskus. Ja että oleellista on se, miten omiin ja MUIDEN mokiin suhtautuu. Ja kuinka paljon pahaa siitä seuraa, jos mokia ei myönnä, vaan vähättelee ja valehtelee, että eihän tässä mitään tapahtunut tai jos tapahtui, niin ei se minun syyni ainakaan ollut.

Et ole huono ihminen, koska mokasit, vaan olet ihminen, joka VÄISTÄMÄTTÄ joskus mokaa, koska se kuuluu ihmisyyteen.

Sitä sanotaan aikuisuudeksi, että ottaa vastuun teoistaan ja tekemättä jättämisistään.

Me suomalaiset olemme oppineet vaikenemaan. Olisiko jo aika opetella tuosta joskus hyvinkin haitallisesta mallista pois? (Enkä tarkoita nyt somessa öyhöttämistä enkä silmitöntä muiden syyllistämistä, se ei ole aikuisen ihmisen toimintaa eikä vastuullisuutta.)

Ja vielä: Jokaiselle ihmiselle, joka on mukana määrittelemässä sairaalle ihmiselle paaritaksikyytiä ambulanssin sijaan, pitäisi olla ammattinsa pääsyvaatimuksena se, että hän on itse kokeillut maata paaritaksin lavetilla muutaman kilometrin verran ja kuvitellut, miten kipeää jokainen töyssy tekee kuolevalle ihmiselle.