Virheiden myöntämisestä alkaa viisaus...

Otsikon ajatus tuli mieleeni, kun seuraan tätä maailmaa, jossa oikeassa olemisesta pidetään kynsin hampain kiinni.

Toisaalta on niin, että jotta siihen asti päästäisiin, että virhe myönnettäisiin, tarvittaisiin jo valtavasti viisautta.

Virheen tunnistamiseen tarvitaan paljon viisautta ja sen tunnustamiseen edes itselle tarvitaan valtavasti viisautta. Sen jälkeen tulee vielä valtavan suuri rohkeus tarpeen; uskallanko minä kertoa totuuden, kun tiedän saavani muut "oikeassa olijat" kimppuuni?

Otsikon ajatus toteutuu sitten viisauden laajentuessa ja laajentuessa, kun yksi jos toinenkin uskaltaa ensin olla rohkea.

Mielenkiintoista on sitten seurata tässä aitiopaikalla, miten tuo terveydenhoidon ja sosiaaliturvan toteuttajien viisaus ja rohkeus kehittyy - vai kehittyykö lainkaan...

Julkinen anteeksipyyntö vastuun pakoilun sijaan, kiitos!

En tiedä, kumpi tuntuu pahemmalta; se, että yhteiskunta hylkää kaikkein heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä vai se, että korkeissa viroissa olevat ihmiset saavat Suomessa valehdella työkseen siitä vielä korkeaa palkkaa nauttien - valehdella siis työkyvyttömän työkykyiseksi. Ja että heille ei tule siitä mitään seuraamuksia, vaan he saavat jatkaa ja jatkaa valehteluaan loputtomiin.

Paitsi, että en usko, että loputtomiin kuitenkaan. 

Odotan edelleen sitä päivää, jolloin jokin suomalainen taho esittää me/cfs-sairaille ihmisille  virkansa puolesta anteeksipyynnön. Sitä en tiedä, mikä se taho on, koska tällä hetkellä näen vain vastuunpakoilua. 

Ennen tämän julkaisun postausta halusin varmistaa, olisiko aiheesta mitään edistyksestä kertovaa julkaistuna, niin löysin tämän ja alkoi taas vähän suututtaa. että siinäpä se tärkein taas tulikin...(huom. sarkasmia, josta en yleensä pidä, mutta näköjään siihenkin sortuu, kun tarpeeksi kiusataan yhteiskunnan taholta):
Sosiaalilääketieteellinen neuvottelukunta: Lihavuuden ennaltaehkäisyä ja hoitoa tulisi kehittää valtakunnallisesti koordinoidusti | Kela

Nuorille aikuisille syötetään lääkkeitä, jotka saavat heidät lihomaan kuin pullataikina ja sitten lääkärit syyllistävät perään - enkä tällä nyt yhtään halua vähätellä lihavuuden aiheuttamia ongelmia, päinvastoin. On vain lääkäreiltä niin kaksinaamaista ja ajattelematonta, että puistattaa - varsinkin kun olen saanut kuulla nuorilta aikuisilta lääkäreiden ajattelemattomia kommentteja lihavuuteen ja laihduttamiseen liittyen.

Lisäksi kokemuksesta tiedän, kuinka Kela itse toimillaan passivoi; kun itselle liikunta on elinehto sairaudesta huolimatta, niin kielteisten kuntoutustukipäätösten saaminen saa herkästi vain vähentämään liikkumista, koska tulee tunne, että itsensä kuntouttamisesta vain rangaistaan taloudellisesti eikä uskota ihmisen työkyvyttömyyteen, jos tämä pystyy vielä kävelyllä käymään - muutenkin joutuu laittamaan kaiken tahdon voimansa siihen, että lähtee liikkeelle. Sokerilla en ole koskaan itseäni lihottanut, mutta suru saa syömään joskus liikaa (tosin itselläni on tullut vähän ylipainoa vasta estrogeenituotannon vähenemisen myötä). 

Ja Kelasta aina Vakuutusoikeuteen asti työntekijät eivät selvästikään halua tai kestä tulla tietoiseksi aiheuttamastaan surusta, ahdingosta ja siitä, että he omilla toimillaan sairastuttavat lisää ja passivoivat ihmisiä. Miksi lääkärin on niin vaikea asettua toisen ihmisen asemaan? Sehän on ammatti, jossa empatia olisi kaikkein tärkeintä!

Miten lääkärit kuvittelevat voivansa jatkaa työtänsä niin, että he ovat täysin pihalla ihmisten elämästä - muiden kuin terveiden ja korkeapalkkaisten ihmisten? 

Se, että työkyvytön valehtelemalla pakotetaan Te-palvelun asiakkaaksi, on törkeää kiusantekoa, johon osallistuu lääkäreiden ja lakimiesten lisäksi Suomen hallitus. Kun Vakuutusoikeus viimeisenä työkyvyttömän oljenkortena jatkaa kiusaamista, minkä Kela ja työeläkeyhtiö ovat aloittaneet, niin ei Suomea voi oikeusvaltioksi sanoa. 

Empatiakyvyttömyyttä en vain ymmärrä

Olen onnellinen kuntavaali- ja aluevaalituloksesta. Puolueet, jotka oikeasti välittävät ihmisten hyvinvoinnista, voittivat. Heikompiosaisilta leikanneet hallituspuolueet kokivat kokonaisuutena murskatappion. Mutta mitä teki kokoomus - säilytti kannatuksensa, koska heitä äänestäneet ovat niitä rikkaita, jotka rikastuvat entisestään hallituksen toimista - ja heitä on kokoomuksen kannatuksesta päätellen reilu viidesosa äänestäneistä.

Minulla tulee pääministeristämme mieleen, että ihan samalla tavoin häneltä puuttuvat peilisolut - tai ylipäätään empatiakyky - kuin meidän Kelan johtavalta ylilääkäriltä, vakuutusyhtiöiden lakimiehiltä ja lääkäreiltä ja heitä hännysteleviltä muutoksenhakulautakunnilta ja vakuutusoikeuden virkailijoilta.

Ja se on asia, mitä en oikein pysty ymmärtämään, vaikka kuinka yritän. Tavallaan ymmärrän, että jos ihminen on ollut aina varakas, hänen on helppo kuvitella oma varakkuutensa jotenkin omaksi paremmuudekseen ja syntymäoikeudekseen, mutta että ymmärrys ja empatia ei noilla ihmisillä kehity, vaikka he päättävät muiden ihmisten elämästä työkseen vuosikymmeniä. Sitä minä en ymmärrä. Miten voi olla niin sokea, kuuro ja välinpitämätön sille, mitä omilla toimillaan aiheuttaa muille ihmisille, kuin nämä ihmiset ovat?

Empatiakyvytön ihminen on sopimaton mihinkään sellaiseen työhön, jossa hän millään tavalla vaikuttaa muiden ihmisten elämään. Ja näitähän meillä näyttää riittävän.

Viimeinen viestini Työeläkeasiain ja Sosiaaliturva-asiain muutoksenhakulautkunnille

"Oliko tässä jotain, mitä ette ymmärtäneet? Oliko muissa papereissani jotakin,

mitä ette ymmärtäneet? Kysykää ihmeessä ja kertokaa, mikä on se teille

kelpaava todistus ihmisen työkyvyttömyydestä, kiitos.

Ymmärrättekö, että työkyvyttömän perusoikeus ja ihmisoikeus on Suomessa

 saada kuntoutustuki tai työkyvyttömyyseläke? 

Ymmärrättekö, että työssä valehtelu ja ammattiaseman väärinkäyttö on laitonta?"

Saapa nähdä, ymmärtävätkö he tälläkään kertaa? 

Kuinka suuren häpeän jättää se, että hylkäsimme vanhuksemme?

 Lisäys syyskuun 2022 kirjoitukseeni, jota päivitin useampaan kertaan ja myös vielä kesäkuussa 2025. Kirjoitus koskee laajemminkin terveydenhoitoamme kuin vain vanhuksia:

Matkalla potilaiden ja lääkäreiden väliseen aitoon vuorovaikutukseen: Potilaat aktiivisiksi toimijoiksi oman hoitonsa suhteen

Huomaan kirjoittaneeni otsikon me-muodossa, vaikka itse en ole vanhuksiani hylännyt. Tuosta kirjoitusasusta huomaan kuitenkin edelleenkin tuntevani, että olen tähän yhteiskuntaan osallinen, vaikka Kela, vakuutusyhtiö, Työeläkeasiain muutoksenhakulautakunta, Sosiaaliturva-asiain muutoksenhakulautakunta ja Vakuutusoikeus kilvan pudottavat minut sivuun, niin kuin en laisinkaan olisi osa yhteiskuntaa ja sen hyväksi toiminut. 

Objektiivinen vai subjektiivinen?

Työeläkeyhtiön kielteisessä päätöksessä lukee näin: "Eläkeratkaisu perustuu objektiiviseen työkyvyn arvioon, ei muutoksenhakijan subjektiivisiin kokemuksiin."

Naurattaisi ihan tuo objektiivinen tässä  - jos naurattaisi. Väitän, että nämä päätöksiään objektiiviseksi väittävät vasta subjektiivisia ovatkin. Heillä on tietty totuttu kaava mielessään, jota he noudattavat, eivätkä osaa sitä kyseenalaistaa. He ajavat subjektiivisesti vain työnantajansa etua ja totuttua kaavaa - kuntoutustukea tai työkyvyttömyyseläkettä hakevista ihmisistä piirun vertaa välittämättä.

Näillä Kelan, työeläkeyhtiöiden, muutoksenhakulautakuntien ja vakuutusoikeuden työntekijöillä on subjektiivinen käsitys - ei objektiivinen - siitä, että me/cfs-sairaalla ei ole ihmisarvoa eikä kykyä määritellä itse, mitä hän kykenee tekemään ja mitä ei. Vaikka itsensä kuuntelu, ettei aiheuta PEM-oireita, on se oleellinen osa kuntoutumista. Ja ainoa hoito; mutta senkin nämä lääkärit ja lakimiehet estävät - tai yrittävät estää. 

Mikä muu kuin subjektiivinen käsitys näillä työntekijöillä on itsestään silloin, kun he itse ovat kipeitä?

Kerron esimerkin. Jos työntekijällä on flunssaisena subjektiivinen kokemus siitä, että hän ei ole nyt työkuntoinen, mutta hän yrittää ajatella objektiivisesti työnantajansa ja koko yhteiskunnan etua kuvitellen oman työpanoksensa olevan niin tärkeä, että töihin on pakko mennä. Hän jättää subjektiivisen kokemuksen siis huomioimatta ja raahautuu töihin. Sillä seurauksella, että hän saa sydänlihastulehduksen ja joutuu kuukausiksi sairauslomalle.

Olisiko oikeasti objektiivinen näkemys sittenkin ollut jäädä sairastamaan flunssa rauhassa kotiin ja palata töihin terveenä? Tässä kohdin asiansa osaava lääkäri osaa yhdistää, että me/cfs-sairaan vertaaminen flunssaiseen ihmiseen on validi, koska me/cfs-sairaalla on jatkuvasti oireita, jotka työkykyä rajoittavuudessaan on verrattavissa pitkään jatkuneeseen uuvuttavaan flunssaan.

Turhaan tätäkään työeläkeyhtiön ihmiselle tai Kelan johtavalle ylilääkärille selitän. Hän ei halua ymmärtää. Tai jos hän ymmärtää, niin hän ilmeisesti haluaa kiusata oman arvovaltansa nojalla ihmisiä.

Kysyn kuitenkin tuolta objektiivisuutta hakevalta päätöksentekijältä, että mikä muu arvio kuin subjektiivinen, voi olla esim. masennuksen selvittelyyn tarkoitettua lomaketta täytettäessä. Tai yleisesti käytetyssä kipuarviossa numerosta 1-10. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Millä perusteella työeläkeyhtiöiden lääkäreillä on oikeus arvioida ihmistä ilman, että ihmisen subjektiivinen käsitys terveydestään ja omasta jaksamisestaan huomioidaan? 

Voisin jatkaa tästä ihmisoikeuksilla ja peustuslailla ja rikosoikeudella, mutta se ei ole minun tehtäväni. Se on minun Suomessani jonkun sellaisen tehtävä, joka tämän asian ottaa todesta ja hoidettavakseen. Koska tällainen ihmisoikeuksien loukkaaminen lääkäreiden taholta ei voi jatkua.

Luulisi olevan näille lääkäreille monin kerroin nolompaa, että ulkopuoliset puuttuvat heidän laiminlyönteihinsä, kuin että he sen sijaan itse alkaisivat toimia inhimillisesti ihan vain siksi, että haluavat olla inhimillisiä ja se on ihmisen perustarve, kun peilisolut toimivat. Mutta sokeus omaan "objektiivisuuteen" on ilmeisen syvällä.

Ja hyvin ilmeisesti peilisolut eivät näillä päättäjillä toimi niin kuin pitäisi.

Täydellinen rikos

Täydellinen on sellainen rikos, jossa rikoksen tekijä nauttii yhteiskunnallisen asemansa tuomasta arvovallasta ja on lakimiesten ja oikeuslaitoksen suojelussa. Tämä täydellinen rikollinen saa korkeaa palkkaa rikoksistaan.

Hän on kovettanut sydämensä niin, ettei hän myönnä edes itselleen rikostaan, saati uhreilleen.

Hänellä on kymmeniä rikoskumppaneita, jotka kaikki suojelevat ja pönkittävät toisiaan.

Täydellisessä rikoksessa ei näin ollen tarvitse pelätä kiinnijäämistä ja vastuuseen joutumista.

Puhunko Italian mafiasta. En, vaan suomalaisten työeläkeyhtiöiden, Kelan, muutoksenhakulautakuntien ja vakuutusoikeuden  lääkäreistä ja lakimiehistä.

Ei uupuneen hoito ole mitään rakettitiedettä

Vielä piti nousta kirjoittamaan lääkäreille kello yksi yöllä kesken unien: 

Ei uupuneen tärkein hoito ole mitään rakettitiedettä. Ensimmäinen ja tärkein asia on riittävän levon mahdollistaminen.

Riittävä lepo ei mahdollistu, jos ihminen pakotetaan töihin. 

Riittävä lepo ei mahdollistu, jos ihmiselle valehdellaan tämän olevan työkykyinen, vaikka hän ei sitä tosiasiassa ole. 

Kuulostaako rakettitieteeltä? Ei minusta.

Miten sitä ei sitten korkeasti koulutettu lääkäri tai lakimies ymmärrä?

Miten sitä ei ymmärrä edes Kelan johtava ylilääkäri?

Sitä minä en ymmärrä!

Kela paitsi nöyryyttää pahimmalla tavalla ihmisiä - pakottaminen Te-palvelun asiakkaaksi tai toimeentuloluukulle on uupuneelle kidutusta - mutta myös samalla häpäisee koko lääketieteen ja lääkäreiden arvovallan. 

Se arvovalta on minun ja monen muun silmissä jo murentunut aavikon hiekaksi ja pölyksi. Vastuun pakoilu ja potilaiden kiusaaminen ovat sen arvovallan tappaneet.

Miten geriatria oikeasti vastaisi vanhusten tarpeisiin?

Äidilläni olisi geriatrille aika yliopistolliseen sairaalaan. Emme ole tarkoituksella laittaneet menoa ylös muistisairaan äitini seinäkalenteriin, johon merkkaamme aina, jos on joku tulossa käymään tai on joku meno. Tarkoituksella siksi, että hän hermoilisi ja itkisi asiaa etukäteen kaikki ne viikot ja kuukaudet, kun asia on tiedossa.

Geriatreilla käynneistä on jäänyt tosi ikävät muistot, niin veljelläni kuin minulla - ja äidillä, jos nyt enää niitä muistaa. Geriatrinhan kuuluisi tutkia vanhusta kokonaisvaltaisesti, mutta jää tunne, että tutkitaan vain muistia. Se jää ensinnäkin mieleen, koska se tuntuu niin vastenmieliseltä vanhuksen kiusaamiselta ja siihen käytetään vastaanotolla suuri osa ajasta.

Se on nöyryyttävää vanhukselle - ainakin näissä vanhempieni tapauksessa se on sitä ollut. Isä piti aikanaan huijata geriatrin vastaanotolle - sitä kadun vieläkin, vaikka tiedän, että vaihtoehtoja ei ollut. Äiti taas on  jännittänyt omaa geriatrille menoaan niin, että se on vaikuttanut jo yöuniinkin viikkoja ennen käyntiä. 

Viimeksi jäi mieleen tylyn oloinen hoitaja, jolla käytiin ennen lääkäriin menoa. Hän jututti minua hetken ennen kuin äiti jäi yksin haastateltavaksi. Hoitajan tylyyteen vaikutti varmasti kiire ja aikataulut, kun äiti, joka on muuten hiljainen ihminen, innostui kertoilemaan kaikenlaista, mikä ei kuulunut tutkimuksen kuvaan.

Kun ihmisen toimintakykyä häiritsee eniten lonkat, ne jäävät sivuosaan. Niitä huomioidaan tasan tarkkaan parasetamoli-reseptin verran. Nuori terveyskeskuslääkäri - joka oli kandi - ei määrännyt viimeksi röntgeniä, vaikka siitä puhuimme, joten tilanteen vakavuutta emme siis oikein edes tiedä muusta, kuin siitä, ettei äitini halua lähteä enää ulos ollenkaan ja sisällä liikkuminen huononee koko ajan. Kunpa kenenkään ei tarvitsisi jännittää omasta tai hauraan vanhuksen puolesta, että kuinka kauan tämä vielä pääsee jaloillaan itse vessaan... 

Edellisistä röntgenkuvista, joissa kulumat ja nivelrikot on todettu, on jo monen monta vuotta. Enkä muista tutkiko viimeksi geriatri lonkkia. Joka tapauksessa ainut apu, mitä lonkkiin on saatu, on parasetamoli, jota lääkäri on kohottanut 500 mg:sta 1000 mg:aan.

Yksityislääkäri kirjoitti äidille reseptin Vivomoa, kun veljeni käytti äitiä kalliilla vastaanotolla lonkkien vuoksi ja vahvemman kipulääkkeen saamiseksi. Vasta myöhemmin huomasin, että resepti oli kirjoitettu vain 1-2 kuukaudeksi, riippuen siitä, ottaako vuorokaudessa yhden vai kaksi tablettia. Jäin ihmettelemään, että kiinnostiko tuotakaan lääkäriä mikään muu kuin oma palkkapussi. Kuvitteliko hän, että pystymme raahaamaan 90-vuotiasta äitiämme lääkäriin joka kuukausi? 

Kuka kertoisi lääkäreille tosielämästä? No, itse ainakin tässä yritän tehdä osani...

Vuosia olen yrittänyt saada vanhempieni tilannetta helpommaksi - tai nyt äidin tilannetta, kun isää ei enää ole. Äidille toimiva apu ei ole tullut yhteiskunnan palveluista tai lääkäriltä; se on tullut aivan muualta, mutta paljolti siksi, että äidillä on säästöjä ja vara maksaa kotiin tulevasta avusta. 

Äiti on tehnyt elämäntyönsä sairaalassa työskennellen ja ollut saattamassa eräänkin kuolevan potilaan. Potilaat ovat hänestä pitäneet hänen lempeytensä vuoksi. Kyllä hän ansaitsee loppuelämänsä niin paljon lempeyttä osakseen kuin se on mahdollista. Pienellä perushoitajan eläkkeellä lempeääkin palvelua voi onneksi edes hitusen ostaa, kun ihminen on elänyt elämänsä säästäen.

Eikä yhtään nöyryyttämistä enää!

Haluatteko te viedä uskon ihmiseen ja ihmisyyteen?

Olen kirjoittanut alla olevan kirjoitukseni Vakuutusoikeudelta kielteisen kuntoutustuki- ja eläkepäätöksen saatuani 3.7.2024, klo 4.45.

Aamuyöllä, niin kuin niin monta kertaa, kun tämä yksilöön kohdistuva yhteiskunnallinen kiusaaminen menee unen laatuun ja saa ahdistuneena heräilemään aamuyöstä:

Olen yrittänyt keskittyä hyviin asioihin elämässä, mutta se on vaikeaa varsinkin aamuyöstä kun herään otsa- ja nenäontelot ja koko keho kipeänä. Silloin te työtänne tekevät ihmiset tulette mieleeni.

Te kaikki työeläkeyhtiön ihmisistä lähtien, jotka ette välitä vaan jätätte vuodesta toiseen yhden ihmisryhmän heitteille Suomessa – kroonista väsymysoireyhtymää sairastavat.

Te ette muista palkkapäivänänne, että me/cfs-sairaiden osalta jätitte työnne tekemättä. Te ette edes huomaa, miten te samalla riistätte näiltä ihmisiltä ihmisarvon.

Olen jo lukemattomia kertoja kysynyt teiltä kirjoittaen, että miten te kehtaatte… mutta sekään kysymys ei ilmeisesti kolahda teissä mihinkään eikä sydämenne edes värähdä. Olette kuin ihmisen kuoria – vailla sydäntä ja vailla omaatuntoa.

Mieluummin olen minä vaikka kuinka sairaanakin kuin rikas ja sydämetön ihminen.

En usko enää oikeusasiamiehiin, en mihinkään virkamiehiin enkä lääkäreihin tässä yhteiskunnassa.

Välittävät ihmiset ovat poikkeuksia mitä tulee kroonista väsymysoireyhtymää sairastavien kohteluun.

Tämä on kaikille teille, joiden nimi on kieltävissä kuntoutustuki- ja eläkepäätöksissä, joita olen saanut ja teille, joiden palkkanne eteen tulisi saattaa kroonista väsymysoireyhtymää sairastavien tukiasiat kuntoon. Se on se ensimmäinen asia; vasta perusasioiden jälkeen hyövää edes puhua mitään hoidosta ja yhteiskunnan tarjoamasta kuntoutuksesta. 

Me/cfs-sairaat kyllä tekevät kuntoutuksensa eteen itse kaiken, minkä pystyvät. Tämä yhteiskunta ei tarjoa heille edes välttämättömintä toimeentuloa.

Sain pienen perinnön isäni kuoltua ja minulla oli pitkästä aikaa vara sellaisiin asioihin, mitä te pidätte itsestään selvinä: kunnollisiin kenkiin, suomalaisiin laadukkaisiin vaatteisiin…

Kesälomamatkasta junalla muutaman sadan kilometrin päähän ystävän luo jouduin luopumaan, koska matka olisi liian raskas. Pieniä parin tunnin ”lomapyrähdyksiä” jaksan. Jopa xxxx:ssa jaksoin käydä ystäväni kanssa autolla päiväseltään. Sellaisina päivinä, kun unta riittää aamukahdeksaan, saatan jopa jaksaa päivän ilman päiväunia, mutta vaakatasossa levähtäen on oltava jokainen päivä.

Kesän tuoksua, luonnosta ja kukista nauttimista te ette minulta pysty viemään. Ettekä omanarvontuntoa, vaikka passiivis-agressiivinen heitteillejättönne sitä kovasti koetteleekin.

Elämäni on yhtä itseni kuntoutusta, että olen tässäkin kunnossa.

                             xxxx=kotikaupunkini naapurikunta; haluan pitää kotikaupunkini tunnistamattomana

Kun lääkäri valehtelee ja se hyväksytään osana systeemiä

Tämän kirjoitin marraskuussa 2022. Sen jälkeen tuo Kelan ja työeläkeyhtiön 

lääkäreiden ja lakimiesten ja muutoksenhakuelinten - jopa vakuutusoikeuden -

valehtelu eli työkyvyttömän valehtelu työkykyiseksi on jatkunut jatkumistaan. 

Tämän tai vastaavia kirjoituksia olen kirjoittanut kaikille heille 

- ovatko he edes lukeneet, kun kohta on taas tullut kielteinen päätös. 

Taitaa olla liian rehellistä puhetta isoille egoille:

Kaikki sen tietävät, että työeläkeyhtiöiden ja Kelan lääkärit saavat kenenkään puuttumatta valehdella ja saavat vielä korkean palkkansa valehtelustaan. Silti tilanteen annetaan jatkua.

Se on ihmeellinen ilmiö tämä valehtelevien lääkäreiden hyväksyminen osaksi yhteiskunnan hyvinvoinnin jakajia. Että ihan luvan kanssa saa erottaa osan ihmisistä hyvinvointivaltion ulkopuolelle valehtelemalla. Sitä ei normaalilla myötäelämisen kyvyllä varustettu ihminen voi ymmärtää, että miten tämän annetaan vain jatkua ja jatkua.

Kiinnostaako näitä valehtelevia lääkäreitä pisaran vertaa se, mitä heidän valehtelunsa saa aikaan?

Kuinka paljon se stressaa ihmisiä viedessään perustoimeentulon ja sairastuttaessaan näin lisää. Kuinka nöyryyttävää työkyvyttömälle on, että tuo valehteleva lääkäri pakottaa hänetkin valehtelemaan Te-palvelulle; hänen on laitettava raksi ruutuun ”otan vastaan kokoaikatyötä” saadakseen edes sen pienen elämisen mahdollisuuden, minkä työttömyyskorvaus tuo.

ME/CFS:ssä on stressi erityisen pahasta. Ja voisiko lääkäri aiheuttaa asiakkaalleen enää pahempaa stressiä, kuin jättää hänet kokonaan välttämättömän tuen ulkopuolelle? Sen hän juuri tekee väittäessään työkyvytöntä työkykyiseksi. Sillä on hirvittävät seuraukset yksilötasolla. Ensinnäkin kielteisen eläkepäätöksen myötä sairastuin välittömästi lisää ja paljon pahemmin. Sairauslomalla olivat liki 30 vuotta vaivanneet krooninen pää- ja silmäsärky helpottaneet jonkin verran – selvästi yhteiskunnan tarjoamalla avulla oli merkitystä, vaikka sitä olikin pitänyt odottaa melkein 30 vuotta.

Sairauslomalla keskityin luottamaan, että oikeasti vihdoin saan apua, kun on uusi suosituskin. Kielteisen päätöksen myötä koko kehon ja varsinkin pään ja silmien kipuilu on sietämätöntä. Se on sietämätöntä varsinkin aamuyöllä, jolloin normaalisti jatkaisin unia WC:ssä käynnin jälkeen, mutta nyt en saa unta, kun mielessä pyörii vain työeläkeyhtiön ja Kelan lääkärit, että millaisia ihmishirviöitä he oikein ovat, kun aiheuttavat ihmisille tällaista. Vain hirviölääkäri kykenee vetoamaan lakiin ja lain reunaehtoihin evätessään eläkkeen työkyvyttömältä. Valvominen ja huonosti nukuttu yö saavat minut moninkerroin sairaammaksi kuin mitä olisin rauhallisen ja luottavaisen levon jälkeen. Ja tottakai monin kerroin työkyvyttömäksi.

Epäoikeudenmukaisuuden kokeminen taholta, jonka oikeasti kuuluisi auttaa, aiheuttaa ymmärrettävästi valtavaa ahdistusta ja voisi viedä viimeisenkin elämänilon. Paitsi, että ME/CFS-sairaana olen jo niin tottunut halveksivaan asenteeseen lääkäreiden taholta, että en suostu enää alistumaan ja haen elämän ilon pienistä ilmaisista asioista kaiken kivunkin keskellä – tietäen, että alistuminen ei ole ratkaisu. Ja tähän ME/CFS-potilaiden kaltoinkohteluun on nyt saatava ratkaisu Suomessa. Kaltoinkohtelu ei ole enää vaihtoehto. Ei vain ole!!

Ymmärtääkö tuo valehteleva lääkäri tekonsa seurauksia? Jos hän ymmärtää ja silti toimii noin, hän on täysin sopimaton lääkäriksi. Koko systeemi on täysin epäeettinen, kun se käyttää lääkärin arvovaltaa noin käsittämättömän väärin. Se, että ihmisten kaltoinkohtelulla on näillä vakuutuslääkäreillä pitkät perinteet, ei tee siitä yhtään hyväksytympää. Päinvastoin; pitäisi ymmärtää, että ajat ovat muuttuneet eikä tuollainen lääkärin vallankäyttö ole enää tätä päivää millään muotoa.

Elämme kuitenkin jo näin pitkällä 2000-lukua. Minusta valehtelevien lääkäreiden toiminta sopisi paremmin pimeälle keski-ajalle kuin nykypäivään. Mikä on tällaisten lääkäreiden oman hyvinvoinnin laita? Tuoko valehtelulla eläminen itselle pitemmällä tähtäimellä hyvinvointia. En oikein usko. Ihmisen on elettävä omien tekojensa varjossa vielä eläkkeelläkin. Millä tulikaan suuri eläke tienattua; valehtelulla ja epärehellisyydellä...

Potilaan vai järjestelmän vastuu?

Kirjoitin alla olevan kirjoitukseni 27.1.2025 uusimpaan valitukseeni Työeläkeyhtiölle, joka sentään otti nyt toisella kierroksella asian uudelleen käsittelyyn valitukseni myötä eikä toistaiseksi ole laittanut sitä eteenpäin muutoksenhakulautakunnalle. 

Nyt odotan jännittyneenä heidän uutta päätöstään. Se hetki on aina kauhea, kun tulee viesti, että päätös on tullut. Olen optimistisena ja ihmisiin luottavana aina toiveikas; siksi tilanne on jännittävä ja pettymys karvas, kun saa lukea kielteisen päätöksen. Kelan päätöksen vuoksi sairastuin alkuvuodesta todella pahasti.

Lääkärit riitelevät keskenään me/cfs-sairaudesta, onko se psykosomaattista vai löytyykö sille biologisia elimellisiä syitä. Potilaana se tuntuu lähinnä typerälle pikku poikien nahistelulle, jossa itse pääasia unohtuu, eli potilas ja hänelle avun tai edes sosiaaliturvan tarjoaminen itsestään selvänä ihmisoikeutena:

...Te laitatte asiakkaanne vastuulle kaiken tuon, sen sijaan että hetken edes pysähtyisitte sen asian äärelle, että entä jos lääketiede ei olekaan vielä kaikkitietävä ja kaikki syyt sairastamiselle ymmärtävä ja löytävä. Eli toisin sanoen kantaisitte oman vastuunne. Ja entä sitten jos oireiluni olisikin psyykkistä; miten se oikeuttaa teidät kohtelemaan minua niin, että sivuutatte kertomani kokonaan? Ja miten se oikeuttaa koko tämän valitusorganisaation aina vakuutusoikeutta myöten tekemään saman?

Te laitatte minut täysin eriarvoiseen asemaan niiden potilaiden kanssa, joilla on diagnosoitu masennus. Ei heilläkään ole fysiologista syytä sairastamiselle – ja oireilu voi olla hyvin pitkälle samanlaista?

Mihin lakiin te voitte oikeasti vedota ihmisten eriarvoistamisen?

Niin kuin Työeläkeyhtiön päätöksessä kirjoitatte perusteluissanne, stressi pahentaa oireiluani. Sen sentään myönnätte, mutta ette osaa kuitenkaan tehdä siitä sitä johtopäätöstä, kuinka valtavan stressin itse aiheutatte minulle.

Ymmärrättekö te sitä, että stressi toimeentulosta on suurimpia stressin aiheuttajia? Ehkä olette unohtaneet sen, koska olette itse niin isotuloisia. Voitte kuitenkin virkistää muistianne selvittämällä kuinka paljon stressiin liittyen on tehty tieteellisiä tutkimuksia, jotka osoittavat stressin vaarallisuuden. 

Ammattiosaamiseenne tulisi kuulua myös perehtyminen päivän politiikkaan ja siihen, kuinka työtön tulee kohdatuksi Te-palvelussa ja kuinka järkyttävän stressaavaa on olla ”työkykyisen” statuksella työkyvyttömänä, tai jos vaikka olisi edes osa-työkykyinen. Tämä kaikki tulisi teidän työssänne tietää; miten ihmeessä voi tehdä oikeudenmukaisia päätöksiä, jos ei tiedä mitään päätöstensä kohteiden elämästä?

Ja tietysti te olette perillä krooniseen väsymysoireyhtymään liittyvistä uusimmista tieteellisistä tutkimuksista ja ymmärrätte PEM-oireet, kun kerran näiden ihmisten elämästä päätätte.

Eihän työtänsä voi tehdä ilman tietojensa päivitystä ja ajan hermolla olemista. Tai no, näköjään voi. Mutta haluatteko todella olla noin tietämättömiä? Ja leikkiä lisäksi, ettei Duodecimissa mitään Hyvä käytäntö -konsensussuositusta helmikuussa 2021 julkaistukaan.

Kukaan ei vastaa selvään kysymykseeni

Suomessa me/cfs-sairas on tässä Kelan ja työeläkeyhtiöiden valituselinsysteemissä kuin liukuhihnalla. Päätös on tehty jo etukäteen; ihan sama, mitä kerrot ja mikä on oikeasti tilanteesi. Tässä on pari esimerkkiä liitteistäni valituselimille, kun olen tiedustellut heiltä, miten he haluavat minun todistavan työkyvyttömyyteni, kun kokemus kuitenkin on, että mikään lääkärin B-lausuntokaan ei kelpaa. Niiden hankkiminen ei sitä paitsi ole ilmaista, eikä huonoimmassa kunnossa ollessa jaksa lääkäriin edes lähteä. Mitään vastausta en ole KOSKAAN saanut:

Tilanteeni 5.7.2023:

Covidin myötä minulle tuli erittäin paha yskä, joka nyt jatkuu neljättä viikkoa. Se pelkästään tekisi minut työkyvyttömäksi. Yskänpuuskat ovat pahimmillaan hinkuyskämäisiä, niin että ne yökkäyttävät. Minulla on kuitenkin vuosikymmenien mittainen kokemus yskieni hoidosta, niin tiedän, että sen vuoksi on turha mennä lääkäriin. Ja yskä on kuitenkin helpottamaan päin.

Covidin pahimman vaiheen (jouduin syömään maksimimäärän parasetamolia kipuihin 3-4 vrk) jälkeen aktivoituivat nivelvaivat: ensin vasen ranne ja kun se parani, niin nyt on ollut monta päivää oikea ranne sen verran kipeä, että se vaikeuttaa käden normaalia käyttöä (purkkien aukaisut, ovien aukaiseminen ym. kiertoliikkeet, olen oikeakätinen).

Rannevaivat pelkästään ovat tehneet käsien voimaa vaativan yrittäjän työn mahdottomaksi jo kauan sitten.

Uupumus on tietysti covidin myötä ollut moninkertainen. Keväinen kaatumisen jälkeinen selkäkipu myös aktivoitui.

Tiedän, että moni muu ihminen ramppaisi jatkuvasti lääkärissä sillä määrällä vaivoja, mitä minulla on ja on ollut. En kuormita turhaan terveydenhuoltosysteemiä, kun siitä ei minun tapauksessani ole apua ollut.

27.7.2023:

Ihan niinkuin ei minulla olisi tarpeeksi vaivoja jo muutenkin, niin meninpä sitten kaatumaan 17.4. omalla takapihallani viimeiseen jäätikönreunaan, joka ei vielä ollut sulanut. Loukkasin selkäni pahasti – tai ensin tuntui, että todella pahasti; kivusta päätellen ensin pelkäsin, että olisi tullut välilevynpullistuma. 

Aloin tietysti oman ymmärrykseni mukaisesti selkääni varovasti liikutella ja kuntouttaa, että ensinnäkin selviää kuinka pahasti se meni rikki. Totesin, että pitkät selkälihakset olivat menneet keskiselässä ihan ramppiin ja kivikoviksi. Mobilisointi sen mitä itse käsilläni yletin ja venyttelyt tuntuivat auttavan ja oli pakkokin niitä tehdä, että pääsin edes sängystä ylös.

Vasta puolentoista viikon päästä siitä 27.4. menin terveyskeskuslääkäriin, koska halusin selvittää lääkäriltä, kannattaisiko selkä kuvata. Lääkärin mukaan selässäni ei ole välilevynpullistumaa eikä sitä kannattanut kuvata. Hän määräsi kipulääkettä. 

Selkä parani vähitellen paremmaksi ja elämäni oli yhtä selän omaehtoista kuntoutusta monta viikkoa. Vähäisempi kipu siihen jäi, koska keskiselässä tuntuu olevan kestojumi siinä pahimmassa kohdassa, mikä kaatuessa tuli.

Korona ja makaaminen monta päivää melkein 23 h/vrk teki sen, että selkä äityi taas samalla tavalla kipeäksi kuin se oli ollut muutama viikko kaatumisen jälkeen. Välillä se on parempi, mutta rasittuu todella vähästä.

Selästä en tahdo muistaa edes kertoa, koska muutenkin sen venyttely on minulle niin arkipäivää ilman sitä kaatumistakin. Yöllä vessassa käynnin jälkeenkin usein venyttelen selkää ja vähän liikuttelen, ennen kuin voin alkaa taas nukkua. Jäykistyessään se kipeytyy ja venyttely ja liike vetreyttävät.

On tosi huono asia selälleni ja koko terveydelleni, etten ole nyt moneen vuoteen jaksanut käydä missään tanssiharrastuksessa edes kerran viikossa. Se pitäisi selkäni kunnossa. Jos tämä meidän yhteiskuntamme terveydenhuolto- ja tukisysteemi toimisi oikein, se antaisi minulle tarvittavan taloudellisen tuen kerjäämättä ja alistamatta ja kannustaisi minua kuntoutumaan. 

Sen sijaan, että se aiheuttaa tuen eväämisillä sellaisen pelon, ettei edes uskalla harkita kuntouttavaan harrastustoimintaan menoa, koska systeemi osoittaa, että ihmisen pitäisi olla lähes kuollut ennen työkyvyttömyyseläkkeen saantia.

Kunpa tämän systeemimme ylläpitäjät tietäisivät ja ymmärtäväisivät mitä he tekevät, kun he passivoivat ihmisen evätessään välttämättömiä tukia ja pakottavat ihmisen todistamaan yhä uudelleen työkyvyttömyyttään ja tällä toiminnalla sairastuttavat lisää, koska ihmisellä tulee tunne, että pitäisi tehdä aina vain vähemmän ja olla aina vain sairaampi, että saisi edes yhteiskunnan tuen. Tämä on silkkaa hulluutta.

Naurattaisi, jos ei itkettäisi se, että xxxxx:n poliklinikkaakin kehdataan kutsua kuntoutustutkimuspoliklinikaksi, kun pisaraakaan siellä ei kuntoutettu vaan päinvastoin.

Ja sitten muka Helsingissä kehitellään jotain psykofyysisiä ihmisen aktivoimisjuttuja me/cfs-sairaille, kun vuosikymmenet on ensin evätty heiltä kaikki tuki ja päinvastoin passivoitu – koska avun kieltäminen passivoi eniten lamaannuttaessaan, ellei sairaus sitten itsessään ole jo täysin lamaannuttanut.. Voi hyvät hyssyrät, milloin tämä hulluus loppuu?

Hyvä käytäntö -konsensussuositus

Edes tämä liitteeni 2.2.2025 Kelalle ei auttanut, vaan sain kielteisen kuntoutustuki- ja työkyvyttömyyseläkepäätöksen:

TIEDOTTEET 23.02.2021

Hyvä käytäntö -konsensussuositus määrittelee kroonisen väsymysoireyhtymän (ME/CFS) kriteerit, tavoitteena potilaiden parempi tunnistaminen, hoito ja seuranta

Esitän alla lainauksia kyseisestä tiedotteesta sekä näkemykseni siitä, miten kyseinen kohta on toteutunut minun kohdallani (vahvennettu teksti ja lopputeksti):

”Kroonisen väsymysoireyhtymän (ME/CFS) hoidon ensisijainen tavoite on lievittää tai hallita oireita, kuten uupumusta tai väsyvyyttä, kognition heikkoutta ja kipua, sekä parantaa toimintakykyä.”

En ole saanut mitään varsinaista hoitoa me/cfs-sairauteen; toki tk-lääkärin ja xxxx:n lääkärin kanssa käydyt keskustelut auttoivat minua henkisesti ja psyykkisesti.

”Kroonista väsymysoireyhtymää (ME/CFS) sairastavan kuntoutuksen lähtökohtana ovat yksilöllinen kuntoutustarpeen arviointi ja laaja-alainen toimintakyvyn arviointi. Suunnitelman keskeiset osat ovat oireenmukainen hoito ja ohjaus levon ja aktiivisuuden rytmittämiseksi.

Hyvä käytäntö -suosituspaneeli suosittaa harkittavaksi aktiivisuuden rytmitystä (pacing) osana hoitoa ja kuntoutusta. Fyysisen, kognitiivisen, psyykkisen ja sosiaalisen aktiivisuuden ja levon rytmitys kannustaa potilaita toimimaan oman toimintakykynsä rajoissa.”

En ole saanut kuntoutusta.

Kela ja Työeläkeyhtiö sen sijaan pyrkivät estämään omaehtoisen aktiivisuuden rytmityksen eli pacingin hylkäämällä kuntoutustuki- ja eläkehakemukseni. Se on erittäin julmaa ja lyhytnäköistä, koska tällä hetkellä pacing on ainut mahdollinen kuntoutukseni.

Pacing estämällä terveyteni saadaan varmuudella romahtamaan lisää.

Tämän tiedoksiannon jälkeen katson Kelan ja Työeläkeyhtiön syyllistyvän tietoiseen fyysiseen ja psyykkiseen väkivaltaan minua kohtaan, jos he vielä jatkavat hakemukseni hylkäämistä.

”– Hoidon seuranta on myös pystyttävä järjestämään. Tämä voitaisiin toteuttaa esimerkiksi yliopistosairaaloiden yhteydessä toimivissa osaamiskeskuksissa. Paneelimme suosittelee, että Suomeen perustetaan julkisin varoin ylläpidettävä kroonisen väsymysoireyhtymän (ME/CFS) hoitoon erityisesti perehtyneiden toimijoiden verkosto.

Suomessa tulisi olla myös yhtenäinen kroonisen väsymysoireyhtymän (ME/CFS) ICD-10-koodi, jolla diagnoosi kirjataan potilasasiakirjoihin.”

Mitään seurantaa ei ole järjestetty.

"Hyvä käytäntö -konsensussuositusta oli laatimassa 19 hengen suosituspaneeli, jossa työskenteli terveydenhuollon ammattilaisia ja potilaiden edustajia sekä erilaisten koulukuntien ja erilaisen asiantuntemuksen edustajia. Suomalainen Lääkäriseura Duodecim sai eduskunnan vuoden 2018 lisätalousarviossa rahoituksen aihetta käsittelevän hoitosuosituksen laatimiseen. Rahoitus myönnettiin valtionavustuksena Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) kautta.”

Kela ja Työeläkeyhtiö katsovat oikeudekseen potilaiden laiminlyönnin lisäksi yhteiskunnan varojen tuhlaamisen, kun ylenkatsovat ja sivuuttavat tämän suosituksen.

Hoidon ja kuntoutuksen laiminlyönti jo sinänsä tulee kalliiksi paitsi potilaalle, myös yhteiskunnalle. Kun ottaa vielä huomioon, että lääkärit ovat saaneet koulutuksensa yhteiskunnan varoin, niin ihmetyttää millä oikeudella he laiminlyövät asiakkaansa.

Toistan vielä tärkeimmän: Tämän tiedoksiannon jälkeen katson Kelan ja Työeläkeyhtiön syyllistyvän tietoiseen fyysiseen ja psyykkiseen väkivaltaan minua kohtaan, jos he vielä jatkavat hakemukseni hylkäämistä.

Olkoon tämä osoituksena kognitioni hitaudesta, että minulla kesti reilu kuukausi Kelan edellisestä päätöksestä saada sanottua selkeästi tämä tärkein asia. Väliin tuli alussa Kelalle paljon tunnereagointia. Se on ymmärrettävää, jos ymmärtää sen, millaisessa paineessa on ihminen, joka ei vuosikausiin saa hänelle kuuluvaa tukea – ja jonka ensin on pitänyt odottaa sairauden kanssa vuosikymmeniä, että voi lääkäreiden tietämättömyyden vuoksi edes apua hakea.

Tunnereaktio osoittaa, kuinka isosta asiasta on kyse ja on vaikea saada järkytykseltä edes päälle kognition toimimista (oletan teidän tietävän sen olevan yksi oire me/cfs:ssä). Kukapa ei uupuneena, flunssaisena, yskäisenä, kuumeisena ja tosi kipeänä (usein tai jatkuvasti toistuvina me/cfs-oireita nekin) reagoisi tunteella – varsinkin sen tahon edessä, joka tuhoaa, vaikka työnsä puolesta kuuluisi rakentaa.

                              (blogissa korvaan työeläkeyhtiön nimen vain sanalla Työeläkeyhtiö,                                                             sairaanhoitopiirin nimen poistin ja tilalla on xxxx)

"Vielä kerran Vakuutusoikeus"

Tällä tavalla meillä Suomessa "oikeus" toteutuu. Kaikista vetoomuksistani huolimatta Vakuutusoikeus hylkäsi kuntoutustuki- ja työkyvyttömyyshakemukseni. Olen kirjoittanut tämän 23.1.2024:

Vielä kerran Vakuutusoikeus!

Viranomainen syyllistyy vakavaan henkiseen väkivaltaan jättäessään me/cfs-diagnoosin saaneen henkilön ilman kuntoutustukea. Teko on tietoinen, koska tieto me/cfs-sairaudesta on lisääntynyt ja helmikuussa 2021 siitä on julkaistu Duodecimissä myös Hyvä käytäntö -konsensusssuosotus. Laiminlyöntiin syyllistyneet eivät voi enää vedota tietämättömyyteen kyseisen sairauden kohdalla. Tätä ei kukaan itseään järkevänä pitävä lakimies tai lääketieteen edustaja voi kiistää.

Teosta tekee erityisen vakavan se, että kyseisten työntekijöiden ammatillinen asema velvoittaa heitä auttamaan ihmisiä – eikä suinkaan väkivallan teolla moninkertaistamaan sairauden aiheuttamaa tuskaa.

Me/cfs-diagnoosin saaneen henkilön ollessa kyseessä kyseiset viranomaiset syyllistyvät myös fyysiseen väkivaltaan. Tämän ymmärtää, jos on ollenkaan perehtynyt siihen, mitä stressi aiheuttaa me/cfs-sairaalle.

Olen selostanut viranomaisille tilannettani enemmän kuin keneltäkään sairaalta ihmiseltä on kohtuullista vaatia. Silti he toinen toisensa jälkeen ovat tehneet kielteisen kuntoutustukipäätöksen. Ovatko nämä ihmiset täysin järkeä ja ymmärrystä vailla?

Minä pääsen eläkkeelle joka tapauksessa neljän vuoden päästä. Kahdelta edelliseltä vuodelta ette voi antaa minulle kielteistä kuntoutustukipäätöstä syyllistymättä itse henkiseen väkivallantekoon. Ja myös fyysiseen, kun on kyseessä me/cfs-diagnoosi.

Ennustaja en ole, mutta olen 30 vuotta jo uskonut saavani itseni vielä kuntoon – joten tahtotilaa minulta ei ole puuttunut. Voitte itse arvioida, mikä on todennäköisyyteni kokea ”ihmeparantuminen” 61-vuotiaana ja olla yhtäkkiä työkykyinen seuraavat neljä vuotta. Hyvin mielelläni ”ihmeparantuisin” ihan tältä istumalta – tahdosta se ei ole kiinni.

Miksi potilas ei saa apua?

 Valitusta Sosiaaliturva-asiain muutoksenhakulautakunnalle tehdessäni löytyy taas monia vanhoja kirjoituksiani. Tässä niistä yksi - toistan samoja asioita, mutta kuinka kauan niitä pitää toistaa, että asiat muuttuvat? Lääkärin vastaus turhasta antibioottikuurista VESIROKKOON on vain yksi ja hyvä esimerkki siitä, että jos lääkäri ei kykene edes noin yksinkertaista ja yksiselitteistä palautetta ottamaan vastaan loukkaantumatta, niin miten on sitten isompien asioiden laita?:

Jo 1990-luvulla tuli selväksi, että lääkärille ei yhdellä vastaanotolla kannata kertoa kuin yhdestä tai korkeintaan kahdesta vaivasta. Vaikka itselle oli jo silloin selvää, että kehon erilaisten oireilujen täytyy liittyä toisiinsa. Tuolloin ei ollut sosiaalista mediaa ja sen selviäminen, etten ole ainut ”omituisesti” oireileva oli työläämpää. Kun sitten erään potilasyhdistyksen kautta selvisi, että on paljon muita kaltaisiani, niin selvisi myös se, kuinka tavallinen ja yleinen kokemus ihmisillä oli se, ettei lääkärille voi kertoa samalla käynnillä useampia oireita.

Ja että lääkärit ovat hyvin ison egon omaavia henkilöitä, jotka loukkaantuvat, jos kokevat potilaan epäilevän osaamistaan. Tästä seuraa sitten se, että potilaalta ei missään nimessä oteta ainakaan palautetta vastaan, vaan vika on aina potilaassa, jos lääkäri ei pysty selvittämään sairautta. Potilas on silloin hankala potilas. On vaikea kuvitella tällaisen lääkäreiden asenteen kauaskantoisia seurauksia, jos on itse aina ollut terve eikä ole tarvinnut seurata kenenkään läheisenkään kamppailua ”omituisten” terveysongelmien kanssa.

Jo 1990-luvulla kävi selväksi, että kaikki uupuminen tulkitaan tuosta vain masennukseksi. Helppoa ja kätevää lääkärille, eikö vain? Ei tarvitse silloin päivittää osaamistaan. Kun ego on lääkärillä riittävän suuri niin voi väittää potilaan oireilua miksi vain haluaa. Vaikkapa sopeutumishäiriöksi. Ja tämä on tosielämää, ei vitsi, vaikka siltä vaikuttaisikin.

Stressin vaikutuksesta puhutaan paljon, mutta sitä ei silti ymmärretä käytännössä uupumuksen aiheuttajaksi, vaan jotenkin kummasti oletetaan, että siinä stressin ja uupumuksen välissä olisi aina masennus tai jokin mielenterveyshäiriö. Ihan kuin ihmiset eivät voisi sairastua liiallisesta stressistä mihinkään muuhun kuin mielen sairauteen. Tai ei käytännössä ymmärretä, kuinka pienikin stressi vaikuttaa erilailla, kun ihmisellä on jo jokin sairaus – tai synnynnäinen neurologinen erilaisuus. Terveydenhoitosysteemi ei tunnu käytännössä huomioivan mitenkään sitä, kuinka heidän oma toimintansa aiheuttaa lisästressiä ja sitä kautta lisää sairastumista.

Itse olen tätä ilmiötä seurannut niin omakohtaisen me/cfs-sairauden kuin vanhusten ja autisminkirjon asiakkaidenkin suhteen. Työiässä olevien kohdalla (ellei ole vakituista työsuhdetta) se vaje, mikä on terveydenhuollon osaamisessa, tulee suoraan Te-palveluiden kontolle ja muuttuu piinaavaksi viranomaisten kanssa taisteluksi työkyvyttömyyseläkettä hakiessa. Ja ennen kaikkea tietysti yksilölle itselleen turhaa kärsimystä tuottamaan.

Miten ihmeessä tästä kierteestä päästään pois elleivät lääkärit ala ymmärtää palautteen vastaanottamisen tärkeyttä? Koska lääkäreillä on niin suuri valta yhteiskunnassamme, niin ei mitenkään! Olen lukemattomia kertoja ehtinyt kirjoittaa potilaspalautteen huomioimisen tärkeydestä terveydenhuollossa, mutta kun tämän toiveen tärkeyttä ei vastaanottaja ymmärrä niin mitään parannuksia ei tapahdu.

Olen esim. ystävällisesti antanut palautteen turhasta antibioottikuurista vesirokon kohdalla; potilas parani niin nopeasti, ettei ehtinyt aloittaa kuuria, vaikka lääke oli jo ostettu. Antibioottikuurin kirjoittaneen lääkärin kollega vastasi minulle hyvin vihaisesti palautteeseeni. Miksi hän ei vain voinut yksinkertaisesti kiittää palautteesta? Itsellä on niin karvaita kokemuksia turhien antibioottikuurien vaikutuksista ja myöhemmin lääkäreille on tullut tieteellistä näyttöäkin antibioottien vaaroista, joten luulisi, että hyvillä mielin voisi tuollaisen palautteen ottaa vastaan.

Tämä sama lääkäreiden vihaisuus tai vaihtoehtoisesti välinpitämättömyys palautteista on tullut karvaalla tavalla vastaan monta kertaa. En voi kuin suuresti ihmetellä.

Kuolevan ihmisen vieminen paaritaksilla palvelutalosta päivystykseen

Isäni kuolemasta on kulunut reilu vuosi ja vasta nyt pystyn siitä kirjoittamaan. Ja nytkin vain hyvin lyhyesti.

Isäni ehti olla palvelutalossa vuoden ja neljä kuukautta. Palvelutalossa hoito oli muuten niin hyvää kuin tuossa tilanteessa toivoa saattoi. Paitsi viimeisinä kuukausina, kun työntekijät olivat vaihtuneet useaan otteeseen.

Isäni joutui olemaan vaipoissa onneksi vain kolme viikkoa. Ja sen vuoksi, kun hän kaatuessa loukkasi selkänsä - tai sitä pidettiin ainakin kipujen syynä. Hän oli ihan tuskissaan sen kolme viikkoa, mutta vasta kuolinpäivänä selvisi todellinen syy; hänen munuaisensa eivät enää toimineet.

Munuaisarvot oli saatu, kun palvelutalossa säikähtivät ja yrittivät saada isälle ambulanssin. Ei saatu ambulanssia, vaan paaritaksi. Satuin juuri tulemaan muutenkin isän luona käymään, kun minullekin oli autoa ajaessani yritetty palvelutalosta soittaa. Yritin palvelutalossa kyseenalaistaa paaritaksia sitä odotellessamme, mutta turhaan. Isä oli niin tuskissaan, että häneen ei juuri saanut kontaktia - laulaminen oli ainut apu, johon pystyin odotellessa. Vaippoja vaihdettaessa hän vain ölisi tuskissaan.

Lähdin mukaan paaritaksiin - tietenkin. Se on elämäni hirvittävin autokyyti; jokainen pienikin töyssy sai isän huutamaan tuskasta. 

Perillä emme joutuneet kovin kauaa odottamaan, kun lääkäri tuli kertomaan meille, että isällä on muutama päivä elinaikaa. Isästä ei siis otettu päivystyksessä mitään lisäkokeita, vaan lääkärin arvioi perustui palvelutalossa otettuun verikokeeseen.

Isäni vietiin siis PAARITAKSILLA päivystykseen vain kuulemaan jo palvelutalossa otettujen testien perusteella päivystyksen lääkärin kuolemantuomio. Isällä ei sitten ollutkaan enää muutamaa päivää elinaikaa, vaan muutama tunti. Hän kuoli samana iltana palvelutalossa. On sanomattakin selvää, että hirvittävä paaritaksikyyti aivan varmasti nopeutti kuolemaa.

Kehtaako joku kertoa minulle, ettei tämä ole hölmöläisten hommaa? No kyllä kehtaa...

Tein kantelun asiasta. Vastaus oli tietysti, että oli toimittu oikein. Olen jo oppinut karvaimman kautta, että tässä meidän "onnellisten maassamme" ei terveydenhoitosysteemissä kukaan ota vastuuta siitä, vaikka olisi toimittu ilmiselvästi ja yksiselitteisesti väärin. Viranomaisilla on aina omat selityksensä, jotka kaihtavat totuutta. Hyvin harvoin on olemassa sellainen näyttö, joka ei jätä tulkinnan varaa edes kovakalloisimmalle viranomaiselle.

Näiltä viranomaisilta tuntuu unohtuvan se tosi asia, että joku päivä he itsekin kuolevat. Se olisi ihan hyvä muistaa, niin tulisi ehkä hoidettua tällaiset asiat kuntoon.

Vanhusten verenpaine- ja muistitestaamisesta

Lääkärit hyvät, mitä jos vihdoin taas alkaisitte hoitamaan ihmistä ihmisen eri osien sijaan? Kun ette näe metsää puilta niin metsään mennään ja eksytään.

Olette saaneet päähänne, että verenpaine ja muistitestaaminen ne ovat kaikille tietyn ikäisille ne tärkeimmät asiat. Ihmisistä ja heidän kokemuksistaan viis, kunhan teidän omassa päässänne kriteerit täyttyvät ja palkka juoksee. Siitä vaan iäkkäät ihmiset liukuhihnalle, mars mars!! 

Laitatte vanhukselle neljän päivän aamua-iltaa testaamiset kotiin tehtäviksi välittämättä laisinkaan siitä, kuka ne testaa. Välittämättä laisinkaan siitä, jos testaajina on ventovieraita hoivapalvelun ihmisiä, jotka joudutaan ottamaan vain sen aamua-iltaa vp-testin vuoksi ja verenpaine nousee hetkittäin pelkästä säikähdyksestä, kun kotiin tulee aina uusi ihminen. Ette välitä yhtään siitä, jos muuten vanhuksen verenpaine on jopa erityisen alhainen läheisen mittaamana.

Ette välitä yhtään siitä, jos omainen teille asian selittää, jos on jollain ihmeen konstilla saanut teihin ensin yhteyden. Terveyskeskuslääkärin kanssa yhteydenpidon olette tehneet mahdottomaksi muuten kuin jonottamalla ensin vastaanottoajan teille.

Geriatrian poliklinikalta laitetaan vuoden päästä uudestaan verenpaineen neljän päivän aamua-iltaa mittaus vanhukselle tehtäväksi - enkä tiedä näkyvätkö heille tiedot terveyskeskuksen puolelta siitä, kuinka alhainen vp kyseisellä asiakkaallanne on ollut, että hetken edes miettisitte, onko jatkuvalle testaamiselle tarve.

Mitä jos hoitaisitte vihdoin ihmisiä? Jääköön se toiseen kertaan, miten stressaavia teidän muistitestaamiset ja poliklinikalle tulo voi olla kaikille vanhusta hoitaville läheisille vanhuksen itsensä lisäksi, kun vanhus pelkää testiin tuloa viikkoja ja kuukausia etukäteen. Toistuva muistin testaaminen tuntuu lähinnä kiusanteolle, varsinkin kun potilas on vielä muistaessaan ilmoittanut, ettei missään nimessä halua muistilääkkeitä, kun näki kuinka pahoinvoivaksi hänen oma miehensä niistä tuli ja ne jouduttiin joka tapauksessa lopettamaan. Kyseessä on äitini, jolla simakin menee päähän. Ja isälleni muistilääkkeet eivät sopineet.

Vielä lopuksi hyvät lääkärit:

Kyllähän te oikeasti välitätte. Tai suurin osa teistä välittää paljonkin. On hyvä kuitenkin pysähtyä miettimään, mitä sen systeemin kaavat ja mallit, mitä itse olette olleet luomassa, aiheuttavat heille, joita teillä olisi tarkoitus auttaa.