Joko olisi viimeinen hetki lopettaa säästäminen vanhustenhoidossa?

Miten lääkäri voi ylipäätään määrätä verenpainelääkkeen muistisairaalle ellei ensin ole huolehdittu sellaisesta avusta, että tiedetään varmasti ihmisen ottavan sen lääkkeen ajallaan? Tai tiedetään, ettei asiakas otakin liikaa lääkettä? Tällainen tilanne tuli eteen äitini kanssa. 

Ensin en arvannut, että valmiiksi laittamastani dosetista huolimatta äitini meneekin täyttelemään dosettia itse miten sattuu, kun sekoaa päivistä. Sitten hän suuttuu hirveästi, jos piilotamme veljeni kanssa lääkepurkin (muistisairaan turhautumista; äiti ei ole eläissään paljoa suuttunut). Ja lääkepurkin piilottaminenkin on ongelmallista: mitä jos en itse pääsekään täyttämään joskus dosettia ajallaan? 

Ja huom. me olemme saaneet useita kertoja kuulla, kuinka yli 90-vuotias äitimme on liian hyvässä kunnossa apua saadakseen. Eihän tämä voi olla todellista!!!

Ylihuomenna on taas palveluohjaajan käynti, mutta kuinka kauan sitä oikeaa apua pitää odottaa? Ja kuka tästä hulluudesta lopulta kantaa vastuun?

Rutiinilla vain laitetaan asiakkaalle verenpaineseurantoja, niin kuin se olisi maailman tärkein asia, mutta ei huolehdita perusasioista. Tähän perusasioiden laiminlyöntiin olen törmännyt usein. Tulee aina mieleen uudelleen useammankin kerran läheisteni kanssa kokemani asia, ettei ensiavussa tarjota asiakkaalle edes vettä, vaikka se olisi kyseisessä tilassa välttämätön ja tärkein asia. 

Jotenkin kuvaavaa tuo koko tätä systeemiä ajatellen; on hienot vempeleet ja pitkä yliopistokoulutus näillä ihmisillä, mutta kun väärissä asioissa säästetään, niin perusasiat unohtuvat. 

Mitä silloin hyövää enää se korkeakoulutus ja ainainen tieteellisen tutkimuksen vaatimus ja vaihtoehtoisten tapojen halveksiminen tutkimustulosten puutteen vuoksi, kun käytännössä toimitaan idioottimaisesti?

Nyt tarvitaan tositoimia. Ei enää terveyden kanssa pelleilyä! Kiitos!

Pahinta on se, ettei virheitä myönnetä

Pahintahan tässä ei ole virheiden tekeminen, vaan se, ettei niitä myönnetä. Se jättää hirveän jäljen ihmiseen. Hermosto oppii, ettei tässä järjestelmässä voi luottaa enää mihinkään. Ja kun hermosto oppii turvattomuuden, sitä on vaikea opettaa takaisin turvaan.

Nämä ihmiset eivät tiedä, mitä he tekevät, kuinka suuren rikoksen he tekevät ihmisyydelle kieltäessään virheensä.

Ja koko systeemiä ajatellen; mikään ei koskaan muutu paremmaksi, jos omia virheitä ei myönnetä. Ja se on täysin hölmöläisten hommaa.

Nyt kun äitini on 91-vuotias. minä olen ollut omasta sairastelustani huolimatta hänelle se kallio, joka huolehtii ja johon voi luottaa. Miten ihmeessä voin jättää hänet tällaisen järjestelmän käsiin, kun en enää itse jaksa?

Matkalla potilaiden ja lääkäreiden väliseen aitoon vuorovaikutukseen: Kuolevan ihmisen vieminen paaritaksilla palvelutalosta päivystykseen ja takaisin

Kuinka moni Sote-alan ammattilaisista laittaisi oman isänsä tai äitinsä sellaiseen paaritaksikyytiin, minkä isäni sai ennen kuolemaansa? En usko, että kukaan. (Avaa ylläoleva linkki ja lue koko tosielämän tarina.)

Toisen asemaan eläytymisen taito pitäisi olla edellytys kaikissa sote-alan ammateissa. 

Se on inhimillistä, että virheitä sattuu, mutta jos kyseisenlainen hölmöily koskisi sinua ja läheistäsi, mitä sanoisit siihen, ettei mokaa myönnetä saati pyydetä anteeksi? Tämä asia ei vanhene niin kauan, kun sitä ei käsitellä asiallisesti ja muuteta olemassa olevia käytänteitä ottaen opiksi virheistä.

Kuinka suuri olisi vihasi ja surusi, kuinka käsittelisit tunteitasi ja miten ylipäätään ne kestäisit?

Vai joko jouduit tässä järjestelmässä turruttamaan tunteesi kokonaan kyetäksesi edes työskentelemään? (edit 8.1.-26)