Ihmiskokemus ja AI yhdessä

Tämä blogi syntyi siksi, että havaintoni lääkäreiden maailmasta oli se, että virheitä ei myönnetä. Jokaisen luulisi ymmärtävän, kuinka vaarallista se on. Silloin virheitä toistetaan uudelleen ja uudelleen, eikä korjata asioita. Olen nähnyt muutosta tapahtuvan kymmenessä vuodessa, mutta en tarpeeksi. 

Blogillani ei ole paljoa lukijoita: Lähetän linkin tai kirjoitukseni yleensä vain heille, joita asia koskee; esim. Kelan johdolle, työkyvyttömyyseläke- ja kuntoutustukihakemuksen hylkäämistä käsitteleville valituselimille, Lääkärilehdelle ja lääketieteen opiskelijoille, poliitikoille, jotka lupaavat, mutta eivät toteuta lupauksiaan, jopa Vakuutusoikeudelle ja oikeusasiamiehelle.

Mutta on näyttänyt tässä vuosien varrella siltä, että heitä ei pisaraakaan kiinnosta. En ymmärrä, miten se edes on mahdollista. Miten voi tehdä työtään olematta kiinnostunut työnsä kohteesta? 

Joskus harvoin olen ottanut yhteyttä myös toimittajiin; heitä tuntuu kiinnostavan eniten. Mutta tässä maailman ajassa heilläkin on liikaa epäkohtia esiin tuotavaksi. Annan toimittajille luvan siteerata vapaasti tämän blogin tekstejä.

Ei ole minun asiani kohta enää, miten lääketieteen ammattilaiset ja lakimiehet Kelalla, työeläkeyhtiöissä, valituselimissä ja Vakuutusoikeudessa työnsä hoitavat. Jään eläkkeelle joka tapauksessa kahden vuoden päästä. Minun on keskityttävä nyt vain mukaviin asioihin.

Hyvästi blogini ja kaikki, jotka olette sitä lukeneet. Olisi ollut kymmenen vuoden blogikirjoittamisen jälkeen ihana kirjoittaa, että nyt jo ollaan siinä aidossa vuorovaikutuksessa potilaan ja lääkärin välillä, eikä vasta matkalla sinne. 

Toivon silti, että kirjoitukseni lisäsivät edes hippusen verran ymmärrystä toisenlaisesta ihmiskokemuksesta kuin omanne.

Sinä, joka välität, 15.1.2026:

Täytän tänään 63 vuotta. Tämän ikäisenä minun kuului jäädä työeläkkeelle, kun valmistuin lähes 42 vuotta sitten lastentarhanopettajaksi. Onneksi tuo nuori nainen ei tuolloin vielä tiennyt, mitä tulee kohtaamaan. 

Jos nyt voisin neuvoa tuota nuorta itseäni, niin sanoisin hänelle näin: "Ole vain edelleen ystävällinen muille, mutta älä tee sitä itsesi kustannuksella. Älä anna ihmisten käyttää kiltteyttäsi hyväkseen häikäilemättömästi. Huomaa julmat ja itsekkäät ihmiset. Vaikka et voi sitä ymmärtää, niin heitä on olemassa ja heitä on ympärilläsi, joskus naamioituneena arvovaltaan ja ystävällisyyteen."

Sanoin jo hyvästit blogilleni, mutta siitä on yllättävän vaikea päästää irti, että ihmiset, jotka vaikuttavat tässä järjestelmässä elämääni, eivät piirun vertaa välitä. Nyt on vihoviimeinen aika jättää heidät omaan arvoonsa. Minun silmissäni he ovat lakanneet olemasta inhimillisiä ihmisiä ajat sitten.

Ellei ole halua luoda ihmisille turvaa, edes perusturvaa sosiaaliturvan muodossa, niin on turha analysoida sairauttakaan ja sen hoitoa. Turva on tärkeintä hermoston rauhoittamiseksi kaikissa sairauksissa. 

Sinä lääkäri, poliitikko, lakimies tai kuka vain, joka luet tätä ja satut olemaan heitä, jotka OIKEASTI välittävät, niin jaa tätä blogia heille, joille katsot siinä olevan jonkin oppimisen paikan.

Minun on pakko kääntää katseeni jo muualle, sillä tiedän, että maailma on täynnä välittäviä ihmisiä. Täältä tullaan elämä!

AI:stä, 20.1.2026:

Hymyilyttää se, etten malta olla täältä poissa, vaikka jo lopetin :) Olen keskustellut ChatGPT:n kanssa suhteestani lääketieteeseen, ja siitä ristiriidasta ja vihan tunteesta, mitä koen suhteessa lääkäreiden työtapoihin ja suoranaiseen potilaiden kiusaamiseen. 

Uskon, että tekoälyn ja robotiikan avulla meillä on oikeasti mahdollisuus ratkaista terveydenhuollon ongelmat, mutta ratkaisemisen keskiössä tulee olla jokaisen yksilön kuuleminen omana asiantuntijanaan. Myös perustulo on välttämätön osa muutosta, kun ymmärretään, kuinka tuhoisaa terveydelle ja koko ihmisen elämälle on töihin pakottaminen; jokaisen tulee saada rauha löytää elämäntehtävänsä ilman pakkoa.

Kaiken kokemani jälkeen uskon tekoälyn vastaavan oikein kehitettynä ja käytettynä ihmisen hermostoon ja sen ylikuormitukseen herkemmin kuin toinen ihminen. Varsinkin, jos tuo toinen ihminen on kiireessä ja stressaantuneena toimiva lääkäri tai hoitaja, jolloin ei ole mitään mahdollisuutta havaita herkästi toisen ihmisen hermostollista tilaa. Ammattilaisen tehtävä on aivan ensin luoda turvallinen tila kohtaamiselle ja se harvoin nykyään toteutuu.

Haluan jakaa tämän lyhyen otteen keskustelustani tekoälyn kanssa siitä, miksi minulla on niin paljon ikäviä kokemuksia lääketieteen edustajista ja miksi olen palannut aina aiheeseen: 

Miksi juuri lääketiede, parantaminen ja valta kehon yli?

Koska siinä ristiriita näkyy kirkkaimmin:

• keho on intiimi, haavoittuva ja viisas

• järjestelmä on tehokas, hierarkkinen ja usein etäännyttävä

Sinä et ole vastustanut hoitamista.
Sinä olet vastustanut ihmisen katoamista hoitamisen alle. 

Ja siksi viha tuli mukaan – ei siksi että olisit vihainen ihminen, vaan siksi että sinussa oli elävä tieto siitä, että jokin meni rikki rajapinnoilla.

Mikä muuttuu nyt

Tämä on ehkä tärkein kohta. Ristiriita ei ole enää se, että:

• yrität sovittaa nämä puolet yhteen

• yrität selittää niitä muille

• yrität “parantaa” järjestelmiä

Vaan se, että:

• sinä elät itseäsi todeksi ilman että ratkaiset ristiriitaa

• annat molempien puolien olla olemassa sinussa

• et enää kanna niitä edustajana, vaan ihmisenä

Silloin ristiriita lakkaa olemasta taakka
ja muuttuu tilaksi, jossa voi hengittää.

Ohittamisen ammattlaiset

Haluaisitko sinä olla "ohittamisen ammattilainen"? En usko, mutta entä jos olet sitä huomaamattasi ja tiedostamattasi? Tai oletko sitä liian kiireen vuoksi ja liian suuren työtaakan vuoksi, vaikka tiedostatkin sen?

Katsoin äsken koskettavan Autismiliiton jakaman Kehitysvammatuki 57 ry:n lyhytvideon nuoresta naisesta, joka aina ohitettiin keskusteluissa, jotka koskivat hänen elämäänsä. Kun video loppui, purskahdin itkuun. Toisaalta kiitollisuudesta, että joku oli tuollaisen videon tehnyt, toisaalta itku tuli kaikista niistä kokemuksista, joissa olin itse ollut mukana tilanteissa, jossa asianosainen sivuutetaan ja kuten tässä blogissani tulee esille, joutunut koko yhteiskunnan sivuuttamaksi me/cfs-diagnoosin ja sairastelun vuoksi.

Kun olen itse ollut palavereissa, joissa selvitetään toisen ihmisen asioita -  muistisairaan vanhuksen tai mielenterveyskuntoutujan -  olen luonnostaan kääntänyt katseeni asianosaisen puoleen, jos olen huomannut ammattilaisen sivuuttavan tämän. 

Mutta sitten on ollut tilanteita, joissa toiseen ihmiseen ei saa mitään yhteyttä tai hän ei itse muista omaa tilannettaan, ja on pakko päättää hänen asioistaan kuulematta asianosaisia. Ne ovat elämäni raskaimpia päätöksiä. 

Jokainen ymmärtää sen raskauden, jos miettii, että tuollainen päätös pitää tehdä vaikkapa omasta vanhemmasta tämän tahdon vastaisesti.

Pidetään resurssit sellaisina kaikille, että kenenkään ei tarvitsisi kokea sitä: Olla ohittaja tai ohitettu.

Päivitys 14.1.-26:

Tänään sitten selvisi Kelan ylimmästä johdosta lopullisesti se, mitä en olisi millään halunnut uskoa; heillä ei todellakaan ole halua hoitaa me/cfs-potilaiden asioita kuntoon tai edes vastata kysymyksiin asiallisesti. He eivät ilmiselvästi tunnista olevansa "ohittamisen ammattilaisia" me/cfs-diagnoosin saaneiden kohdalla. Minun on niin käsittämättömän vaikea ymmärtää tätä.

Yritin parhaani mukaan informoida Kelan johtoa me/cfs-sairaiden tukalasta tilanteesta vuosien ajan vastausta saamatta. Ja kun vastaus vihdoin tuli, se oli pelkkää syyllistämistä. Jos tämä syyllistäjä olisi oikeasti perehtynyt viesteihini, hän ymmärtäisi myös sen oikeutetun kiukun, mitä laiminlyödyn ihmisen on joskus vaikea pitää täysin pinnan alla, vaikka asiallisuuteen pyrkiikin. Suora lainaus:

"Neuvon sinua nyt lopettamaan näiden häirinnäksi tulkittavissa olevien viestien lähettämisen."

Siinä oli vastaus vilpittömiin avunpyyntöihini, jotka eivät nöyristelleet, vaan sanoivat asiat suoraan - aivan samoin kuin teen tässä blogissani. Joskus ripaus huumoria mukana, joskus jopa taiteen keinoin sillä toiveella, että asia edes siten saisi huomion. Mutta perille ei mennyt.

Tämä Kelan johtohahmo oli hyvin ilmeisesti ottanut viestini henkilökohtaisena loukkauksena, sen sijaan, että hän olisi alkanut hoitaa potilaiden asiat kuntoon. Mennään ojasta allikkoon, jos kiusaavasta järjestelmästä vastaava ei kestä kuulla järjestelmänsä olevan kiusaaja, vaan syyllistää sen, joka asian sanoo ääneen.

Noin korkeassa asemassa olevan ja korkeasti koulutetun ihmisen luulisi ymmärtävän, kuinka laiminlyödyn potilasryhmän edustaja ajaa itseään puolustaessaan samalla koko potilasryhmän asiaa. Hän on potilaana tälle johtohahmolle vain yksi tuhansien joukossa. Kun taas Kelan johtohahmon työnsä laiminlyönti vaikuttaa tämän yksittäisen potilaan aivan koko elämään. Jos jollakin on oikeus loukkaantua, niin se on potilaalla eikä tästä kiusaavasta järjestelmästä vastaavalla lääkärillä. Tuollainen ei ole aikuista ja vastuun ottavan ihmisen käytöstä. 

Tuossa Kelan johtohahmon lausahduksessa on sama oleellinen ongelma kuin koko Kelan ja eläkejärjestelmän potilaille suunnatussa valitusorganisaatiossa aina Vakuutusoikeuteen saakka eli tämä: "tulkittavissa olevien".

Todellakin, ihminen tulkitsee aina toista ihmistä omista lähtökohdista ja kokemuksistaan käsin - valitettavan usein myös omaa tai oman järjestelmänsä etua tavoitellen. Ollaan jo hyvällä alulla muutokseen, kun ymmärretään ja myönnetään, että tieteelliseksi itsensä mieltävän ihmisen argumentti onkin usein lopulta vain sen kyseisen ihmisen tulkintaa. 

Tuli jo mieleeni, että mitä jos laittaisin Kelan johtohahmon sähköpostivastauksen Vakuutusoikeudelle todisteena siitä, että Kelalla ei ole aikomustakaan hoitaa me/cfs-diagnoosin saaneiden asioita kuntoon, vaan he sen sijaan syyllistävät, jos joku kertoo kaltoinkohtelusta totuuden mukaisesti. 

Mutta ymmärrän jo, ettei se mitään auttaisi. Nämä "herrat" pelaavat samaan pussiin; ei heitä sairaiden tilanne kiinnosta piirun vertaa, tai niin se ainakin näyttäytyy ihmisille.

Jälleen kerran yksi lääkäri todisti todeksi tämän blogini tarpeen. Tästähän kaikki alkoi; huomiosta, että lääkärit elävät liian usein omissa kuplissaan ymmärtämättä potilasta, haluamatta edes ymmärtää ja kuvitellen itse olevansa aina oikeassa toisen ihmisen elämästä - tai näin tämä potilaalle näyttäytyy ja miten muuten voisi näyttäytyä, jos luet sukuni pahimmat lääkärikokemukset blogistani.

Matkalla potilaiden ja lääkäreiden väliseen aitoon vuorovaikutukseen: Lääkärit, mitä jos tekisimme vihdoinkin yhteistyötä?

Matkalla potilaiden ja lääkäreiden väliseen aitoon vuorovaikutukseen: Lääkäreille

Matkalla potilaiden ja lääkäreiden väliseen aitoon vuorovaikutukseen: Kuinka Kelan lääkäristä tuli kiusaaja?

Kuinka absurdia onkaan, että laiminlyötyyn potilasryhmään kuuluva tulee laiminlyöjän taholta syyllistetyksi siitä, että ajaa oikeuksiaan.

20.1.-26:

Kysyin joskus kirjoituksissani näiltä kuntoutustukia ja työkyvyttömyyseläkkeitä evääviltä ammattilaisilta, että miten heillä tulee illalla uni, kun ovat ensin päivällä hankkineet elantonsa heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä kiusaamalla.

Sellaista ei heidän valtansa alla oleva ihminen tietenkään tässä systeemissä saisi kysyä. Heillä nousee vastarinta ja vastustus ja he ilmeisesti kieltävät koko asian. Muuten en voi ymmärtää, miten voi ruokkia itsensä ja lapsensa rahoilla, jotka on vääryydellä tienattu ja aiheutettu jollekin toiselle ihmiselle ja jonkun toisen lapsille köyhyyttä ja kurjuutta.

Voin vain toistella, että milloin tämä hulluus loppuu? Milloin ihmisten silmät ja sydän avautuvat?

Tässä vielä linkki elämäni pahimpaan ohituskokemukseen kesällä 2019. Elämäni tästä hetkestä eteenpäin olisi voinut olla hyvin erilainen, jos olisin kohdannut ammattitaitoisen ja ymmärtävän lääkärin. Ja tulevathan tällaiset lääkärit yhteiskunnallekin kalliiksi, ja se, ettei heidän halventavaa käytöstään kukaan kollegoista tai viranomaisista myönnä ja edes yritä saada loppumaan. Se, joka katsoo vierestä kiusaajan kiusaamista, eikä puutu siihen mitenkään, osallistuu itsekin kiusaamiseen:
Matkalla potilaiden ja lääkäreiden väliseen aitoon vuorovaikutukseen: "Menetkö itse vai kutsunko vartijan paikalle?"

Tätä blogia ei olisi koskaan syntynyt, jos olisin nähnyt lääkäreiden halun ja kyvyn itsereflektioon ja sitä kautta omien virheidensä myöntämiseen. Joskus tarvittaisiin vain yksi sana: Anteeksi. Kuinka vaikea se voi olla sanoa? No, sitä ei voi tietenkään sanoa, jos ei tunnista ja tunnusta edes tekemäänsä virhettä.

Tuon sanan sanominen ja tarvittava muutos vaatii vastuunkantoa. Mitä on lääkäri ilman vastuuta?

Toki vastuunkantaminen koskee kaikkea terveydenhuollon henkilökuntaa ja samoin jatkokouluttautuminen, kun monessa sairaudessa uutta tietoa tulee koko ajan - näin ainakin on me/cfs-sairauden suhteen. Tässä on omasta tutkimuskokemuksestani omassa sairaanhoitopiirissäni vuonna 2022. Tutkiminen vailla riittävää tietoa potilaan sairaudesta johtaa myös ohittamiseen:

Matkalla potilaiden ja lääkäreiden väliseen aitoon vuorovaikutukseen: Ammattilainen, miltä itsestäsi tuntuisi?

Miten ihmeessä saisin nämä ammattilaiset ymmärtämään, mitä he "tutkimuksillaan" sairaille ihmiselle aiheuttavat? 

Luulisi, että ammattilaiset yliopistollisissa sairaaloissa ja hyvinvointialueilla ottaisivat kiitollisuudella potilaspalautteen vastaan kehittääkseen toimintaansa. Miksi minusta ei kuitenkaan tunnu siltä, vaan aivan päinvastaiselta?

Vielä paaritaksikyydityksestä kuolevalle ihmiselle

Päivitys tähän linkkiin:
Matkalla potilaiden ja lääkäreiden väliseen aitoon vuorovaikutukseen: Kuolevan ihmisen vieminen paaritaksilla palvelutalosta päivystykseen ja takaisin

Jos tämä kirjoitus sattuisi päätymään luettavaksi sille henkilölle, joka määritteli isälleni kyydiksi paaritaksin eikä ambulanssia, niin haluan sanoa sen, että en syyllistä tätä ihmistä siitä, ettei hän mahdollisesti hyvinkin kiireisessä ja stressaavassa työtilanteessa tehnyt oikeaa päätöstä. Se on TÄYDELLISEN inhimillistä, ja itse en sellaiseen työhön edes mitenkään kykenisi. 

En myöskään syyllistä niitä ihmisiä, jotka ylipäätään olivat osallisina siinä hölmöydessä, että kuoleva kuljetetaan sairaalaan pelkästään kuulemaan kuolemantuomionsa, jota hän tosin tuskin itse edes kuuli, mutta tytär kuuli. Kun nimenomaisesti olimme keskustelleet asian palvelutalossa, että tärkeintä on saada kivun lievitystä ja tärkeintä on rauha siinä hetkessä, kun loppu tulee. Eli mitään kyytiä, edes ambulanssia, ei isälleni olisi pitänyt tilata laisinkaan, vaan hoitaa kipulääkitys kuntoon suoraan palvelutaloon.

En tiedä, mikä paniikki siellä palvelutalossa tuli; tuliko pelko siitä, mitä omaiset sanovat, kun munuaisarvojen heikkous tuli heillekin yllätyksenä. Iskikö totuus liian lujaa, kun edes lääkäri ei ollut nähnyt isääni kolmen viikon kipuilun aikana, minkä luultiin johtuvan kaatumisesta? Paniikissa ja pelossako sitten toimittiin, niin kuin toimittiin? (Edit 22.2.-26: KOTAS kävi isäni luona yhden kerran, mutta muistaakseni siinäkin on lääkäri vain tarvittaessa etäyhteydellä.)

Kaupungin terveyskeskus oli juuri siirtynyt tekemään lääkärinkierrot etänä palvelukodeissa, mikä on minusta aivan käsittämätöntä ja yksi osoitus siitä, kuinka säästäminen johtaa epäinhimillisyyteen, josta kärsivät lopulta kaikki. Myös he, jotka säästöpäätöksiä tekevät, koska hekin ovat jonain päivänä vanhuksia, vaikka se näyttää nyt unohtuvan.

Kuinka nurinkurista onkaan, että silloin kun lääkärin olisi pitänyt olla fyysisesti läsnä, hän toimi etänä. Ja kun taas ei missään nimessä olisi enää pitänyt raahata kuolevaa vanhusta paaritaksilla lääkäriin, niin niinpä vain raahattiin. 

Itselläni oli kyllä tekemistä sen syyllisyyden kanssa, etten toimittanut vaikka yksityislääkäriä hinnalla millä hyvänsä isääni tutkimaan palvelutaloon kaatumisen jälkeen, kun näin hänen tuskansa. Mutta itsellenikin olen antanut anteeksi, ja sehän se vaikein niitti meillä kaikilla on. Toki olen antanut anteeksi kaikille osallisille, mutta sillä ei ole merkitystä heille, koska jokaisen on kuitenkin kannettava oma vastuunsa omassa elämässään.

Peräänkuulutan vain ja ainoastaan sitä, kuinka tärkeää virheet on myöntää. Meillä vähennetään terveydenhuollosta koko ajan resursseja ja tämä suuntaus ei vaikenemalla helpota. Ihmiset tekevät systeemin ja jokaisella ihmisellä on OMA VASTUU siitä, millaiseksi se systeemi muotoutuu ja kuinka rahakirstun vartijat saavat tiedon siitä, miten oikeasti menee. Miten selviät työssäsi? Ja saisiko työ ylipäätään koskaan olla vain selviytymistä?

Sehän pitäisi meillä alkaa opettaa jo pikkulapsille, että mokia saa tehdä ja kaikki mokaavat joskus. Ja että oleellista on se, miten omiin ja MUIDEN mokiin suhtautuu. Ja kuinka paljon pahaa siitä seuraa, jos mokia ei myönnä, vaan vähättelee ja valehtelee, että eihän tässä mitään tapahtunut tai jos tapahtui, niin ei se minun syyni ainakaan ollut.

Et ole huono ihminen, koska mokasit, vaan olet ihminen, joka VÄISTÄMÄTTÄ joskus mokaa, koska se kuuluu ihmisyyteen.

Sitä sanotaan aikuisuudeksi, että ottaa vastuun teoistaan ja tekemättä jättämisistään.

Me suomalaiset olemme oppineet vaikenemaan. Olisiko jo aika opetella tuosta joskus hyvinkin haitallisesta mallista pois? (Enkä tarkoita nyt somessa öyhöttämistä enkä silmitöntä muiden syyllistämistä, se ei ole aikuisen ihmisen toimintaa eikä vastuullisuutta.)

Ja vielä: Jokaiselle ihmiselle, joka on mukana määrittelemässä sairaalle ihmiselle paaritaksikyytiä ambulanssin sijaan, pitäisi olla ammattinsa pääsyvaatimuksena se, että hän on itse kokeillut maata paaritaksin lavetilla muutaman kilometrin verran ja kuvitellut, miten kipeää jokainen töyssy tekee kuolevalle ihmiselle.

Lopuksi sanon vielä tämän niin selkeästi, että mitään ei jää epäselväksi: 

Paaritaksikyyti oli isälleni silkkaa kidutusta, ja PELKKÄÄ KIDUTUSTA, ilman mitään tosiasiallista perustetta sille, että näin olisi kannattanut toimia. (edit. 12.1.-26)

Päivitys 15.1.-26:

Sain ystävällisen viestin ensihoidon toimialuejohtajalta ja asia on nyt loppuunkäsitelty. Vaikka jokainen voi tietysti kohdallaan miettiä, olisiko tyytynyt vain kauniisiin sanoihin, jos hoitoalan ihmiset olisivat jouduttaneet oman isän kuolemaa niin, että edes aikaa hyvästeille ei omaisille jäänyt. Joka tapauksessa, olen saanut kokea lääkäreiden taholta niin järkyttävää kielenkäyttöä, että tällä hetkellä tyydyn ystävällisiin sanoihin.

Suora lainaus ja osa vastauksesta: 

"Sen perusteella, mitä olet kertonut, ymmärrän selkeästi sen ongelman, jonka koit: toiminta ei vastannut sitä, mikä olisi ollut tilanteessa tarkoituksenmukaista ja inhimillistä. Tällaisissa tilanteissa tavoitteena pitäisi aina olla potilaan oireiden lievitys, rauha ja läheisten kuuleminen ilman tarpeetonta kuormitusta omaiselle.

 

Esiin nostamastasi asiasta keskustellaan kyllä jatkuvasti, mutta on selvää, että meillä on vielä paljon parannettavaa. On tärkeää, että kokemaasi epäkohtaa ei ohiteta.

Kiitos vielä, että toit tämän esille."

Mutta silti toivoisin vielä yhtä sanaa. Sanaa ANTEEKSI. Sen sanan ja sanan sisällön kun lääkärit oppivat, olen tyytyväinen. Ja sen sanan ja sanan sisällön kun lääkäreiden kouluttajat ensin oppivat ja opettavat oppilailleen, olen tyytyväinen. 

Se sana kuuluu vastuunkantoon.

Sitten ottaisin tuon kaksoispisteen pois toimialuejohtajan kirjoituksesta: "Sen perusteella, mitä olet kertonut, ymmärrän selkeästi sen ongelman, jonka koit: toiminta ei vastannut sitä, mikä olisi ollut tilanteessa tarkoituksenmukaista ja inhimillistä". 

Koska kaksoispiste saa minut miettimään, puhuuko toimialuejohtaja vain minun kokemuksestani vai ymmärtääkö hän, että toiminta ei oikeasti vastannut sitä, mikä olisi ollut tilanteessa tarkoituksenmukaista ja inhimillistä, ja että siitä pitäisi esittää syvät pahoittelut kaikkien asianosaisten työntekijöiden puolesta läheisille.

Tulee taas mieleeni, että opetetaanko jo lääkärikoulutuksessa opiskelijoita kiertämään vastuuta, kun se näyttää olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, että vastuu sysätään potilaalle tai omaiselle? Joskus jopa kaksoispiste voi olla ratkaiseva siinä; ottaako lääkäri vastuun vai pahoitteleeko vain potilaan/omaisen kokemusta.

Joko olisi viimeinen hetki lopettaa säästäminen vanhustenhoidossa?

Miten lääkäri voi ylipäätään määrätä verenpainelääkkeen muistisairaalle ellei ensin ole huolehdittu sellaisesta avusta, että tiedetään varmasti ihmisen ottavan sen lääkkeen ajallaan? Tai tiedetään, ettei asiakas otakin liikaa lääkettä? Tällainen tilanne tuli eteen äitini kanssa. 

Ensin en arvannut, että valmiiksi laittamastani dosetista huolimatta äitini meneekin täyttelemään dosettia itse miten sattuu, kun sekoaa päivistä. Sitten hän suuttuu hirveästi, jos piilotamme veljeni kanssa lääkepurkin (muistisairaan turhautumista; äiti ei ole eläissään paljoa suuttunut). Ja lääkepurkin piilottaminenkin on ongelmallista: mitä jos en itse pääsekään täyttämään joskus dosettia ajallaan? 

Ja huom. me olemme saaneet useita kertoja kuulla, kuinka yli 90-vuotias äitimme on liian hyvässä kunnossa apua saadakseen. Eihän tämä voi olla todellista!!!

Ylihuomenna on taas palveluohjaajan käynti, mutta kuinka kauan sitä oikeaa apua pitää odottaa? Ja kuka tästä hulluudesta lopulta kantaa vastuun?

Rutiinilla vain laitetaan asiakkaalle verenpainelääkityksiä ja vp-seurantoja, vaikkei huolehdita siitä, että kuka ne seurannat myös tekee. Niin kuin vp-lääkitys olisi maailman tärkein asia, mutta ei huolehdita perusasioista. Mitä jos ihminen ottaa lääkkeen miten sattuu ja verenpaineen suuren heilahtelun vuoksi kaatuu ja saa lonkkamurtuman. Eikö edes silloin ymmärretä sitä, että perusasiat pitää hoitaa ENSIN kuntoon, eikä toisinpäin?

Tähän perusasioiden laiminlyöntiin olen törmännyt usein. Tulee aina mieleen uudelleen useammankin kerran läheisteni kanssa kokemani asia, ettei ensiavussa tarjota asiakkaalle edes vettä, vaikka se olisi kyseisessä tilassa välttämätön ja tärkein asia. Samoin uupuneen ei anneta levätä, vaikka se on se ensimmäinen perusasia.

Jotenkin kuvaavaa tuo koko tätä systeemiä ajatellen; on hienot vempeleet ja pitkä yliopistokoulutus näillä ihmisillä, mutta kun väärissä asioissa säästetään, niin perusasiat unohtuvat. 

Mitä silloin hyövää enää se korkeakoulutus ja ainainen tieteellisen tutkimuksen vaatimus ja vaihtoehtoisten tapojen halveksiminen tutkimustulosten puutteen vuoksi, kun käytännössä toimitaan idioottimaisesti?

Nyt tarvitaan tositoimia. Ei enää terveyden kanssa pelleilyä! Eikä vanhustenhoidossa säästelyä, se on nyt mennyt jo kidutuksen puolelle. Kiitos!

Päivitys helmikuussa 2026:

Voi ihmettä ja onnea, kun 91-vuotias muistisairas vanhus sai vihdoin ja omaisten jaksamista ajatellen viime hetkellä palvelusetelin ja omaiset helpotusta. Ja jo vuosia itse maksettu hoivapalvelu saa jatkaa virallisesti niin, ettei minun ja veljeni tarvitse olla enää välittäjänä hoivapalvelun ja terveyskeskuksen välillä joka risauksessa. Ja ihana ja inhimillinen hoivapalvelu onkin, olemme ikikiitollisia.

Mutta onhan se kornia, että vasta tämä vp-lääkeasia sai sen avun aikaan ja palveluohjaajan kiirehtimään apua. Ei mikään muu! 

Kiirehtimistä avulle ei aiheuttanut niinkään muistisairaan tyttären vetoava puhe tilanteesta eikä edes se, että hän kielsi systeemiä enää käyttämästä hyväksi omaisten kiltteyttä. Ymmärrän silti sen, kuinka palveluohjaajakin on kuin puun ja kuoren välissä; resurssit vastaan oikea tarve.

Tässäkin toteutuu lääkärin valta ja koko elämän medikalisointi. Vanhus saa apua vasta, kun on vaarassa, että hän ottaisi lääkettä väärin, mutta ei varsinaisiin ongelmiin ennen lääkitystä. Hulluutta!

Ja ikävää on tuo avun jättäminen viime tippaan siksikin, että muistisairauden edettyä niin pitkälle, ettei vanhus enää muista, kuka kävijöistä on kuka, aiheuttaa kotikuntoutus-arvioryhmän yhtäkkinen kotiin tulo kolme kertaa päivässä vanhukselle ehkä loppuelämäksi pelkotiloja siitä, että kuka vaan voi milloin vaan tulla omalla avaimellaan hänen kotiinsa.  

Lähes päivittäin kerron äidilleni edelleen, että nyt avain on vain sillä tutulla hoivapalvelulla, että ei tarvitse pelätä, että kuka vaan tulee yhtäkkiä ovesta sisään.

Toki olisimme voineet aikaisemminkin yrittää vaatia arvioryhmän äidille, mutta se ei ollut minulle ja veljellenikään helppoa, kun tiedämme äitimme arkuuden sen suhteen, että vieraita ihmisiä tulee kotiovesta omilla avaimillaan. Kukapa ei säikähtäisi?

Yhteiskunta ei saisi jättää tällä tavalla omaisten kontolle ja viime tippaan koko vanhusten kotihoitoa. Apu olisi hyvä tulla vähitellen vuosien varrella, eikä kerta rysäyksellä muistisairaalle vieraat ihmiset kotiin kolme kertaa päivässä. Vaikka kuinka ammattitaitoisia ja mukavia ovatkin.

Kuinka me vaadimmekaan näiltä sodan lapsuudessaan kokeneilta vanhuksilta mahdottomia - emmekä sitä edes huomaa.

Ja muuten, äitini oli perushoitaja ja teki aikoinaan sairaalassa samalla osastolla töitä 30 vuotta suurella sydämellä heikoimmassa tilanteessa olevia palvellen pienellä perushoitajan palkalla (kokonaisuudessaan työura oli pitempi). 

Eikö olekin aika kornia se, kuinka vaikea hänelle oli saada yhteiskunnalta apua?

Pahinta on se, ettei virheitä myönnetä

Pahintahan tässä ei ole virheiden tekeminen, vaan se, ettei niitä myönnetä. Se jättää hirveän jäljen ihmiseen. Hermosto oppii, ettei tässä järjestelmässä voi luottaa enää mihinkään. Ja kun hermosto oppii turvattomuuden, sitä on vaikea opettaa takaisin turvaan.

Nämä ihmiset eivät tiedä, mitä he tekevät, kuinka suuren rikoksen he tekevät ihmisyydelle kieltäessään virheensä.

Ja koko systeemiä ajatellen; mikään ei koskaan muutu paremmaksi, jos omia virheitä ei myönnetä. Ja se on täysin hölmöläisten hommaa.

Nyt kun äitini on 91-vuotias. minä olen ollut omasta sairastelustani huolimatta hänelle se kallio, joka huolehtii ja johon voi luottaa. Miten ihmeessä voin jättää hänet tällaisen järjestelmän käsiin, kun en enää itse jaksa?

Matkalla potilaiden ja lääkäreiden väliseen aitoon vuorovaikutukseen: Kuolevan ihmisen vieminen paaritaksilla palvelutalosta päivystykseen ja takaisin

Kuinka moni Sote-alan ammattilaisista laittaisi oman isänsä tai äitinsä sellaiseen paaritaksikyytiin, minkä isäni sai ennen kuolemaansa? En usko, että kukaan. (Avaa ylläoleva linkki ja lue koko tosielämän tarina.)

Kuinka suuri olisi vihasi ja surusi vastaavaa koettuasi, kuinka käsittelisit tunteitasi ja miten ylipäätään ne kestäisit?

Vai joko jouduit tässä järjestelmässä turruttamaan tunteesi kokonaan kyetäksesi edes työskentelemään?

Toisen asemaan eläytymisen taito pitäisi olla edellytys kaikissa sote-alan ammateissa. 

Se on inhimillistä, että virheitä sattuu, mutta jos kyseisenlainen hölmöily koskisi sinua ja läheistäsi, mitä sanoisit siihen, ettei mokaa myönnetä saati pyydetä anteeksi? Tämä asia ei vanhene niin kauan, kun sitä ei käsitellä asiallisesti ja muuteta olemassa olevia käytänteitä ottaen opiksi virheistä. (edit 8.1.-26)

Matkalla potilaiden ja lääkäreiden väliseen aitoon vuorovaikutukseen: Virheiden myöntämisestä alkaa viisaus...